Ei tykännyt juuri kestään ja loukkaantumisen näki kauas. Minulle Hän oli suonut suuren kunnian harjata, Hänen korkearvoisuuttaan ja seurustella muutoinkin Emma-Neidin kanssa. Useamman vierailijan kohdalla, Neiti otti hatkat ja vaihtoi huonetta suurenmaailman tyylillä. Mutta, kuten joka kuninkaallisella, oli Emmallakin heikkoutensa. Emman kohdalla se oli kala. Ahvenet etenkin.
Jumalten ruokaa. Ja niitä meni paljon, paitsi ei "rommeja"eli mätipalluroita. Ne mummi uskollisena palvelijana perkasi pois, pakasti kalat, joita jäi yli ja antoi Neidin pistellä niin paljon kuin mieli teki. (Pienemmälläkin kalan syönnillä, joku tavis Katti oisi kasvattanut itselleen kidukset ja evät.)
Mummin siirryttyä henkimaailmaan, muutti Emma hiukan myöhemmin sinne myös. Mummin mussu, ei ihan helposti tottunut uuteen hoitajaan ja näin ollen ratkaisu oli vanhalle neidille varmaankin paras. Helga-mummi, kuin hänen kattinsakin, jäi ikuisesti sydämeni valoksi ja iloksi.
Noin vuosi heidän kuolemansa jälkeen, pöllähti äitini pihalle, mustan-harmaa kissanrääpäle, joka tuli ja meni miten mieli. Hän asui ilmeisesti äipän pihagrillissä, koska oli niin noen peittämä. Yhtenä iltapäivänä ihmettelin omalla kotoparvekkeellani, kun jostain kuului pienen kissan mirinää. Naapuri pihassa isäntä ihmettelee samaa ja kurkistellessani, nostaa pienen katinrääpäleen näkösälle. Tunnistan tuon "Tuhkahipun" äipän pihakatiksi ja kerään mukaani, palauttaakseni nappulan takaisin, sinne mistä se tulikin. Palautan vielä toisenkin kerran, ennen kuin tajusin, että tirriäinen matkustaa säännöllisesti autoni konehuoneessa. Mitäs jos se putoaa sieltä? Ottaa ja kuolee vielä. Selvä, ei enää palautuksia. Pysyköön City-kattina.
Ja niin meille muutti kissa. Tuhkaksi nimetty tyttönen, madotettiin, hyysättiin rokotuksille ja opetettiin talon tavoille. Tai minut opetettiin katin tavoille, kuka miltäkin kantilta katsoo. Ensimmäisen kylvyn jälkeen musta-valkoiseksi muuttunut, Lisa Minellin näköinen vihreäsilmäinen katti, muutti asunnon kodikseen. Valloitti siis koko kämpän, teki ketkuntöitä, seurasi joka askeltani, oppi valjaisiin ja kulki lenkillä pitkiäkin matkoja ja väsähtäessään tarttui punttiin kiinni ja kiipesi olkapäälle huutelemaan vautia. Ja se matkusti edelleen autossa, kuin vanha tekijä, pitkätkin matkat, muttei enää konehuoneessa, vaan mukavan turvallisesti takapenkin "hattuhyllyllä" Ja söi KALAA, jumalten ruokaa. Ensin ihan mikä tahaansa eväkäs kävi, mutta ajan myötä makuaisti jalostui ja rinsessalle kelpasi vain parhaat, eli Ahveneita, paljon ahveneita muttei "rommeja". Ne se jätti lehdelle, tai lattialle niin inhoava ilme silmissään, että häkellytti. Emma? Uudelleen syntyneenä?
Noh, Kuusi kaunista vuotta perkasin kalat ja nypin "rommit" valmiiksi pois, etteivät oisi sukan pohjissa, kun Rouva piilotti niitä milloin minnekin pois näkyvistä. (uutta kalaa ei tule, ennen kuin edellinen on syöty -oppi, meni kerrasta perille. Jos son pois näkyvistä son syöty...Menin aina tähän halpaan.)
Kuuden vuoden Tuhkamaisen itsevaltiuden jälkeen, Kattilan väkeen adoptoitui pieni, emonsa kadottanut Vieno. Tullessaan noin 115g painoinen rääpäle osasi hädin tuskin syödä. Pipetti ruokintaa ja vastikemaitoa, sekä juniori kissoille tarkoitettua ruokaa. Ensimmäinen viikko ympäri vuorokauden, noin puolen tunnin välein. Sitten harvemmin ja niin kasvoi paaperosta, taapero ja lopulta pitkän huiskea ihana lemmikki lellikki. Majakka ja perävaunu. Tuhka perävaunun muodossa edellä ja Vieno-pieni, majakan valona perässä seuraten. Tuhka alkaa jo hiljalleen sietää "uutta" siskoaan ja aikaahan on kulunut vasta neljä vuotta. Ja edelleen perkaan ahvenista rommit pois. Eikä se ole kissan nirsoutta, vaan minun inhoa sukkayllätyksiä kohtaan.Kumpikin istuu aamupalalle seurassani ja kumpaakin tulee lellittyä ihan liiankin kanssa.
Niin ja siis koko juttuhan lähti siitä, että mummilla oli kissa, jota hää hyysäs, kuin akka ainoaa poikaansa. Ja minä virnotin hänelle, hänen touhujaan. Pienellä noloudella varustettuna muistelen Kattilan väen kanssa kulunetta kymmentä vuotta. Mie vannoin mummille ja Emmalle, että "mie en kyllä ala rommin perkuuseen kissan vuoksi" ja niin meille muutti Tuhka. Ja minä perkaan kalat rommittomiksi.
Jottei nöyrytymiseni kissain edessä, jäisi ihan näin lieväksi, tuli Vieno, herkkis katti reppana, jokei ymmärrä raa'an kalan päälle mitään. Mutta jonka olen hyysännyt henkiin, pienestä, lähes toivottamasta karvapallerosta asti, paaponut kuin emonen ainoaa poikastaan. (suuriko on ollut ero, mummin hössötykseen Emmansa vuoksi? ;) ) Ja nyt iski vielä Vieno-paralle mahatauti. Voi Vattumato minkä teki. Kaiveltuani netistä hoito-ohjeita ressukan tautiin, meinasi huumorinkukka alkaa lakastua."Vannomatta paras elo" totean hihittelen, keitelessäni kalaa potevalle Vieno-Juniorille. Netistä pongaamani hoito-ojeet kuului näin: " Ei valmis ruokia. Keitettyä kalaa ja/tai kanaa. Ei mausteita..." Voi varjele. Anteeksi hymistelyni mummi. Anteeksi Emma ja kaikki karvakorviaan lellivät ihmiset. En ymmärrä teitä/meitä yhtään enenpää, kuin ennenkään, mutta jep... Minä mieluummin keitän sen kalan poloiselle potilaalle, kun katson, kuinka Hän ripuloi itsensä olemattomiin. Ja vaivako tässä on? Keitän ilman mausteita ja pilkon pieniksi ja nauran, kun kuulen sieluni korvin mummin ja Emman rätkättävän pöydän ääressä ,"siitäs sait".
Ja hei, ripuli on helpottanut ja Vieno tykkää uudesta keitetystä kalaherkusta, ja saa syödäkin sen ihan rauhassa, sillä Vanha Rouva ei sitä kelpuuta. Shusi Rouva tuhahti tarjotessani.
Rakkaudella Kattilanväen uskollinen palvelija ~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti