Mikä lie, mistä lie, allapäitti mielialani matalapaineeksi.
Eipä tuo lieneen ensi kerta kun iski kaikki väsymystaudin oireet
kerralla niskaan, mutta aina se vaan tuntuu yhtä sisintäsyövältä
ja kinnaavalta. Miksi ja mistä se aina minut löytääkin? Tai niin
no tästäpä tietenkin, luista ja nahkoistani juuri sopivasti
paikalleen jämähtäneenä. Siihen on hyvä käydä kiinni
liikkumattomaan kohteeseen. Siis miksipä et juokse ihmispolo, pakoon
matalapainetta ja mielen vesisadetta. Helppoa niin kuin heinän teko
hellekesänä. Ja hörönlörröt.
Ain ei oo hyvä olla eikä mieli hilpeä, johan se olisi ihmismielen tunnerepertuaarin tuhlausta, nauttia joka hetkestä. Jurottaminen on mukavaa, silloin kun jurotuttaa ja nauru maittaa makeammalta, kun on viikonkin katsellut murjottavaa peilikuvaansa ja tunnustellut suruja sisiskunnassaan. Harmaata tahmeaa alakuloa. Vaikka kuinka mietin, että miksi ne nuokin tunteet on ihmisen mieleen tuikattu, niin, ainoa syy,mikä tulee mieleen, on tosiaan se kertakaikkisen ihastuttava tunne, kun näiden päänsisäisten ukkosten jälkeen tapahtuu jotain hassua ja saa nauraa niin, että vatsaan sattuu. Eikö siinä ole jo hyvää syytä kerrakseen?
Muutaman päivän ollamöllötyksen jälkeen, sain kammettua itseni huterin jaloin liikkeelle. Joka kohta kropasta huutaa vitamiinikuuria ja punkka-kultaa avukseen. Varjelkoon miten voi ihmislapsi mennä parissa niistoviikossa voimattomaksi. Iso hatunnosto itselle siitä, että juuri tänään jostain löytyi ne voiman rippeet ja suunta ulkoovelle. Pirssi Uljas tuli kaivettua puolen metrin kinoksesta näkyviin ja vietyä ulkoilemaan ihan ystävänpäivän-aaton kunniaksi. Uljasta esiin kaivaessani kuulin lintujen sirkuttavan kevättä. Helmikuun puolessa välin? Onko se ennenkin tehnyt tuloaan näin varhain? Samaan aikaan naapurin papat tuli postin hakuun ja toinen heistä lupasi kesällä tulla kanssani rakentamaan hiekkalaatikolle lumiukkoa, talvella sen tekeminen on kuulema liian vilpoista. Hilpeästi hihitellen "pojat" jatkoivat omaan suuntaansa ja minä hyräytin Uljaani liikkeelle yhtä hilpein mielin. Ihanaa että ihmisillä on hassu huumorin taju, aina ei ulkoa opetellut vitsit ole paras kikka saada toista hyvälle tuulelle.
Kyläkierros. Kirjasto, kauppa ja toinen kauppa. Puotien kiertäminen lakastutti huumorin kukkaani kummasti. Se nostatti tuskanhien otsalle ja päälaelle ja valutti karpalot sitten hissukseen takaraivoa myöden niskaan ja selkärangalle, tavattoman nuiva tunne. Puhalluttaa ja heikottaa kuin viikon ryyppyreissun jäljiltä (omakohtaista kokemusta lähinnä vierestä seuranneen näkökulmasta, voin siis kuvitella, että olo oli sama) Samaan aikaan pitäisi muistaa mitä se kotokaappi pitikään sisällä. Puuttuiko sieltä muutakin kuin wc-paperia ja kahvia? Jääkapin ovessa luki, vähän käytetty, myydään tarpeettomana. Eli kaikkea pitäisi.
Katselen hintalappuja pienen paniikin vallassa ja koetan muistaa, oliko kaikki todella näin kallista viimekertaisella kauppa reissulla. Hämmentävän pieni määrä tavaraa, järkyttävän suurella hinnalla. Ahdistavaa miten kallista kaikki on ja kuitenkin ihmisen tarvii syödä. Parin viikon huono ruokahalu on osoittanut, että ilman ruokaa ei tosiaan jaksa mitään. Mutta mitenpä syöt kun ruokakaupan hinnottelut on vastaavat kuin kultakaupassa. Uusi ahdistus puuska iskee ihan siitä pelosta, että jonakin päivänä on tosiaan vietettävä muutama paasto päivä viikossa, jotta ruokaraha riittää koko kuukaudelle. Ei kyllä voi olla niin, täytyyhän tähän joku muutos tulla pakostakin. Minun huolehdittavana on oma napa ja kaksi kissaa, mutta miten ne, joilla on perhe ja kuitenkin samat tulot kuin minulla?
Uskoni maailman mukavuuteen on kiikkerä, kiukun ja ilon määrä vaihtelee hetkestä toiseen, ilo että rahani riitti ruokaan tälläkin viikolla ja harmi siitä että kaikilla se ei ole niin. Tämän hullun tunnemylläkän keskellä soi puhelin ja melkeinpä jää vastaamatta, kun korvissa kohisee verenpaineet äärilukemissa. Ihan eilen en ollut tätä ääntä kuullutkaan, joten varsin tervetullut puhelu, hankalasta paikasta huolimatta. ”Teeskentelytreffit” sovittuani, lapan kukkaroon kauhua aiheuttaneet, arvotavarani reppuun ja suuntaan vielä pullatiskille. Siinä vaiheessa 1,50€ lisäys viikon ruokaostoksiin ei taida minua konkurssiin laittaa. On parenpi ajatella että laskiaispullat korvaa maullaan ja muodoillaan itse itsensä ja loppupelissä näin ollen ovat ilmaiset. Leipoa en ennätä ja jotain tarjottavaa on mukava olla.Tavarat autoon ja suunta kototorpalle. Pihalla hetki höpinöintiä naapurin kanssa, muutamaan viikkoon ei oltu nähty hänenkään kanssa. Huomaan että lumi on taas mukavan nuoskaista ja pyörittelen ystävää odotellessa muutaman lumipallon uutta ”lumiveistosta” varten. Ehkä se kevääksi valmistuu.
Ystävän käynnistä on hetki aikaa ja kummankin maailmassa on tapahtunut muutos jos toinenkin, pieniä ja isoja. Tavallaan tuntuu ettei maailma ollut liikahtanutkaan, mutta kaipa siinä kuitenkin oli tapahtunut jokin nytkähdys, jonka jälkeen kaikki alkoi muuttua ”huomaamatta”. Vime kuukausina jopa niin, että itsekin huomaa muutokset. Tapaamisemme on harventuneet paljon ja kuitenkin nyt tässä istuessa ja jutellessa, tuntuu kuin välissä ei olisi kuin muutama päivä. Puhuminen on helppoa eikä tarvitse kaunistella sanomisiaan. Joskus Itkeä tillitetään ja sitten tulee hetki, että nauraa hurskutetaan niin että raitti raikuu. Vaikka välissä voisi olla viikko tai 5vuotta, ystävyys tuskin katoaa tuonakaan aikana minnekkään. Jokainen on omalla tavallaan erilainen, mutta se yhdistävin tekijä on kuitenkin se, että kiistojen ja hiljaiselonkin jälkeen, ymmärrys toisen ajatusmaailmaan säilyy. Ja vaikkemme ymmärtäisikään kaikkea, niin toisen omituisuuden voi kestää kun tietää että toisella on ihan yhtä paljon hämmenneltäviä ja kestettäviä asioita minun omituisuuksissani.
On ihanaa että tälläisiä ihmisiä on. Teitä joita ilman voi elää, mutta joiden kanssa eläminen on sadasti paljon merkityksellisenpää. Olette piiki lihassani, kivi kengässäni, ensiapupakkaus ja Kotiin jäänyt avain. Aiheutatte kipua ja hierrätte minut rakkuloille, lääkitsette, paikkaatte tarvittaessa, kun unohdan sinut matkastani ja palaan väsyneenä ovelleni, kaipaan sinua valtavasti.
Rakkaudella Ystävilleni <3 W
Ain ei oo hyvä olla eikä mieli hilpeä, johan se olisi ihmismielen tunnerepertuaarin tuhlausta, nauttia joka hetkestä. Jurottaminen on mukavaa, silloin kun jurotuttaa ja nauru maittaa makeammalta, kun on viikonkin katsellut murjottavaa peilikuvaansa ja tunnustellut suruja sisiskunnassaan. Harmaata tahmeaa alakuloa. Vaikka kuinka mietin, että miksi ne nuokin tunteet on ihmisen mieleen tuikattu, niin, ainoa syy,mikä tulee mieleen, on tosiaan se kertakaikkisen ihastuttava tunne, kun näiden päänsisäisten ukkosten jälkeen tapahtuu jotain hassua ja saa nauraa niin, että vatsaan sattuu. Eikö siinä ole jo hyvää syytä kerrakseen?
Muutaman päivän ollamöllötyksen jälkeen, sain kammettua itseni huterin jaloin liikkeelle. Joka kohta kropasta huutaa vitamiinikuuria ja punkka-kultaa avukseen. Varjelkoon miten voi ihmislapsi mennä parissa niistoviikossa voimattomaksi. Iso hatunnosto itselle siitä, että juuri tänään jostain löytyi ne voiman rippeet ja suunta ulkoovelle. Pirssi Uljas tuli kaivettua puolen metrin kinoksesta näkyviin ja vietyä ulkoilemaan ihan ystävänpäivän-aaton kunniaksi. Uljasta esiin kaivaessani kuulin lintujen sirkuttavan kevättä. Helmikuun puolessa välin? Onko se ennenkin tehnyt tuloaan näin varhain? Samaan aikaan naapurin papat tuli postin hakuun ja toinen heistä lupasi kesällä tulla kanssani rakentamaan hiekkalaatikolle lumiukkoa, talvella sen tekeminen on kuulema liian vilpoista. Hilpeästi hihitellen "pojat" jatkoivat omaan suuntaansa ja minä hyräytin Uljaani liikkeelle yhtä hilpein mielin. Ihanaa että ihmisillä on hassu huumorin taju, aina ei ulkoa opetellut vitsit ole paras kikka saada toista hyvälle tuulelle.
Kyläkierros. Kirjasto, kauppa ja toinen kauppa. Puotien kiertäminen lakastutti huumorin kukkaani kummasti. Se nostatti tuskanhien otsalle ja päälaelle ja valutti karpalot sitten hissukseen takaraivoa myöden niskaan ja selkärangalle, tavattoman nuiva tunne. Puhalluttaa ja heikottaa kuin viikon ryyppyreissun jäljiltä (omakohtaista kokemusta lähinnä vierestä seuranneen näkökulmasta, voin siis kuvitella, että olo oli sama) Samaan aikaan pitäisi muistaa mitä se kotokaappi pitikään sisällä. Puuttuiko sieltä muutakin kuin wc-paperia ja kahvia? Jääkapin ovessa luki, vähän käytetty, myydään tarpeettomana. Eli kaikkea pitäisi.
Katselen hintalappuja pienen paniikin vallassa ja koetan muistaa, oliko kaikki todella näin kallista viimekertaisella kauppa reissulla. Hämmentävän pieni määrä tavaraa, järkyttävän suurella hinnalla. Ahdistavaa miten kallista kaikki on ja kuitenkin ihmisen tarvii syödä. Parin viikon huono ruokahalu on osoittanut, että ilman ruokaa ei tosiaan jaksa mitään. Mutta mitenpä syöt kun ruokakaupan hinnottelut on vastaavat kuin kultakaupassa. Uusi ahdistus puuska iskee ihan siitä pelosta, että jonakin päivänä on tosiaan vietettävä muutama paasto päivä viikossa, jotta ruokaraha riittää koko kuukaudelle. Ei kyllä voi olla niin, täytyyhän tähän joku muutos tulla pakostakin. Minun huolehdittavana on oma napa ja kaksi kissaa, mutta miten ne, joilla on perhe ja kuitenkin samat tulot kuin minulla?
Uskoni maailman mukavuuteen on kiikkerä, kiukun ja ilon määrä vaihtelee hetkestä toiseen, ilo että rahani riitti ruokaan tälläkin viikolla ja harmi siitä että kaikilla se ei ole niin. Tämän hullun tunnemylläkän keskellä soi puhelin ja melkeinpä jää vastaamatta, kun korvissa kohisee verenpaineet äärilukemissa. Ihan eilen en ollut tätä ääntä kuullutkaan, joten varsin tervetullut puhelu, hankalasta paikasta huolimatta. ”Teeskentelytreffit” sovittuani, lapan kukkaroon kauhua aiheuttaneet, arvotavarani reppuun ja suuntaan vielä pullatiskille. Siinä vaiheessa 1,50€ lisäys viikon ruokaostoksiin ei taida minua konkurssiin laittaa. On parenpi ajatella että laskiaispullat korvaa maullaan ja muodoillaan itse itsensä ja loppupelissä näin ollen ovat ilmaiset. Leipoa en ennätä ja jotain tarjottavaa on mukava olla.Tavarat autoon ja suunta kototorpalle. Pihalla hetki höpinöintiä naapurin kanssa, muutamaan viikkoon ei oltu nähty hänenkään kanssa. Huomaan että lumi on taas mukavan nuoskaista ja pyörittelen ystävää odotellessa muutaman lumipallon uutta ”lumiveistosta” varten. Ehkä se kevääksi valmistuu.
Ystävän käynnistä on hetki aikaa ja kummankin maailmassa on tapahtunut muutos jos toinenkin, pieniä ja isoja. Tavallaan tuntuu ettei maailma ollut liikahtanutkaan, mutta kaipa siinä kuitenkin oli tapahtunut jokin nytkähdys, jonka jälkeen kaikki alkoi muuttua ”huomaamatta”. Vime kuukausina jopa niin, että itsekin huomaa muutokset. Tapaamisemme on harventuneet paljon ja kuitenkin nyt tässä istuessa ja jutellessa, tuntuu kuin välissä ei olisi kuin muutama päivä. Puhuminen on helppoa eikä tarvitse kaunistella sanomisiaan. Joskus Itkeä tillitetään ja sitten tulee hetki, että nauraa hurskutetaan niin että raitti raikuu. Vaikka välissä voisi olla viikko tai 5vuotta, ystävyys tuskin katoaa tuonakaan aikana minnekkään. Jokainen on omalla tavallaan erilainen, mutta se yhdistävin tekijä on kuitenkin se, että kiistojen ja hiljaiselonkin jälkeen, ymmärrys toisen ajatusmaailmaan säilyy. Ja vaikkemme ymmärtäisikään kaikkea, niin toisen omituisuuden voi kestää kun tietää että toisella on ihan yhtä paljon hämmenneltäviä ja kestettäviä asioita minun omituisuuksissani.
On ihanaa että tälläisiä ihmisiä on. Teitä joita ilman voi elää, mutta joiden kanssa eläminen on sadasti paljon merkityksellisenpää. Olette piiki lihassani, kivi kengässäni, ensiapupakkaus ja Kotiin jäänyt avain. Aiheutatte kipua ja hierrätte minut rakkuloille, lääkitsette, paikkaatte tarvittaessa, kun unohdan sinut matkastani ja palaan väsyneenä ovelleni, kaipaan sinua valtavasti.
Rakkaudella Ystävilleni <3 W
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti