Kurjuuden maksimointia, viimeinen osa.

Vai onko? Siis se, että olen tällä hetkllä hukassa kehossani, enkä tiedä miten reagoida.Mihinkään.

Meillä on yksi elämä ja se on elettävä niillä taidoilla ja tiedoilla mitä meillä on. Mutta mitäpä jos, tietoja ja taitoja ei kertakaikkiaan löydy? Joutuu kylmiltään tilanteisiin, joissa vaaditaan, sekä tunneälyä, että järjen ääntä, kaikkia kehon taitoja, motoriikasta syväjähmettymiseen. Mutta kaikkien tapahtumien keskellä huomaankin että, ei, en todellakaan tiedä, ymmärrä, enkä osaa, toimia nyt tilanteen vaatimalla tavalla. En reagoi, en liiku, en kertakaikkisesti kykene siihin. Mihinkään, en hetkeen edes hengittämään, sillä mikään ei kerro, miten nyt pitäisi toimia.

Mitä jos yht'äkkiä kaikesta vaan katoaa järki ja tolkku?

Hetken aikaa onnensa kukkuloilla kävellyt ihminen, ei ymmärrä olleensa onnensa kukkuloilla, ennenkuin on menettänyt kaikki ne onnelliseksi tehneet asiat. Tyhjäksi elämänsä tuntenut ihminen, ymmärtää elämänsä tyhjyyden olleenkin loppujen lopuksi hyvin täyttä ja rikasta, kunnes menettää siitä jotain, minkä tietää tehneen siitä elämästä siihen saakka siedettävää. Käytin tästä joskus kuvausta "Kurjuuden maksimointi."

Käyt elämääsi läpi päivä ja hetki kerrallaan ja tiedät, että hallitset tilanteita, jos et keikuta suotta venettäsi. Et ota riskejä, etkä tee mitään, mitä et ole jo tarkkaan suunnitellut ja tutkinut joka kantilta ja havainnut hallitsevasi. Suoraviivaista ja hallittua, tarkkaan harkittua toimintaa. Ei kaaosta, ei jännitystä, päivä alkaa aamupalasta ja jatkuu aterioiden kartoittamaa reittiä iltapalalle ja öllyköille. Lenkkipolkujen ja rutiinien kautta. Mutta kaiken Huomioinni ja suunnitelmallisuuden keskellä olet jättänyt huomioimatta ympäristötekijät, Ne "vaaratekijät", jotka ilmiintyvät yleensä  omina ystävinäsi, tuttavinasi, sukulaisina, Kodin ulkopuolisina paikkoina, rutiinien ulkopuolella olevina henkilöinä, tai asioina. Niinä tilanteina, Luonnon voimina, joita et pystynyt ja kyennyt ottamaan huomioon oman turvakuplasi sisällä, Sillä heillä, niillä, näillä, On oma vapaa tahtonsa kuten minulla ja sinullakin.

Hallitsematon ja sinun/minun tahtosi ja tahtoni, ulkopuolinen tahto. Ei ennakoitavissa. Ja tulee kohti, suoraan päälle, ilman varoitusta ja helvetillisellä voimalla. Kiitos yllätyksestä. En tosin tilannut sitä, en tahtonut sitä, enkä edelleenkään kykene, reagoimaan, väistämään, pakenemaan.Olen vain ja odotan, että rynnäkön tuoma järkytys ja kipu, loppuu ja menee pois. Mitään entisestä minästä ei ole jäljellä ja nyt minä, ei kykene ymmärtämään, mikä oli tapahtuneen opetus ja miksi maailma on nyt niin tyhjä ja vereslihalla, ettei sen kokoamiseen riitä voimat.

Mitä ihmettä minun on tarkoitus oppia tästä? Muuta kuin se, ettei mikään aiemmin kokemani kipu, ole tähän verrattavaa, ettei mikään menetys, jonka olen elämässäni kohdannut, ole ollut yhtä suurta tuskaa tuottavaa ja että edelleenkään, en ole ilmeisesti tuskan tappavimmassa kokemuksessa, sillä toisinaan onnistun vetämään vähän henkeä. Jään eloon kaikesta huolimatta. En ole ensimmäinen, enkä varmasti viimeinen tämän kokeva ihminen. Ja me kaikki olemme jääneet enemmän, tai vähemmän henkiin. Mutta jatkuuko elämä? Ja millä tavoin?

Minun aiemissa tuskakokemuksissa,  tilanteet on vaatineet vetäytymistä, pakene ja piiloudu menttaliteetillä. Mutta Voiko niin tehdä nyt? Ei. Minä tiedän, mitä menetin. Minä tiedän, että ilman sitä, minun elämä ei tunnu miltään. Puupenniä kuvataan arvottomaksi, mutta puuta veistäneenä tiedä, jo pelkän puupennin veistotyön olevan arvokkaanpaa, kuin se tyhjyys jossa olen nyt. Mutta minä myös tiedän että, kun elämä ei ole hallittavissa, kuten suoran viivan veto viivottimen avulla, taistelutahtoni, tuo mukanaan lisätuskan mahdollisuuden. Minä olen veneineni juuri niillä vesillä joiden virtauksia en tunne ja joiden aallot on soutupootillen ihan liian suuret. Mutta vaihtoehtoja ei ole, jos aion tehdä, mikä minun tehtäväni on. Aijon jäädä henkiin. Ja aion todellakin olla minä, sellaisena kuin lupasin olla, silloin kun tulin tänne, elämän alkukipunasta.

Sen minän tuntemaan oppiminen, on siis uusi haaste kaikkien, jo kokemieni keskellä. Minä jään henkiin vielä. Ja minulla on tavattoman paljon saavutettavanani vielä. Seuraava tavoitteeni on Kurjuuden minimointi. Minä tiedän, että onnistun siinä, sillä sen Kurjuusmaksimini jyräämäksi minä olen jo jäänyt. Minä tiedän, että elämällä on varalleni vielä yllätyksiä, niin toivottuja, kuin toivomattomiakin, mutta näköjään niitä ei voi haluistaan ja toiveistaan huolimatta vältellä, joten selvä. Anna pootin keikkua, minä osaan kyllä uida ja räpiköidä, jos en osaa riittävän hyvin, niin kaipa joku tulee ja pelastaa.

                                      Jyrän alla käyneenä mutta hengissä. ~W~