Luonnonkansan turinoita: Suttu Suonkulkija

Vetehisen teitä, 

Sorsan selässä, matkaa Suttu Suonkulkija, muuraimia kukittamaan. Suttu on metsänmenni, hiukka kuin Unimasa (Nukku-Matin laiskanpulskea työkamu, jolla on huonoja hiekkoja pussissa.) Paitsi että, Sutun pussi on täynnä Pölinää. Kukkien siitepölyä. (eikä Suttu ole laiskanpulskea) Tähän aikaan hällä on jo melkoinen kiiru, saada kaikki pölinä muuraimille ja karpaleille ja muille suon herkkusille, että ne ehtii syysauringolle kypsymään. 

Sutun kaltaisia Mennejä ja Menninkäisiä on maat ja metsät tulvillaan näin keväällä. Mitä ahkeranpia he ovat, sen enemmä mättäillä on tarjolla kulkijoilleen virkistettä, kunhan kasvukausi ehtii marjasatoon asti. Eikä se työ lopu, kasvien pölinöihin, onneksi heillä on myös pörräävät ystävät apunaan kevään töissä.

Suttu Suonkulkija on 10cm pitkä ja solakka. Puku hiukan rähjääntynyt, mutta miten sitä puku voisi jatkuvan matkustamisen ryvettymättä kestääkään? Vaikka Suttu hankkii joka syksy uuden jäneksen pohjavilloista ja sireenikiitäjän kehräämästä langasta kudotun talvipuvun. Ja Kevät/kesä puku on pajunkissan villasta, Haahkanuntuvasta ja leskenlehtien höttösistä kudottu. Kun Luontoäiti vielä kutoo hälle, joka vuosi uudet sukat ja tumput, On mukava matkata vuoden jokaisena päivänä uudenlaisiin tehtäviin. Mutta meno on huimaa ja kangas kuluvaa. Ja Ehkä asiaan vaikuttaa hiukan sekin, että Suttu haluaa aina uuden väriset vaatteet. (Nyt on vuorossa laventeli, hento viuletti ja hiilen harmaa.)

Yksi mikä Sutussa ei muut on lakki. Hiippipaansa Suttu ei koskaan vaihda. Sen hän sai äidiltään joululahjaksi koulukloppina ja se on hällä päässä aina, oli kesä, tai talvi.

Hiippipa on pitkä. Sen voi kiertää ainakin viidesti Sutun ympärille ja sitä voi käyttää köytenä kiivetessä mustikan, tai juolukan varpuja myöden. Ja ainakin kymmenesti Suttu on pelastautunut kallionjyrkänteeltä hiippipansa avulla. Ja kuinka monta pientä metsän eläintä sen avulla onkaa pelastettu? Sitä Suttu ei edes yritä laskea. Pieneksi Menniksi,

Suttu on rohkea olento.

Se näkyi jo siinäkin, ettei hän tullut Kattilan Kievariin ihan tavanomaisinta tietä, vaan  heilutti ensin valokuvasta, Herra Sinsorsalan selästä ja humpsahti sitten myöhemmin suoraan bittiavaruudesta, Aarre-Armaan näppäimistölle tallustamaan. Koetti vielä avuliaasti itse kirjoitella osaa tekstistä, mutta totesi haastavaksi.

Suttu tulee ehkä tutummaksi vielä joskus, vähemmän kevätkiireiseen aikaan.

 Itse kiitän Haltiaemoa Sutun esittelystä.

Oisiko lie Sutun tie Kievariini johtanutkaan, ilman kameraasi. Luonnonkansa tunnistaa ystävänsä ja tulee kuvien kautta tarinansa kertomaan. Eli katseleppa tarkasti seuraavien metsäretkiesi kuvasato.  

Hyvää matkaa Suttu ja tervetuloa uudestaan.T: Kirjuri

Kisälli.

Matkalla kivun ja parantamisen maailmaan.

Parantumisen maailmaan.

Matkalla uuden oppimiseen,

 siihen,

 että minunkin kädet,

 ovat hyödyksi.

 Ja minun sormet muuttuu pihlajavarvuksi,

paju-tutkaksi, jolla herätän,

hermosi, tuntoaistisi, kiputuntosi ja aistisi.

Olen pahoillani, että se tekee kipeää.

Olen pahoillani, etten pysty

 tekemään, tätäkään helpoksi kestää.

Kaikki kehoosi kertynyt,

Sieluusi kehrätty vihakin,

on lihaksissasi jälkinä.

Ja minusta on tulossa vain hieroja.

Ihan tavallinen. 

Sellainen kuin muutkin,

eikä lainkaan samanlainen.

Minä en siedä kipua, en sinussa,

en itsessäni.

Ja siinä sinä pöydällä olet,

odottaen lisää kidutusta,

peläten sitä,

joka hetki en itsekään osaa varoittaa,

 mitä tulossa on.

Kehot on niin erilaisia,

se mistä sinä huudat tuskasta,

 saa toisen kikattamaan.

Se mistä minä kieltäydyn,

"Näpit irti minusta."

"ÄLÄ koske minuun."
Toinen tulee uudestaan ja uudestaa,

hakemaan samaa tunnetta,

 samaa kosketusta.

Vaikka sattuisi,

vaikka olisi ihan iholla,

hermon päissä toinen ihminen,

 siinä on,

 edelleen käsiteltävänä.

Muokattavissa, kuin savi valajan 

käsissä.

Uudeksi, 

ruukuksi, tai patsaaksi.

Minä niin toivon,

 että käteni ovat

avuksi.

Ilman, että lopputulema

Kiduttaisi

ketään.

Mutta minä vasta opettelen.

Opettelen

voimiani,

heikkouksiani.

~W~

Erilainen Äiti

Aina olen,

tärkeä jollekin.

Ehken äiti siten,

 kuin äitiyden

viisaat virkamitoin mittaa.

En siten,

kuin sen suuri 

kansan-aalto kokee.

Mutta hahmo,

jollekin niin tärkeä,

että menetykseni

voi hänen sydämen särkeä.

Päivätyössä
 kissalasteni äiti,

Unimaassa tähtilapsieni äiti,

 Omat rakkaat lapseni
kummilapsina,

kerhojälkeläisinä,

ohimenneinä pienoisina,

 maailman eri laidoilla,

Omia lapsiaan kasvattamassa,

omaa eloaan elämässä,

koskettamassa siivenkärjillä,

 jonkin olennon elämää, 

ylpeyteni heistä

on aina sydämen täyttävä.

Minun katraani on Suuri.

En ole ollut kaikille hyvä äiti.
Olin Välinpitämätön,

Komentoora, Laki ja Järjestys,

Julmakin toisin hetkin.

Joka solullani kasvatin,

kuin omiani,

 näitä itseäni kokemattomanpia,

heitä, jotka minua tarvitsivat.

On paljon Heitä, jotka

 on kanaemon hipaisuni saanut tuntea.

Olen ollut aina Äiti,

omanlaiseni.

Surun hetkinä unohdin

ettei Äiti,

 ole vain omia lapsiaan varten.

~W~

Ei tekosyitä.

Niin se on, mielialoilla on taipumus vaihtua yhtä pikana, kuin maiseman, täydessä vauhdissa kulkevan pikajunan ikkunassa. Tiedä häntää, onko se vain naisihmisen iloja, vai saako ukkokuntakin sen riemuista nauttia, ihan sinkkuna ollessakin. Neljän seinän sisällä ja kaukana naisellisuuksista.

 No oli kuinka vain, raskasta näiden tuntemusten ja mielenliikkeiden aaltoliike on ainakin.

Tämän

päiväisen Tunnehurrigaanin jäljiltä, olen kuin hakattu mato. Samassa päivässä niin huvittavia kuin, raivon ravistuksilla täytettyjä hetkiä. Yhdessä hetkessä aika tuntuu pysähtyneen täysin ja seuraavassa hetkessä oisi tehnyt mieli liimata kellon viisarit paikoilleen, että ehtisin tehdä kaiken haluamani. Suurin työ oli lienee sen sisäisen perkeleen tappoyrityksissä. Suojelusenkeli ja kaikki Arkienkelit, Arkkienkeleiden kanssa yhteis kuorossa, koetti huutaa sen äänen yli "Sinä pärjäät ja osaat, kokoa itsesi! Sinä osaat ja olet hyvä tässä."

Eikä mitä, Sisuskaluissa Perkele lisää ääntä ja huutaa "Hulluja puhuvat huono olet, vituiksi menee kaikki!"

Eikö oisikin kiva, jos tosiaan voisi vierittää sen "Et pysty tähän"-jankutuksen Perkeleen syyksi? Tai ihan kenen vaan demonin, pirun, paholaisen, tai vaikka Pirkan syyksi? Vastuu siirtyis ihan vaan kokonaan pois painamasta  omia hartioita.

Mut oih ja voih? Eipä se ole se ääni siellä pään sisällä yhtään kukaan muu, kuin se Minun oma sisäinen ääneni. Päivästä riippuen puikoissa on joko se "hieno homma, sie osaat"- Minä tai "Hieno homma sie uppoot"-Minä. Toki siellä voi olla variaatioita myös sadomasokistisesta Minusta viherpipertäjä Minusta ja hippi-juppipunkkari reggei Minusta. koetanpa siinä sitten näinä Tunne-Hurrigaanipäivinä valita kuka Minusta saapi sen tahtipuikon hyppysiinsä.

Oi Kuinka ihanaa oisi että siihen puikoon tarttuisi humoristi mie,

Sanois sisäiselle Perkeleelleni, että tuki turpas, tai pissin Minun hiillokseeni. Ja Perkelettä nolottais ja se menis paistamaan makkaraa.

Rauha asettuis sisäelimiin, närästys loppuis, eikä aivoissakaan enää kiehuisi, vaan voisin kuulla, mitä sinne on oikeen tallentunut kovalevylle. Hymhymhymhymhymyilyttäs vaan ja kroppa sanois OOOOOOOOOOOOOooooooooooommmmmmmmm. Niin kuin Joogit pikku Iitan piirroksessa.

Vaan ei, tänään mentiin Helvetinkoneessa, ei vuoristoradassa, vaan sapella käyvässä koneessa nimeltä Minä.Siinä samassa kropassa on sekä taivas, että helvetti, Nukkekoti ja Kummituslinna. Tunkio ja kukkaniity. Jukolauta että on muuten toisinaan hankala pureskella jokainen tarjolla oleva pähkinä.  Vaikka oisi kuinka terveellistä, niin aina toisinaan, joku pähkylä päräyttä allergia kohtauksen päälle. 

Mieluummin menisin Linnanmäelle, tai Särkäniemen huvituksiin kuin Oman sisuskuntani kauhutaloon. Miten se voikin toisinaan, olla niin julma Minulle. Ihan omia luitani poraan ja sieluuni reikiä teen, en keneenkään muuhun, en kostoksi yhteiskunnalle, vaan ihan itseäni ilkkuakseni, kehtaa panetella ja solvata saada mieleni pahaksi, Minä vain, Ei ulkoiset voimat. Minä kuulin omien solvausteni takaa, kuinka ulkopuolelta tuli kehuja, joten ole, sisin kiltti, kerrankin hiljaa.

Jos ulkopuolellani oisi joku käyttänyt samaa kieltä, kuin Minä itselleni, oisin täräyttänyt sille luun kurkkuun, alkanut puolustuskannalle ja puolustanut  haukuttua. Mikä kumman oikeus Minulla on haukkua Minut, nousematta ikinä Minua puolustamaan? Ei toimi oikeuden mukaisuus sisälläni tasa-arvossa. En minä ole Yhtään huononpi, en arvottomanpi ansaitsemaan Minun puolustus puhettani, Joten Häpeä Minä! Häpeä, miten huonosti kohtelen itseäni. Kuitenkin parhaani tein ja enemmänkin. Paremmin pärjäsin, kuin ikinä ennen.

Kai kuulit, kun ulkopuoletakin sanoivat "Olet laittanut riman niin korkealle, Pärjäsit hyvin!" Ja he puhuivat tänään Minusta, ei Minua paremmista, vaan Minusta. Kuuletko Minä? Ei tekosyitä enää, ei muka-muita, jotka väheksyy. Lopeta Minä, lopeta sättimästä sisintäni, siellä ei ole enää kuin Minä, suojassa ulkoiselta, vain Minun käsissä. Älä satuta Minua enää.

Itseäni suojellen Minä 

~W~

Vain ajatus.

Yli itseni,

ylitin itseni,

ylittäessä itseni

asettamaa rajaa.

Ylitin itseni,

yli itseni,

 rajalla,

 jonka muut asetti.

Raja-asetuksia

itsensä ylityksestä.

Ylitä itsesi,

asettamatta rajoja.

Rajoita

itseäsi

rajoittamasta,

ylitä itsesi rajattomasti

Rajattoman riemun

 rynniessä ylitsesi.

Ylitse vuotavaa

rajattomuutta? 

Minkä ylitse vuotaa?

Miten ylittää itsensä?

Rajoittaa rajoituksia? 

Jos rajoja ei ole.

Kysymys

Tulvi vaan mieleen,

hyvin tulvivaan mieleen.

~W~

Vanha sielu.

Joku kutittaa sisuksia

silkkisin ottein.

Hipsuttaa hiiren hiljaa

niskavilloja

ja puhaltaa korvaan.

Joku hiipii viereen istumaan,

vain hiljaiseksi seuraksi,

odottamaan eteenpäin

kuljettavaa junaa.

Siinä istumme vieretysten,

vieraat toisillemme,

silti ikuisuudesta alkunsa saaneet

ystävät.

Ei ole tavanomaista,

ei ihan jokapäiväistä,

ei olan kohautuksella ohimenevää,

tavata vanha sielu,

tuoreessa kuoressa.

Iäisyydestä tuttu.

Semmoisista mieluummin,

 pitäisi kiinni,

 kuin päästäisi ikinä irti.

Syiden on oltava väkevät.

Mutta joskus on irroitettava

 ikuisuus ystävästä,

päästettävä lepoon väsynyt kuori,

annettava sielulle siivet.

Toisinaan ei matka taitu,

kuin maantieltä taloon,

toisin hetkin pimeästä valoon,

mutta vain henkäyksen matkan,

sinne ja takaisin.

Vanhasielu palaa aina takaisi,

virittää tulen ja lämpiää päästä varpaisiin.

Tullen uudeksi jälleen.

Halaa, suukottaa ystäväänsä,

pienen vauvan voimassa.

"Tulin takaisin,

kun en ilman sinua voi olla."

Kun tuon iäisyys ystävän,

 tapaa aikuisen silmissä

Voi vain miettiä,

"Miksi nyt? Miksi tässä?"

Onko tarkoitus

syvenpi, nyt ja tässä?

~W~

Mutuilua.

Viimeaikoina on päässä pompsahdellut puolen tuhatta erilaista kirjoitusaihetta, joista tekisi mieli jollain tapaa avautua. On poliittisia ja epäpoliittisia ajatuksia, närkästystä liikenteestä ja tyrmistystä metsien tasaiseksi hakkaamisesta. Ahdistusta korkeanpaikan kammosta ja silloista ja pelkoa tulevista näyttökokeista ja angstia motivaation puutteesta. Kummastelua kuluneen kevään säästä ja ihmetystä ystäväpiirin tuttujen ja tuntemattomien kummallisesta, tai tavanomaisesta käytöksestä. Puhumattakaan omista kummallisista pohdinnoista, niin henkimaailman, kuin tämän päivittäisen, arkisen, mukatodellisuuden suhteen. Eikä lista jää tähän, vaan jatkuu jatkumistaan.

Aihepiiriä on valtavasti, rakkaudesta vihaan, mutta oma olo on kummallisen tarttumaton. Ei riittävästi innostunut mistään maailman tapahtumista, ei lähimaailmaan, sen kummemmin kuin kaukomaailmankaan. On kuin istuisin odotushuoneessa ja miettisin, että kenenkähän vastaanotolle olinkaan menossa ja mistä syystä? Toivon vaan, että syyt odotushuoneessa istumiseen oisi mukavia ja positiivisia, että siellä vastaanoton puolella oisi jotain kivaa. Mitä se kiva sitten ikinä maailmassa, tällä erää oisikaan.

Istuin eilen kaupan pihalla autossa puoli-ikuisuutta ja mietin haluanko mennä kauppaan hakemaan jotain ruokaa, vai menisinkö hakemaan jostain valmiin aterian. Nykytuloillani valmisateriat on rahan haaskausta, kun voin tehdä kotona jotain yhtä herkullista ja ravitsevaa itse edullisemmin. (Tässä kohdin ei ole hyvä muistaa, sitä, etten ole kaksinen kokki ja ne herkullisimmatkin tuotokset, voi usein saada hiukan suklaakruunia pinnalleen minun tekemänäni. Mutta se ajatus edullisuudesta, on toteutukseen saakka ihan hyvä. Ja tietäisihän siinä vaiheessa ainakin sen, mitä ruokaan on tullut laitettua.) Päädyin pohdinnoissani kauppaan ja ostin ne "normaalit ostokset". Kotona laitoin "normaalin ruokanannoksen" ja pohdin, kuinka kaavoihin kangistuneeksi itseni tunsin. 

En edes osannut eritellä, mikä oisi ollut se muutos mitä oisin ruokavaliooni, tai elooni noin muuten tahtonut. Se vain tuntui, hajuttomalta, mauttomalta, värittömältä ja paikoilleen jämähtäneeltä. Takana oli ollut huippuhyvä päivä, opettavainen ja inspiroiva. Naurua ja ahaa-elämyksiä räiskyvä. Ja sitten kun laskeuduin Uljaineni kotipitäjän kiitoradalle, minusta tuntui, kuin oisin herännyt unesta ja havainnut, kuinka pieni ja hengetön minun elämäni oikeastaan on. Siis, oma elämäni. Se missä olen ilman ystäviäni ja muuta ympäröivää elämää. Aika-ajoinhan tämmöinen totaaliherätys tulee kaikille ja useimmiten silloin havahtuu tyytymättömyyteen siitä, ettei oma elämä tunnu ollenkaan riittävältä. Aiemmin minunkin elämä oisi tuon herätyksen jälkeen vaatinut kertakaikkisen räjäytyksen ja kaikki uusiksi menetelmän, mutta minä toivoin eilen vain hiukan lisämausteita, ikuisten suolan, pippurin ja karsinogeenien tilalle.

Oisiko minusta viimein tullut niin aikuinen, että olen saavuttanut mielen rauhan? Vai niin kyyninen, etten viitsi vaivautua toivomaan enenpää, kun tiedän, etten sitä kuitenkaan saa? Vai onko elämäni sittenkin vaan niin hyvin, että se kelpaa minulle näinkin, tälle päivällekin, vain pienellä lisäluksuksella? Eniten kallistuin tuohon viimeiseen vaihtoehtoon, sillä mieleni oli eilen tavattoman onnekas.

Viis siitä, ettei ihan joka asia ollutkaan täydellisyyttä, mutta Uljaalla oli massu täynnä, minulla mahdollisuus miettiä vaihtoehtoja, ruokakauppaan, vaiko valmisruokaa. Aurinko paistoi, vaihtoehtoja oli valittavaksi asti ja kukaan ei ollut sanomassa, mikä oli se paras ja viisain teko, vaan sain ihan itse päättää.

Ja päädyin siihen, että näin on hyvä. Ehkei kirjoituksen aihepiireissäkään kannata koettaa löytää suureellista ja tramaattista aihetta vaan ajatella pienesti sitä omaan maailman napaansa. Nöftää on, muttei se keikuta elämää sinne, eikä tänne, juuri nyt. Kyllä mie vielä jonakin päivän osaan olla tyytymätönkin, mutta onneksi ei tänään.

Tyytyväisyyttä hymistellen 

~W~

Transformaatio

Sisälläni on heliumpallo.

Sellainen kevyen hullu ja 

puhkeamaisillaan oleva.

Siinä on kuva Kaunottaren Hirviöstä, 

sillä hetkellä, kun surun ja menetyksen tuskan täytteinen suudelma, on osunut hänen poskelle ja rakkaus alkaa muuttaa kehon toiseksi. Haluanko muuttua? Kun Hirviökin oli hyvä. Haluanko jäädä pelottavaksi? Juuri kun ymmärsin, että näinkin minua rakastettaisiin.

Minua Rakastettaisiin. Miten merkillinen tunne. Silti vaikkei minua pitele kädestä kukaan, vaikkei minulle sada treffikutsuja, eikä kenenkään huulet hipaise poskeani, saati huuliani, minä olen rakastettu. Se normi ei enää seurustele kanssani. Minä en tarvitse sinua rakastamaan minua takaisin ja silti olen, kuin Kaunottaren Hirviö muuttumassa pehmeäksi, inhimillisemmäksi ja hullumaksi kuin ikinä. Sillä minä tanssin oman kehoni juhlasalissa, kristallien helinässä ja sekopäisen sinfonian soidessa. Olen kaunis ja hento. Ruma ja karhea.  Kehoni seiniä hipovat pukuni helmat. Naisellisen miehekkäästi. Viehättävän urhoollisesti. Pyyhkii pois pölyjä, joita sisuksiini on kerääntynyt. Siivoten ennakkoluulot uuden muotoon. 

Ihmiseksi joka on kaikki.

Sisälläni tanssimme sydämeni ympärillä peikkotanssia ja keijujen kikatusta. Viis siitä, ettet rakasta takaisi. Minä Rakastan itseäni sinunkin puolesta tänään. Jonakin päivänä vaihdamme osia, tai olemme kerrankin samalla valotaajuudella. Kumpikin Heliumpallona. Langat yhteenkiedottuna myrskytuulten vietävinä, riemusta ja kauhusta kiljuen, sillä elämä on ottanut ohjat.

Meillä ei ole enää sanavaltaa ja sali pyörii, kuin kaikkien satujen kauneimmat loput siirtyy tosielämään.

Tai me löydämme tarinan, joka sopii meille paremmin, on enemmän näköisempi. Minä myrskytuulesta ja sinä kesätuulesta, lenpeästä ja lämpimästä. Eikä me tarvita ketään enää. Ollaan ehjiä yksin yhdessä. Henkäyksen päässä, siinä poskelle painetussa suukossa, mikä muuttaa kaiken, uudeksi, vanhaksi, toisenlaiseksi, sopivaksi.

Ja meistä tulee Kauno ja sen Riiviö.

Minä nauraa rätkätän, kuin Riiviöiden ruhtinatar ja sinä olet se Kaunis poika, Kruusattuna ja kutrit kiharalla, tanssisalin keskellä. Tämän kerran, minä sallin sinun viedä.

Sisältä roihuten ~W~

Tautista

Rakkaus,

vain harvoille se on onni,

Heille jotka, sitä kaihoaa,

se ei ikinä osu kohdalle.

Ja kehen osui,

heidät rakkaus kuihduttaa,

kiduttaa,

tekee järjettömäksi,

sydämeltään

hömelöksi.

Mitä kummaa tuo on olevinaan?

Rakkaus.

Kiduttaa ja kiertää 

vatsan solmulle,

pehmentää silmiin 

käsittämättömän lauhkeuden,

vie terän viisaista.

Vierestä seuraava

voi vain todeta,

taas katosi järki

hyvältä ihmiseltä.

Älä käy minuun kiinni,

 riitti,

 kun kerran teit elämästäni vaivalloisen.

Olen jo yli pääsemässä,

 enkä ikinä enää anna

itseni hulluuteen vajota.

En rikottavaksi joutua.

Enää en päätäni pehmitettäväksi

anna.

 Pysy kaukana tappava tauti.

Hullu se, ken antaa sydämensä

 toisten tallottavaksi ja vielä kiittää

kokemuksistaan.

Järkeä vailla.

Olkoot taivaan linnut 

rakkaudella

pehmennetyt. 

Höyhenen kevyitä ja 

huolettomia,

munivat muutoinkin

poloiset.

Ja turkikkaat

turilaat,

karvakorvaiset tassukkaat,

kuuta ulvovat ja

mouruavat kevättä.

Rykivät syksyn saatossa,

sarviaan kalistellen

sorkalliset luontokappaleet,

Eläimille eläimelliset tunteet.

Heille se hulluus sopii.

Miksi ihmistä

rakkaudella vaivaa

elämänpolut?

Muutoinkin tunteinemme

hukassa olemme,

vihassamme leppymättömiä.

Rakkaus tyhjäpäiseksi sekoittaa.

Taudeista kauhein ja 

viruksista vaarallisin.

Rokottaa sitä vastaan pitäisi!

~*~

Multipersoona

Epätoivon ja luovuttamisen rajapyykillä.

Hanurin takana toivo ja urhoollinen luja tahto. Polulla, suoraan nokan edessä kuilu ja jumalaton pudotus. Vielä ollaan voiton puolella, ei olla hypätty. Pidetään vaan hitokseen lujaa kiinni oljenkorsista ja kamelin karvoista, ei sen selkä vielä ole katkennut.

Nappaan parenpaa otetta ja asetan sen toisen, korsia pitelevän käden, kamelin selälle. 

*Naps*

Kohta pudotaan ja rysäytetään suorin jaloin pohjalle. Ja taakse jääneet nakkelee lapioilla. 

Kiitos. Näitä mie olinkin vailla.

Ei minun elämäni enää helvettiä ole, ei siellä kiiku piruja, eikä demoneita. Eikä liekkimeret  kuohuta mieltä, eikä nappaa pintakerroksiin kiinni.
 Minun elämä on minun luomaa. Taltoin, vasaroin ja muin kikkein ja killuttimin minä ropsin itsetunnon perusteita rikki muru kerrallaan. Välillä vähän paikataan ja laitetaan uutta perustusta, että tuntuisi mukavammalta, tasaisemmalta ja siltä, kuin selkenisi tuo myskyinen mielenmaisema. Näin on menty vuosia ja taas vuosia. Tosinaan se naurattaa ja välillä itkettää. Ja sitten tulee niitäkin hetkiä, kun joku sisällä olijoista pohtii, että onkohan tässä edelleenkään mitään järkeä?

Toisinaan puikkoihin tarttuu, lie monesko sivupersoona, joka huutelee kyseenalaisia kannustuksia. "Lapioi vaan, jaksaa jaksaa. Urhea olento. Anna mennä vaan, sotke syvemmälle suohon se olemuksesi, kyllä sinä uppoat. 

Toisella hetkellä, kun enää hiustupsu näyy, alkaa huudella seuraava persoona "Ui, ui, kellu vaikka, kauho pitävälle maalle, rauhallisesti, nako pois kaikki painolasti, viskaa pois se lapiokin ja ui , kyllä sinä jaksat, kohta ollaan jo pitävällä maalla. Sinä pärjäät ja pystyt, muuhunkin, kuin suohon hukkuvaksi. Kauho kauho. Kömmi rannalle ja sitten jyrkännettä ylös, ihan kohta ollaan huipulla. Tavoitteissa saakka."

Minä uin, kauhon, lapioin ja sotken. Teen mitä Sisäinen Viisaus sanoo. Viis siitä, kuka kulloinkin, tästä viisauden sivupersoona joukoista, mahtaakaan olla kropassani tsemppaajan paikalla.

sen mukaan mennään, kuin sisäinen viisaus kehoittaa. Niinhän sitä on sanottu,"Kuuntele sisintäsi." Jo vain ja johan toki. Aina.

Mutta se minua vaan toisinaan kummastuttaa, että miksihän tämä elämä tuntuu pyörivän aina tätä samaa ympyrää? Ja oliko meillä oikein jokin tavoite ja määränpääkin?

Soppaa hämmenellen

~W~