Tuntemuksia.

On ollut ihana vuoden alku, sydän on tuntunut niin keveältä ja ihmeellisen rauhalliselta, mieli samoin. Ei ole kiirettä mihinkään ja silti tulee saatua aikaan paljon semmoisia asioita, joita olen pitkään suunnitellutkin. Kerrassaan ihanan levollista, tasaisin väliajoin kuuluu vain hillitty klik*  klik*  klik*  klik* Elämäni palapelin palaset klik*loksahtaa paikoilleen. Niin loistavaa...Onkohan koskaan...*poks* Mikä se oli?...aikaisemmin asiat *poks, poks* ..?..menneetkään näin.. *poks*... helposti ? *KräääääÄääSSSS*

Plimplom. Hei olen Jobinposti... teitin auto, seinä, asunto, velka, naapuri, täti, setä, serkunkumminkaima lähetti tiedotteen taivaan alas rysähtämisestä. IIIIiiiiik ÄÄääääääää paniikki, paniikki, masennus...

Niin no näinhän asiat on ennen menneet, mutta mitäpä jos nyt oisi toisin? Pitkän hyvän vaiheen jälkeen tulisi polven notkahdus kiitosniiausta varten ja vielä parenpi ja mukavanpi jakso. Eikä ovikelloa soittaisikaan Jobinposti, eikä puhelinlinjoilla sinua olisikaan kukaan paiskomassa maan alle. Jospa ihmiset ympärilläsi, ovat huomanneet että, nyt jos koskaan, "kannustus on päivän sana" ja että "noin hyvin kun tuo mimmi/jäppinen, on kaikista hankaluuksistaan selvinnyt, niin nyt sen ei enää tarvii kahlata viikkoja suossa, maksuna yhdestä hyvästä päivästä, vaan pienet harmin hetket riittää, jos tuo nyt tarvii niitäkään.

Tai, jospa itse itsessäni päättäisin, että mielialan vaihdokset tulee ja menee mutta olen 99,9% iloinen, onnellinen, elämän myönteinen ja Uskon, että maailmankaikkeus on minun puolellani, haluten minun parastani. Että elämä voi sujua myös helposti ja yksinkertaisesti. Eikä joka onnen-nökäreen löytämiseksi vaadita verta hikeä ja kyyneliä ja senkin jälkeen vielä paria jalkaa selkänahkaa. 

Mikä tekee ihmismieleen, sen kummallisen juuttuneen levyn, joka jokaisen helposti sujuneen asian jälkeen, alkaa paukutella tärykalvolle höyryveturimaista rytmiä "maksat-tästä-maksat-tästä-maksat-tästä." Entäs jos maksoin jo? Edellisten kolhujen yhteydessä, tai edellisessä elämässä? Tai jospa, Niin JOSPA elämä haluaakin ilahduttaa minua, antamalla asiat lahjaksi, eikä mitään laskunmaksua tulekaan.

Äidinmaidossa tulee saatua monenmoisia asioita, poikien koneopista-ja-kaiken-kykeneväisyydestä, tyttöjen mie-oon-niin-pieni-ja-avuton-jos-et-sitä-tajua-oot-tolo-asenteeseen. (Joskus nämä saatta mennä ristiin.) Samoin tuohon juomista jaloinpaan, on dumpattu tieto siitä, että tule olla nöyrä ja mies tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.(Siksi meistä naisimmeisistä vissiin tuleekin niitä potpottaavia ja naurunkaakattavia kanoja. Saamme nauraa ja itkeä ilman vaaraa miehisyyden menetyksestä.) 

Siitä äidinmaidosta löytyy häpeähivenet ja nolotusmikstuura, seksi-on-syntiä-rokotusaineet ja synnin-palkka-on-kuolema-vitamiinit, Otsasi-hiessä-sinun-tulee-leipäsi-ansaitseman-puhe, tulee imuefektistä (joillakin kuulema ollut se maito tiiviimmin pakattu, joutuu vauva-polonen kovemmin kiskomaan eineksensä, mie en tiiä en oo äiti-ihminen..) ... ja ihan siinä rennon raukeena viimeistä maitotilkua unen ja valveen hehkeässä tilassa, tulee joidenkin vielä tyytyväisesti nielaistua jo varhaisella iällä se "minen oo mitään, mut kaikki muut on jotain"-kapseli.. Eikä tässä vielä kaikki... Tai on... minun osaltani ja tältä erää ainakin. Tai siis äidinmaidonsisällöstä, tätä mikstuuraa ainakin minulle juotettiin ja jos ei just tätä, niin vastike saattoi pitää sisällään vähintäänkin kaiken saman ja vielä enemmän...

Meidän vanhemmille se oli vieläkin sakeanpaa ja suuremmalla itseinholla maustettua eliksiiriä. Ilmaista lahjaa ei ole opetuksilla. Vaan ennen oli ennen, haasteitta maailma täynnä, mutta nyt alan hiljalleen uskoa, että vaikka heitä edelleen on, jäykkäniskaisia ja paksunahkaisia, ei-noin-voi-tehdä-ihmisiä. Meitä, minä-uskon-ihmeisiin-ihmisiä, alkaa olla heitä enemmä. Minä uskon siihen, ettei elämän tarvitse olla ainaista, Vaikeuksien kautta voittoon kahlausta, vaan ihmiset voivat tulla onnellisiksi pienemmälläkin ponnistelulla. Minä uskon, ettei kaikkeen iloon tarvita hikikarpalon vuodatusta. Eikä koko elämäänsä tarvitse hukuttaa työnantajan edun tavoitteluunkaan, kun voi huoletta tavoitella omaakin etuaan.

 Aina ja kaikkialla ei ole tarkoituksen mukaista asettaa etusijalle kuuttakymmentä muuta ihmistä ja asiaa ja laittaa itsensä jonon hännille odottamaan sitä parenpaa hetkeä. Mitä, jos sitä ei tulekaan? Olet elänyt itsesi kanssa ( kuusikymmentä vuotta ),  muistamatta kertaakaan, edes aamulla hiuksiasi kammatessa, katsoa itseäsi, tunnistaen ja huomenta toivottaen. Jos sinä ulkonäköäsi ehkä hiukan katsotkin, katsotko sitä mitä sinulla on sydämelläsi? 

Kun on asettanut itsensä hetkeksi kaiken muun edelle ja kuunnellut ja katsellut sitä, jokapäiväistä kanssa kulkijaansa, voi ehkä alkaa hiljalleen arvostaa sitä, miten hyvään seuraan sitä onkaan saanut syntyä. Itsensä kanssa kun täällä elellään kehdosta hautaan ja kaikki se väliaikakin. Kuulostele tuntemuksiasi. Tarvitseeko todellakin kaikki asiat elää aallonpohjasta toiseen, vai voisiko olla mukavanpaa matkustaa sen aallon harjalla?

               Pohdinpa vain  <3 W.