Vai minäkö muutun? Moniin asioihin reagoi uusin tavoin. Kiihtyy aiheista ja on kiihtymättä toisista. Vannonut olen kerran tai kaksikymmentä etten siihen tai tuohon hommaan ryhdy ikinä enään. Joskus vannominen pitää joskus ei. No vieläkään en ole lähtenyt hiihtolenkille. Vaikka joskus iskee pieni mielihalu. Se menee tosin pian ohi, kun muistan, kuinka kymmenisen vuotta sitten, Reippaasti, TODella reippaasti, suksin "koiraa lenkittämässä" ryteekköisellä, laduttomalla metsätiellä.
Iso kokoinen, vaudin hurmasta nauttiva luffe, oli lenkkiin suorastaan onnellisen tyytyväinen, mutta samaa ei voi sanoa minusta. Vuoroin koetin jarruttaa vauhtia persiillääni istuen ja vuoroin mahallani maaten. Hetkeksi koira lopetti juoksunsa ja heti päästyäni näiden paholaisen keksintöjen päälle, karvakorva sinkosi itensä uuteen raviin. Ei auttanut kiljunta ei mikään, toivoton tilanne.
Noin 2km päässä korvessa, sain lopulta kylläksen avustetusta hiki-kiljunta-lenkistä ja riisuin laudat kinttujeni alta ja raahasin ne olkapäälläni kotiiin, koirapoloisen suureksi harmiksi. Toisessa oli lienee "piileviä" vetokoirain oireita, vaikka Airis-ihanainen olikin. Toiste en hänen kutsumustaan kyllä testannut...Oli kokemus sen verran rikastuttava meille molemmille. Tuona iltana kumpikin nukahti varmasti ennen pään tyynyyn osumista ja veikkaan että rakas karvakorva kiisi kuin tuuli vielä unissaankin.(rauha hänen muistolleen <3 )
Mutta muutoksia, joita hämmästelin pitkään itsessäni, oli mm lavatanssien opettelu. Otsaani tatuoitu henkinen neonvaloilmoitus "EN todellakaan tanssi!!!!", haalistui ihan yks kaks pois ja löysin sisältäni piilosta intohimoisen lavahirmun. Joka tosin hyytyi yhdestä polvivammasta sohvaperunaksi, nyt reilun vuoden humppa tauon jälkeen, lavat on alkaneet jälleen huhuilla hunajaisemmin. Ehkä jonakin päivänä kaivan tanssipoponi naftaliinista. Muutoksia...Niin huomaamattomia jotkut, ettei juuri itsekkään tajua, kuin vasta aikojen päästä ja toiset taas niin kummallisia ettei niitä ymmärrä. Niin Hassuja, että naurattaa ja jotkut vain muutoksia. Ihan kuin hiljalleen tulisin aikuiseksi ja tavallaan taas takautuisin lapseksi. Ristiriitaisia ja samalla niin sopusointuisia, saaden ajattelemaan, että näin kaiken kuului olla jo aikojen alussa.
Ihanin muutos minkä olen huomannut on että olen löytänyt huumorin tajuni. Ja nauruni. Vuosien vakavuus ja raskas olomuoto tuntui niin suurelta taakalta, että nyt, kun toisinaan nauran yksin ollessanikin ihan ääneen, jään kuuntelemaan hämmästyneenä sitä, miten uudelta ja erilaiselta nauru kuulostaa. Se suorastaan pulppuaa jostain syvältä minusta ja tuntuu hyvältä. Toisinaan hiukan nololtakin, kun ja jos sattuu puhkeamaan nauruunsa julkisella paikalla. Tuo ääni nimittäin on kantava. Ja onneksi toisinaan myös tarttuva, nauru on ihana piristysvoima. Sen suurenpaa ja parenpaa lahjaa ei voi korvilleen saada, kuin iloinen kikatus ja hörötys niiin lapsen, kuin aikuisenkin suusta kuultuna. Maailma oli kovin pitkään vakava ja harmaa paikka ja jo muutaman naurun remakan jälkeen syttyi aivan kuin kirkkaamat valot.
Muuttuva maailma, Se näyttää samanlaiselta kuin ennenkin, mutta jossain siellä sytytetty on kirkaanpia valoja. Olen varma että piaan niitä on kaikkialla ja elämänilo kikattaa sielunsa pohjasta asti saaden meidä kaikki näkemään asiat, ihanan kristallisen kirkkaana, voimistavan valoisasta vinkkelistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti