lauantai 23. helmikuuta 2013

Sysmäläisen asennejuuret



Toiset tekee "heräteostoksia"  minä taas "heräte kokkaan". Olen itseni hengissä pitävä kokki, mutta useimmiten koekeittiössäni on kaikki katastroofin ainekset koossa. Kuulin lapsuudessani kommentin että, "jos nainen on 100m kauenpana keittiöstä, hänen täytyy olla eksynyt." Tämän jälkeen olin kauhuissani seuraavat 30 vuotta, että olenko minäkin eksynyt, kun en keittiössäkään oikein tunne olevani kotonani. Koulun köksän tunnit oli suurta komiikkaa ja kotitehtävien muistan järjestelmällisesti olleen "kuvitelmia" siitä miten olisin tehnyt kulloisenkin leipomukseni. Loppuun saatelma taisi useimmiten olla äipän kätten jälkiä.

Kokkaus urallani on ollut monia kohokohtia, niin hyvässä kuin pahassakin, riemuvoitoista, pohjanoteerauksiin. Tässä syy että kutsun itseäni Räpelökokiksi.Yksi hauskuutta, hilpeyttä ja ylpeyttäkin, itsessäni herättänyt kommentti, kuului veljen suusta vuonna 1 ja 2 ennen nakkisotia. Tiedän, että äidin tekemä, on pojille (miksei tyttärellekin) aina se paras mitä kuvitella saattaa. Näin ollen luulen onnistuneeni  ainakin kerran, yli odotusten tekemäni mustikkapiirakan suhteen, kun Veli Leijonanmieli otti ja kysyi "onko äite tehny piirakan?" Epä usko oli selkeästi luettavissa kasvoilta kun kerroin ihan itse olleeni ainoa pääkokki. Pohjanoteerauksia on ollut mm. sisältä raaka sokerikakku, hiilestyneet joulupiparit, pohjaan keitetyt kananmunat, perunat ja jopa teevesi. Pahiten egolleni otti kuitenkin, joitakin aikoja sitten, kun keittelin kanakeittoa. Tuoksu oikein hiveli makuhermoja ja ajattelin että tulee kyllä niin hyvät keitot. Sitten yhtäkkiä aloin pohdiskella jotain muuta ja seuraavassa hetkessä kitkerä savu tulvi ympäri huushollia. Ensi ajatus oli, kylläpä on naapurilla keitokset nyt pahan kerran kärähtänyt, kunnes Kattilaisten käytös antoi aihetta epäillä muuta... Reilun 3cm  mustaa mustenpi karsta kattilan pohjalla, eikä nesteen häivää keitossa. Ja ihan vain "hetkeksi" unohduin omiin ajatuksiini. Oi sitä häpeää.

Herätekokkaukseni ja leipomustenii pääpiirteitä on, valmista on tultava piaan, mieluummin eilen ja etten ymmärrä mitään resepteistä. Tai siis tavallaan ymmärrän, rakastan keittokirjoja ja olen keräillyt niitä muutamia, vuosien saatossa. Niiden ohjeista käytetyin on suolaisen piirakkapohjan ohje. Muutoin menen siittä, mistä aita on matalin eli "hyppysmitoin" ja "mutumaustein". Ikinä ei ole ollut kahta samanlaista ateriaa, vaikka ainekset olisi kuinka samat. Joku onnistuu kuitenkin toisin kuin eilen, tai toissapäivänä. En siis kyllästy makuihin.(paitsi ehkä siihen palaneen makuun...) Huono puoli vaan on siinä, jos joku tosiaan tahtoo juuri sitä, kookkoskanaa, kanapiirakkaa, tai porkkanakeittoa, jota silloin kerran tein. Hmm miten sitä tein? Mitä mausteita? Ja hitsiläinen, tuo ihmisen keskittymiskyky on kyllä niin hauska juttu. Joko sitä on tai sitten ei.

Älä laita hiivaa kiehuvaan veteen  <3
Eräänä päivänä tulla tuiskahdin isosta citystä suhteellisen väsyneenä ja nälissäni. Sillä erää oisi maistunut vaikka pikkukivet ketsupilla, muttei ollut sitä ketsuppia, eikä pienintäkään hinkua mennä kauppaan. Hetken pähkäiltyäni totesin, että ainekset sämpylöihin löytyy. Siispä teen niitä ja höystän ne jollakin, mitä kaapista löytyy. Tuumasta toimeen ja räpylät taikinaan. Ainoa jota saa vaivata oikein luvan kanssa on se taikina. Tämä kuuluu minun köksäntunneilla opittuihin sanontoihin. Niinpä vaivasin oikein huolella ja jätin sitten tämän taikinan kohoilemaan rauhassa. Tunti ja katselin kulhon pohjalle ihmetellen, kumma juttu kun ei nouse. Luen ohjeen jauhopussin kyljestä ja kertaan laittamani aineet uudelleen. Juu-u kaikkea on, hiivakin on laitettu, pussi on tyhjänä pöydällä, no nouskoon vielä hetken. Kahden tunnin päästä taikina on edelleen samanlainen, ehkä jopa kutistunut. Maku on kuten sämpylätaikinassa, joten otan ja pyöräytän sen pieniksi palleroiksi ja laitan pellille. Ei hyvältä näytä.
   "Uuni pullat kaunistaa" kai se sama pätee sämpylätaikinaankin.  Pallerot luukusta sisälle ja odottelemaan kystä kyllä. Loppu tulos oli kaksi pellillistä kitsahtaneita kökkäreitä, jotka näytti joko rieskoilta tai pipoilta jotka oli liian paksuja. Maku oli kuin imelässä rieskassa, toisaalta ihan hyvä, mutta vahvasti parenpaakin olen syönyt, myös jotain helpommin pureskeltavaakin.Pohdiskelin että oliko tässä leipoma-urani päätepiste? Ehei periksi ei anneta, taikinan vaivaaminen helpottaa hermopaineita, ja pulla taikinakin onnistui taannoin, joten ei kun uutta kokeilemaan.

 Äiti otti  puheeksi taikinajuuren. Hapanleivän teko lapsuusajoilta pompsahti mieleen. Me oltiin reijän tekijät ja reikäleivän reijät parasta leipää. Oi ihanuutta. Seuraavalla kauppareissulla ostosrepusta löytyi ihaka aitoa palahiivaa, ihka ihanalla tuoksulla. Mikä lie juttu, mutta muistelin lapsenakin syöneeni isoja muruja hiivaa, niin oli käydä nytkin, ennen kuin edes taikinaa oli suunnitteilla. Äipän vinkkien mukaan, juuren avulla voi tehdä hiivaleipääkin. Elikkä mie teen ihan oman "juureni". Ensikertaa eläessäni suhtaudun leipomiseen projektina, jonka tulos näkyy "huomenissa". Jauhoja, vettä ja köntti hiivaa. Rotpoti rops sekaisin ja sitten odotetaan, että "pata alkaa porista". Illalla on näkyvissä ensimmäiset kuplat. Lisään hiukan jauhoja ja jätän tökötin "asennoitumaan" edelleen.
M.W. Sysmäläisen "asennejuuren" ensimmäiset

  Näistä sämpylöistä ei tulekkaan mitään kiven korvikkeita. Hyvin nukuttu yö ja aamulla kurkkimaan purkin kuulumisia. Hykertelin hiukkasen, kun sihinä ja purina oli kuin, siinä räjähtänessä simapullosta. Pari ripasausta jauhoja ja sekoitusta ja asenne jatkoi juurtumistaan. Päivä tohinointia ja seikkailua siellä ja täällä ja illalla iskin kiinni taikinakippoon.
Äippä saattoi hiuka kiroilla korvansa kuumennusta puhelimen vuoksi, mutta varmuuden välttämisen poistamisen estämiseksi, oli kysyttävä parikin hienosäätöneuvoa ja tarkennuksen tarkennusta, ettei homma töppäisi karille jonkin pienen muotoseikan vuoksi. (Selvisi mm sekin, että edelliset sämpylät saattoivat ehkä kivettyä hiivan kiehumakuoleman vuoksi. Vesi ei siis saa olla 100 asteista. Hyvä tietää ;)..?)

No niin, mie alan oikein innostua. Taikina tuntuu juuri sellaiselta, ihana kuohkealta ja mukavalta, kuin kuuluukin. Maistuu hyvältä ja kohoaa kuin unelma. Seassa on kaikkia kaapista löytyviä jauhontekeleitä, ruisjauhoista, kaurahiutaleisiin, pari desiä "kurnitsansiemeneitäkin" ja ropsaus sipulirouhetta. Pyörittelen nökäreet pellille ja vielä kotva kohotusta, uuni päälle ja sen jälkeen vielä hetki kohotusta. Todella keskityn leipomiseen ja laitan ajastimenkin päälle. Täydellisyyttä hipova tuoksu huushollissa, lasissa kylmää maitoa ja sämpylällä sulaa voi. Joskus todella kannattaa tehdä asioita pidemmän kaavan kautta ja asenteella. 

M.W. Sysmäläisen Asennejuurta jäi säästöön ja siinä onkin seuraava projektini. Pitää juuri hengissä, edes muutaman sämpylätaikinan verran, tämä ensimmäinen sämpylä-erä tuntui riemuvoitolta lepurikokemuksiini. Parenpia ja kauniinpia kuin aiemat leipomukset ja niitä varten tuli todella nähtyä hiukan vaivaakin. Liekkö siinä se maun salaisuus vai innostuksessa, siinä että otin taikinan teon kuin haasteena itselleni. Kaiken ei ole valmistuttava hetkessä ja aina voi oppia uusia tekniikoita tehdä mitä tehtäväkseen ottaa.
Kurnitsa- skämpylät
Ihanaa että on vielä niin paljon opittavaa. Ja ihanaa että on äippä jonka hermoja voi kiristellä kyselemällä vaikka sitä joka päiväisen  leivän ohjetta.




                    Kiitollisuudella ja rakkaudella  W.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti