Mummin muisteloa ja Kattilan väkeä

Aikamatkailin juuri 15 vuotta taaksepäin. Menneessä näen itseni hymyilemässä kotoisassa keittiössä, Helga-mummin touhuille. Siinä mummi perkaisi ahveneista "rommit" pois, että Emma-neiti voi syödä ne affenet. Hiukka hihitelen totesin, että jo on nirsoksi opetettu kissa. Ja olihan Hän. Neiti oli Persoona isolla Peellä. Pullean pyylevä puna-valkoinen Karvinen. Mutta Leidien Leidi.

Ei tykännyt juuri kestään ja loukkaantumisen näki kauas. Minulle Hän oli suonut suuren kunnian harjata, Hänen korkearvoisuuttaan ja seurustella muutoinkin Emma-Neidin kanssa. Useamman vierailijan kohdalla, Neiti otti hatkat ja vaihtoi huonetta suurenmaailman tyylillä. Mutta, kuten joka kuninkaallisella, oli Emmallakin heikkoutensa. Emman kohdalla se oli kala. Ahvenet etenkin.
 Jumalten ruokaa. Ja niitä meni paljon, paitsi ei "rommeja"eli mätipalluroita. Ne mummi uskollisena palvelijana perkasi pois, pakasti kalat, joita jäi yli ja antoi Neidin pistellä niin paljon kuin mieli teki. (Pienemmälläkin kalan syönnillä, joku tavis Katti oisi kasvattanut itselleen kidukset ja evät.)


Mummin siirryttyä henkimaailmaan, muutti Emma hiukan myöhemmin sinne myös. Mummin mussu, ei ihan helposti tottunut uuteen hoitajaan ja näin ollen ratkaisu oli vanhalle neidille varmaankin paras. Helga-mummi, kuin hänen kattinsakin, jäi ikuisesti sydämeni valoksi ja iloksi.

Noin vuosi heidän kuolemansa jälkeen, pöllähti äitini pihalle, mustan-harmaa kissanrääpäle, joka tuli ja meni miten mieli. Hän asui ilmeisesti äipän pihagrillissä, koska oli niin noen peittämä. Yhtenä iltapäivänä ihmettelin omalla kotoparvekkeellani, kun jostain kuului pienen kissan mirinää. Naapuri pihassa isäntä ihmettelee samaa ja kurkistellessani, nostaa pienen katinrääpäleen näkösälle. Tunnistan tuon "Tuhkahipun" äipän pihakatiksi ja kerään mukaani, palauttaakseni nappulan takaisin, sinne mistä se tulikin. Palautan vielä toisenkin kerran, ennen kuin tajusin, että tirriäinen matkustaa säännöllisesti autoni konehuoneessa. Mitäs jos se putoaa sieltä? Ottaa ja kuolee vielä. Selvä, ei enää palautuksia. Pysyköön City-kattina.


Ja niin meille muutti kissa. Tuhkaksi nimetty tyttönen, madotettiin, hyysättiin rokotuksille ja opetettiin talon tavoille. Tai minut opetettiin katin tavoille, kuka miltäkin kantilta katsoo. Ensimmäisen kylvyn jälkeen musta-valkoiseksi muuttunut, Lisa Minellin näköinen vihreäsilmäinen katti, muutti asunnon kodikseen. Valloitti siis koko kämpän, teki ketkuntöitä, seurasi joka askeltani, oppi valjaisiin ja kulki lenkillä pitkiäkin matkoja ja väsähtäessään tarttui punttiin kiinni ja kiipesi olkapäälle huutelemaan vautia. Ja se matkusti edelleen autossa, kuin vanha tekijä, pitkätkin matkat, muttei enää konehuoneessa, vaan mukavan turvallisesti takapenkin "hattuhyllyllä" Ja söi KALAA, jumalten ruokaa. Ensin ihan mikä tahaansa eväkäs kävi, mutta ajan myötä makuaisti jalostui ja rinsessalle kelpasi vain parhaat, eli Ahveneita, paljon ahveneita muttei "rommeja". Ne se jätti lehdelle, tai lattialle niin inhoava ilme silmissään, että häkellytti. Emma? Uudelleen syntyneenä?

Noh, Kuusi kaunista vuotta perkasin kalat ja nypin "rommit" valmiiksi pois, etteivät oisi sukan pohjissa, kun Rouva piilotti niitä milloin minnekin pois näkyvistä. (uutta kalaa ei tule, ennen kuin edellinen on syöty -oppi, meni kerrasta perille. Jos son pois näkyvistä son syöty...Menin aina tähän halpaan.)

 Kuuden vuoden Tuhkamaisen itsevaltiuden jälkeen, Kattilan väkeen adoptoitui pieni, emonsa kadottanut Vieno. Tullessaan noin 115g painoinen rääpäle osasi hädin tuskin syödä. Pipetti ruokintaa ja vastikemaitoa, sekä juniori kissoille tarkoitettua ruokaa. Ensimmäinen viikko ympäri vuorokauden, noin puolen tunnin välein. Sitten harvemmin ja niin kasvoi paaperosta, taapero ja lopulta pitkän huiskea ihana lemmikki lellikki. Majakka ja perävaunu. Tuhka perävaunun muodossa edellä ja Vieno-pieni, majakan valona perässä seuraten. Tuhka alkaa jo hiljalleen sietää "uutta" siskoaan ja aikaahan on kulunut vasta neljä vuotta. Ja edelleen perkaan ahvenista rommit pois. Eikä se ole kissan nirsoutta, vaan minun inhoa sukkayllätyksiä kohtaan.Kumpikin istuu aamupalalle seurassani ja  kumpaakin tulee lellittyä ihan liiankin kanssa.

Niin ja siis koko juttuhan lähti siitä, että mummilla oli kissa, jota hää hyysäs, kuin akka ainoaa poikaansa. Ja minä virnotin hänelle, hänen touhujaan. Pienellä noloudella varustettuna muistelen Kattilan väen kanssa kulunetta kymmentä vuotta. Mie vannoin mummille ja Emmalle, että "mie en kyllä ala rommin perkuuseen kissan vuoksi" ja  niin meille muutti Tuhka. Ja minä perkaan kalat rommittomiksi.

Jottei nöyrytymiseni kissain edessä, jäisi ihan näin lieväksi, tuli Vieno, herkkis katti reppana, jokei ymmärrä raa'an kalan päälle mitään. Mutta jonka olen hyysännyt henkiin, pienestä, lähes toivottamasta karvapallerosta asti, paaponut kuin emonen ainoaa poikastaan. (suuriko on ollut ero, mummin hössötykseen Emmansa vuoksi? ;) ) Ja nyt iski vielä Vieno-paralle mahatauti. Voi Vattumato minkä teki. Kaiveltuani netistä hoito-ohjeita ressukan tautiin, meinasi huumorinkukka alkaa lakastua.

"Vannomatta paras elo" totean hihittelen, keitelessäni kalaa potevalle Vieno-Juniorille. Netistä pongaamani hoito-ojeet kuului näin: " Ei valmis ruokia. Keitettyä kalaa ja/tai kanaa. Ei mausteita..." Voi varjele. Anteeksi  hymistelyni mummi. Anteeksi Emma ja kaikki karvakorviaan lellivät ihmiset. En ymmärrä teitä/meitä yhtään enenpää, kuin ennenkään,  mutta jep... Minä mieluummin keitän sen kalan poloiselle potilaalle, kun katson, kuinka Hän ripuloi itsensä olemattomiin. Ja vaivako tässä on? Keitän ilman mausteita ja pilkon pieniksi ja nauran, kun kuulen sieluni korvin mummin ja Emman rätkättävän pöydän ääressä ,"siitäs sait".

Ja hei, ripuli on helpottanut ja Vieno tykkää uudesta keitetystä kalaherkusta, ja saa syödäkin sen ihan rauhassa, sillä Vanha Rouva ei sitä kelpuuta. Shusi Rouva tuhahti tarjotessani.



Rakkaudella Kattilanväen uskollinen palvelija ~W~

Tulta.

Hyvää viikonloppua, 

juhlavaa ja palavaa perjantaita,

 palovammattomalla lauantailla,

suloisella sunnuntailla. 

Pysykää järjissänne tämäkin juhla,

 juhlikaa, jos on juhlamieli. 

Edelleenkin,

 kuten kaikkina muinakin juhlapyhinä, 

pysykää poissa surua tuottavista tilastoista,

 mutta suurentakaa ilon tilastoja. 

 Hurmatkaa häillä ja uusilla lapsilla,

 löytäkää heilat, jos olette sellaisia iloja vailla. 

Älkää hukkuko kylmiin vesiin,

 älkää kadotko tuntureille,

 Älkääkä antako Kaikkinaista valtaa pullonhengelle.

 Muistakaa kohtuus.

Kohtuus onnellisuuden pelossa.

Kohtuus kiireessä ja

velvollisuuksissa.

Mielialoissa.

Muistakaa, että elätte kuin viimeistä päivää,

Sillä tänään, on viimeistä päivää tänään.

Se ei palaa enää koskaan,

 joten mieti 

mihin sen käytät.

Ystävien ja rakkaiden tapaamiseen,

Iloisiin asioihin ja onnellisuuteen, 

Hiljentymiseen ja sisäisen valoosi löytämiseen,

vai kadottamastamme onnesta katkeroitumiseen,

vanhaan vihaan  ja kylmiin sanoihin.

Sinä valitset.

Jos niin tahdot,

Sytytä tuli,

Polta liekkissä ne kitkeryyden kipinät, 

vihat, katkeruus,ja kaunat, 

joita et enää halua ruokkia.

Ruoki tultasi,

Elämän voimaa sisälläsi, 

                                                                    ulkopuolella                                                                 

ole liekki ja rakasta

elä ja eheydy tänään.

Olet menettänyt jo kaiken,

ja saanutkin kaiken.

Nyt on aika nauttia 

siitä 

mitä on.

Puhdistavia liekkejä kaikelle rakkaudelle.

~Wilhelmiina~

Kurjuuden maksimointia, viimeinen osa.

Vai onko? Siis se, että olen tällä hetkllä hukassa kehossani, enkä tiedä miten reagoida.Mihinkään.

Meillä on yksi elämä ja se on elettävä niillä taidoilla ja tiedoilla mitä meillä on. Mutta mitäpä jos, tietoja ja taitoja ei kertakaikkiaan löydy? Joutuu kylmiltään tilanteisiin, joissa vaaditaan, sekä tunneälyä, että järjen ääntä, kaikkia kehon taitoja, motoriikasta syväjähmettymiseen. Mutta kaikkien tapahtumien keskellä huomaankin että, ei, en todellakaan tiedä, ymmärrä, enkä osaa, toimia nyt tilanteen vaatimalla tavalla. En reagoi, en liiku, en kertakaikkisesti kykene siihin. Mihinkään, en hetkeen edes hengittämään, sillä mikään ei kerro, miten nyt pitäisi toimia.

Mitä jos yht'äkkiä kaikesta vaan katoaa järki ja tolkku?

Hetken aikaa onnensa kukkuloilla kävellyt ihminen, ei ymmärrä olleensa onnensa kukkuloilla, ennenkuin on menettänyt kaikki ne onnelliseksi tehneet asiat. Tyhjäksi elämänsä tuntenut ihminen, ymmärtää elämänsä tyhjyyden olleenkin loppujen lopuksi hyvin täyttä ja rikasta, kunnes menettää siitä jotain, minkä tietää tehneen siitä elämästä siihen saakka siedettävää. Käytin tästä joskus kuvausta "Kurjuuden maksimointi."

Käyt elämääsi läpi päivä ja hetki kerrallaan ja tiedät, että hallitset tilanteita, jos et keikuta suotta venettäsi. Et ota riskejä, etkä tee mitään, mitä et ole jo tarkkaan suunnitellut ja tutkinut joka kantilta ja havainnut hallitsevasi. Suoraviivaista ja hallittua, tarkkaan harkittua toimintaa. Ei kaaosta, ei jännitystä, päivä alkaa aamupalasta ja jatkuu aterioiden kartoittamaa reittiä iltapalalle ja öllyköille. Lenkkipolkujen ja rutiinien kautta. Mutta kaiken Huomioinni ja suunnitelmallisuuden keskellä olet jättänyt huomioimatta ympäristötekijät, Ne "vaaratekijät", jotka ilmiintyvät yleensä  omina ystävinäsi, tuttavinasi, sukulaisina, Kodin ulkopuolisina paikkoina, rutiinien ulkopuolella olevina henkilöinä, tai asioina. Niinä tilanteina, Luonnon voimina, joita et pystynyt ja kyennyt ottamaan huomioon oman turvakuplasi sisällä, Sillä heillä, niillä, näillä, On oma vapaa tahtonsa kuten minulla ja sinullakin.

Hallitsematon ja sinun/minun tahtosi ja tahtoni, ulkopuolinen tahto. Ei ennakoitavissa. Ja tulee kohti, suoraan päälle, ilman varoitusta ja helvetillisellä voimalla. Kiitos yllätyksestä. En tosin tilannut sitä, en tahtonut sitä, enkä edelleenkään kykene, reagoimaan, väistämään, pakenemaan.Olen vain ja odotan, että rynnäkön tuoma järkytys ja kipu, loppuu ja menee pois. Mitään entisestä minästä ei ole jäljellä ja nyt minä, ei kykene ymmärtämään, mikä oli tapahtuneen opetus ja miksi maailma on nyt niin tyhjä ja vereslihalla, ettei sen kokoamiseen riitä voimat.

Mitä ihmettä minun on tarkoitus oppia tästä? Muuta kuin se, ettei mikään aiemmin kokemani kipu, ole tähän verrattavaa, ettei mikään menetys, jonka olen elämässäni kohdannut, ole ollut yhtä suurta tuskaa tuottavaa ja että edelleenkään, en ole ilmeisesti tuskan tappavimmassa kokemuksessa, sillä toisinaan onnistun vetämään vähän henkeä. Jään eloon kaikesta huolimatta. En ole ensimmäinen, enkä varmasti viimeinen tämän kokeva ihminen. Ja me kaikki olemme jääneet enemmän, tai vähemmän henkiin. Mutta jatkuuko elämä? Ja millä tavoin?

Minun aiemissa tuskakokemuksissa,  tilanteet on vaatineet vetäytymistä, pakene ja piiloudu menttaliteetillä. Mutta Voiko niin tehdä nyt? Ei. Minä tiedän, mitä menetin. Minä tiedän, että ilman sitä, minun elämä ei tunnu miltään. Puupenniä kuvataan arvottomaksi, mutta puuta veistäneenä tiedä, jo pelkän puupennin veistotyön olevan arvokkaanpaa, kuin se tyhjyys jossa olen nyt. Mutta minä myös tiedän että, kun elämä ei ole hallittavissa, kuten suoran viivan veto viivottimen avulla, taistelutahtoni, tuo mukanaan lisätuskan mahdollisuuden. Minä olen veneineni juuri niillä vesillä joiden virtauksia en tunne ja joiden aallot on soutupootillen ihan liian suuret. Mutta vaihtoehtoja ei ole, jos aion tehdä, mikä minun tehtäväni on. Aijon jäädä henkiin. Ja aion todellakin olla minä, sellaisena kuin lupasin olla, silloin kun tulin tänne, elämän alkukipunasta.

Sen minän tuntemaan oppiminen, on siis uusi haaste kaikkien, jo kokemieni keskellä. Minä jään henkiin vielä. Ja minulla on tavattoman paljon saavutettavanani vielä. Seuraava tavoitteeni on Kurjuuden minimointi. Minä tiedän, että onnistun siinä, sillä sen Kurjuusmaksimini jyräämäksi minä olen jo jäänyt. Minä tiedän, että elämällä on varalleni vielä yllätyksiä, niin toivottuja, kuin toivomattomiakin, mutta näköjään niitä ei voi haluistaan ja toiveistaan huolimatta vältellä, joten selvä. Anna pootin keikkua, minä osaan kyllä uida ja räpiköidä, jos en osaa riittävän hyvin, niin kaipa joku tulee ja pelastaa.

                                      Jyrän alla käyneenä mutta hengissä. ~W~

Meidän Äippä

 

 

Meidän Äippä

on ihana.

 

Ei se kehua retosta,

eikä hempeitä

leperrä.

 

Ei sano "olet rakas"

ei halaa takas.

 

Mut vaik on

Hällä kuori

Kuin hummerilla,

 

On kuoren alla

sydän pehmeintä

pumpulia.

 

Minkäs voi,

jos elämä joskus

kovaksi keittää.

 

Jossain sisälläin

tunnen

kuitenkin, hän ajatuksillaan

meidät

hellästi peittää.

 

Rakkautta ja iloa äipät nuo toivossa väkevät.
~W~

Tavan Paakelssi

Minun menneisyyteni teki minusta minut,
elämän pohdiskelijan ja

ajatuksen voimin atomia pilkkovan,

ydifyysikon, ilman tiedon rippeitä,

koulutuksen häiveitä,

tohtorin viisautta.

Minä olen

Kuten sinä.

Kuten takapulpetin poika,

Eturivin  lettipää tyttö,

opettajan pöydän takaa maailmaa

katsova kansankynttilä

Enkä mitään teistä, heistä, meistä.

Minä olen

pohtinut kaiken,

 enkä kuitenkaan huomannut pilkkuvirheitä.

en puuttuneita ään pisteitä,

sekoitin kirjaimet tämän tästä

enkä tiennyt numeroiden 

oikeaa järjestystä,

aina vieläkään,

 en muista mitä viikonpäivää elän.

Miten lasketaan pääsiäisen 

sijainti Alman Akkaan

ja oliko se

sana kuitenkin yhteen kirjoitettu ja

merkitykseltään toinen.

Minusta tuli minunlainen

niillä ainein

mitä

maailma minun kakkuuni

lisäsi.

Olin hiukan toisin paistettu

kuin rinnakkaisen luokan lapset

hiukan eri kuorruttein höystetty

kuin kaupunkien kasvatit,

Mutta hyvin minut voi 

maailman juhlapöytään tällätä,

vaatimaton paakelssi mutta

ihan vissisti maustettu hyvin.

~W~

Hullu maailma.

Minä ihmettelen 

ihmiselon kummallisuutta.

Tänään,

 Kukkakaalin kalpeudessa,

Merivesiä valuu
pitkin poskipäitä.

Ja huomena,

 elämän ilo
hirnuu Hevosen lailla
kesälaitumilla.
Laukkaa ja viipottaa.

Välillä haukaa

ilon keltaista Voikukkaa.

Jossain sisällä,

 kasvaa kaikki Kevätkukat.

Kun aika kuluu

ja elämä

soljuu uomissaan,

ollaan taas uusilla kasvimailla.

Kapuamassa Pavunvarsina,

naapureiden ikkunoissa,

Mansikoina 

makeilemassa 

kylän komeimmalle Nauriille,

Niinkuin nuo kaksi nyt yhteen sopisi?

Maista itse Naurista Mansikalla,

juures on pimeän ruoka

ja marjat auringon lapsia.

Tiesihän 

Hillevi Hiirikin

Että mullassa on Myyrän varpaat.

Loppu elämänsä luuttuaisi 

lattioita sen miehen emäntä.

Ja mikä teki tästä

ihmeellistä?

Se että
maailma on tässä,
ihanan sekavana

ja hulluna,
ja minä saan pitää sen kaiken.

~W~

Kuolema on tabu?

En ole liian nuori pohtimaan kuolemaa, vaikka joku muuta väittäisi. Olen pohtinut sen kummallisuutta pikkutytöstä saakka. Pitänyt ruumiin valvojaisia itikoille, sudenkorennoille, nilviäisille ja pikkulinnuille. Jossain vaiheessa aloin ajatella, ettei kuolema ollutkaan surullinen asia, sillä se ihana näkymätön maailma, minne kuoltuamme kaikki muutamme, onkin kuin leikkisi joka hetki piilosta. Ikinä ei tiedä, minkä mutkan takaa, se rakas pikku möttiänen minua kurkistaa. Kun ensi kertaa muistan kohdanneeni ihmisen kuoleman, aiheutti se minulle tavattoman suuren surun, vallankin kun kuolema koputteli ystävieni ovelle lyhyen ajan sisällä kahdesti. Suru oli suuri, mutta jostain syystä koin silloin hyvin voimakkaasti, ettei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan sen iloisen piiloleikin alku tässäkin tapauksessa. Toisille kuolema on suuri ja pelottava tuntematon ja toisen mielestä seikkailu, toisinaan hauska toisinaan pelottava, siinä missä elämämmekin.

On kyyneleitä vuodattavaa luopua läheisestä ja sydäntä sykkyröivää, elää pelossa oman terveytensä puolesta, tai toisen terveyden puolesta, mutta elämä ja kuolema on matka. Ja matkan jännitykset ja rasitukset kuuluu asiaan. Ja ei niitä rasituksia ikinä, ole helppo kestää. On vaivalloista löytää valoa niistä hetkistä, jolloin elämä hakkaa mattopiiskalla pitkin roppaa, tai kurittaa muuten. Sitä julmuutta, mitä joudumme toisinaan kohtaamaan itse, tai läheistemme kokemana, on lähes mahdotonta kestää. Ei löydy lohdunsanoja, eikä kannustuspuheita, vaikka kuinka koettaisi, jostain sanavarastojensa kätköistä, niitä löytää. Otan osaa, on melko mitätön lause.

Mutta olet kallis ja tärkeä, on ne kauniit sanat, jotka kannattaa sanoa joka päivä. Niitä sanoja ei kannata säästää, tai ujostella, sillä koskaan ei tiedä, koska juttelee viimeisen kerran näistä tunteistaan, juuri tälle rakkaalle ihmiselle. Tai miksei sitä omaa sesse-raksua, tai karvakasa-maukulaistaan voisi myös rakkaudella rutistaa mennen tullen ja palatessa. On tavallaan myöhäistä huudella perään ,"miksi oi miksi poistuit ja miksi, oi miksi, niin paljon jäi sanomatta?" Se rakas ja ihana voi olla vaikka kummin kaiman siskon puudeli, mutta niin ihana ja tärkeä, kun kerran olikin, niin taivaaseen on hankala paiskata postikorttia. Toki se kaunis ajatus sinne aina menee, mutta jottei kaduttaisi. Älä panttaa kauniita asioita, älä jätä kysymättä kysymyksiä, äläkä vastaamatta, NYT kun vielä on siihen aikaa.

Eihän me kaikkia asioita tietoomme tarvita, mutta ajattelen itse, että jos ennen muita täältä lähtisin, niin en haluaisi riitavälejä jättää viimeisiksi tunnelmiksi. Ja hyvin paljon voi olla mahdollista, ettei minun toiveeni riidattomasta lähdöstä toteutuisi, jos tänään muuttaisin henkimaailmaan. Vaikkei aina itse olisikaan riidan aloittaja, riitaa välirikot on silti. Minä olen riidoissa, sekä aloittajana, että välikäpälänä, kukaan ei koskaan yksinään riitele. Joillekin tilanteille anteeksipyyntö olisi hyvä laastari, mutta toisinaan ei riitä, edes neula ja lanka revenneiden peliverkkareiden korjaamiseen. Yrittää toki aina kannattaa.

Mutta siihin Tabuun. Me käymme laittamassa kukkia rakaiden haudalle, sytytämme kynttilän ja kaihoamme heitä, kuin akka ainoaa lastaan. On Julmaa minulta sanoa näin, sillä toisinaan on juuri niin, että tämä henkimaailmaan siirtynyt on tämä ainoa lapsi, puoliso, tai kuka tahaansa lähimmäinen. Tai hän voi olla henkilö, joka on vielä tässä, mutta jonka tiedämme piaan hiipuvan luotamme pois vanhuuden, tai sairauden väsyttämänä, eikä ikä ole koskaan tälläisessä tapauksessa suojelija. Tällöin on täydellinen hetki, sanoa kaikki se rakkaus ja kaiho julki, kiittää matkasta ja toivoa jälleennäkemisen riemua tuleviin hetkiin. Kuolema halaa rakastavasti niin pientä lasta, nuorta aikuista, kuin harmaahapsista vanhusta ja kaikkien menetystä me suremme ja kyynelöimme. 

Mutta miettikää mikä seikkailu on edessä kun olemme päässeet henkimaailmaan. Muistan edelleen, miten pappani lähtöyönään pyöritti maailmantuulia niin, että maa oli aamulla keltaisenaan lehdistä, isäni lennätti muovipressut "asuttamani" kuntoutuskeskuksen katolta ja mummi ihana pyöräytti sairaalahuoneen ympäri ja huikkasi ikkunasta mennessään että nyt lähdettiin. Ja jokaista pitelin kiinni monta päivää ja yötä haluamatta päästää irti, kunnes tuli hetki jolloin piti toivottaa hyvää matkaa. Ja toisinaan silti, sellaisena yksinäisenä hetkenä, tulee tunne, että siinä he kuitenkin on. Ihan henkäyksen päässä minusta. Halaa ja sanoo rakastavansa ja auttavansa sen minkä voi.

Nyt voin vain sanoa: Hoi te ystäväni, tuttavani, sukujuureni, eläväiset otukset rakkaat siellä ja täällä. Vaikken aina niin kovin teitä kannusta, enkä kauniisti puhele, arvostavasti, tahi rakastavasti. Ja vaikka toisinaan luennoin itsearvostuksestanne ja siitä kuinka itseänne, tai toisianne ali-arvioitte ja välinpitämättömästi kohtelette. Niin juu-u, outo ja sekopäinen on maailmankuvani, mutta silkasta rakkaudesta toisinaan  se raivonikin nousee. Olette tärkeitä, sellaisena kuin olette, arjessa ja juhlassa. Niin elämässä kuin kuolemassa. Ja jos jotakin jollekin hampaan koloon jää, niin käyttäkäämme hammaslankaa, jos emme tapaa ennen uutta matkaa. Ja sekin vielä että, älkää hukatko elämäänne maan päällä suruun ja murheeseen, sillä menneet on menneitä ja ilo ihanaa, joten nauttikaa ja olkaa iloa ja valoa täynnä, sillä suru ei tuo ketään takaisin, mutta ilosta nauttii enkelitkin. Ja ei, en tietoisesti ole kirjoittamassa jäähyväisiä, mutta kaiken varalta kerron, Olet rakas ja tärkeä minulle, ärisen, tai en. Ihanaa, että olet ystäväni, tuttavani, rakkaani ja piikki lihassani, juuri sinä sinunlaisenasi täydellisyytenä ja yllättävänä kohtaamisena elämässäni. Rakasta ja nauti elämästäsi  ilossa ja valossa, nyt ja aina Aamen.

Kunnioittaen ja rakastavasti

~W~

  ~

Matka

Meidän matka täällä

kestää alusta loppuun asti.

Syntymästä kuolemaan 

jokaisella.

Toiset kiedotaan

matkan ajaksi

pumpuliin,

toiset piikkilangoin,

 tai

ohdakkein.

Orjantappura kruunuin,

 ristiä kantamaan,

tai kärsivän viereen herjojaan

huutamaan,

jokainen valitsemaansa tietä.

Oli rankka ja kivinen,

tai,

 kullan kimmallusta,

 linnun liverrystä,

tyhjyyttä tulvillaan,

tien valitsi itse jokainen.

Siellä, tien alussa,

 missä valintamme teimme,

tiesimme kaikki voimamme.

Nyt kuljemme matkan alussa,

 puolimatkassa,

lähes lopussa, 

Viime metreillä

kuka kiroten ja raivoten,

 kuka itkien lohduttomasti,

toiset hymyilee rakastavasti,

toiset rennosti rallattaa,

kukaan muista ei omaa vaalintaa.

Meillä on elämä,

alusta

loppuun asti,

sen muistamme jatkuvasti.

Mistä alkoi se,

minne päättyy tää?

ensin synnyt,

 elät,

 kuolemaan pättyy,

vai päättyykö tää?

~~¤~~¤~~¤~~

Tänään vierelläs kuljen,

huomenna poissa on

toinen,

oliko suruun tarkoitus päätyä

ystävyys toiseen?

Miksei iloon?

Kun kuljet sä seikkailuun suuren,

tai minä,

jos sua aiemmin kuolen.

On elämä matka,

ei yksinään

 meistä kukaan jatka,

on enkelit vieressä lakkaamatta

ja ystävät lähellä

kannustamassa

Jos ei kaikkea näe,

täytyy vai luottaa,

 että elämä kantaa

ja kotiin tuo taas...

~W~ 

Nälän hätää tämäkin.

Mitä tarjota ruuaksi

nälkää näkevälle?

Siis elämännälkään.

Minä söin jo muhennoksen.

kaksi leipää,

kalapalan,

Salaattini ja tomatin lohkot.

Ja olen ottamassa vielä lisää,

join vettä ja 

katselin elokuvan,

jossa kaksikko eli elämänsä loppuun saakka

Tiedä siitä onnesta ja ihanuudesta 

mutta he eli,

siihin saakka kunnes 

~The end~

täytti ruudun.

He ei kärsineet nälkää,

Heillä oli vauhtia ja 

vaaratilanteita

alusta loppuun saakka.

Sankarit ei kuolleet,

eikä kahakat johtuneet

 liiasta alkoholista,

eikä kotiin jäänyt miettinyt

olisiko sittenkin ollut parenpi lähteä?

Romanttisessa elokuvassa,

 he saivat toisensa

ja rikosleffassa samoin,

Siis poliisi nappasi roistonsa.

Ja leffan joka minuutin ajan,

jopa katsoja eli,

kuten sankarit leffassa, tai roistot,

 jos heihin halusi samaistua.

Vaan kun ei  elämä ole elokuvaa,

miten ruokkia nälkäistä minua?

Kaiken pysähtyneisyyden 

keskellä?

Sanat.

Siellä ne on,

 Sydämen kätkössä.

Piilossa sanomattomina ja 

kahlittuina.

Minä rakastan Sinua.

Pyydän anteeksi, että loukkasin sinua.

Kiitos että olet ystäväni.

Kiitos olemassa olostasi.

Annan anteeksi.

Siellä on piilossa,

Saatujen loukkausten,

 mielipahan ja surun,

kaipauksen kyynelten,

 salattujen kysymysten rinnalla.

Niin paljon tyhjiä sanoja,

 suu täynnä ja

maailma hälisten,

Niin paljon säilöön laitettua

viisautta 

Vahvuutta ja

rakkautta, 

poistamatonta tuskaa

kahlittuja

tunteita

Rakkaudesta

vihaan.

Suljettuna sydämen,

säilytysrasiaan.

Voi mikä voima

sieltä tulvisikaan

maailmaan jos avaisimme ovet.

ja antaisimme

Sanoille ja tunteille luvan

elää.

~W~