Rakkaus,
vain harvoille se on onni,
Heille jotka, sitä kaihoaa,
se ei ikinä osu kohdalle.
Ja kehen osui,
heidät rakkaus kuihduttaa,
kiduttaa,
tekee järjettömäksi,
sydämeltään
hömelöksi.
Mitä kummaa tuo on olevinaan?
Rakkaus.
Kiduttaa ja kiertää
vatsan solmulle,
pehmentää silmiin
käsittämättömän lauhkeuden,
vie terän viisaista.
Vierestä seuraava
voi vain todeta,
taas katosi järki
hyvältä ihmiseltä.
Älä käy minuun kiinni,
riitti,
kun kerran teit elämästäni vaivalloisen.
Olen jo yli pääsemässä,
enkä ikinä enää anna
itseni hulluuteen vajota.
En rikottavaksi joutua.
Enää en päätäni pehmitettäväksi
anna.
Pysy kaukana tappava tauti.
Hullu se, ken antaa sydämensä
toisten tallottavaksi ja vielä kiittää
kokemuksistaan.
Järkeä vailla.
Olkoot taivaan linnut
rakkaudella
pehmennetyt.
Höyhenen kevyitä ja
huolettomia,
munivat muutoinkin
poloiset.
Ja turkikkaat
turilaat,
karvakorvaiset tassukkaat,
kuuta ulvovat ja
mouruavat kevättä.
Rykivät syksyn saatossa,
sarviaan kalistellen
sorkalliset luontokappaleet,
Eläimille eläimelliset tunteet.
Heille se hulluus sopii.
Miksi ihmistä
rakkaudella vaivaa
elämänpolut?
Muutoinkin tunteinemme
hukassa olemme,
vihassamme leppymättömiä.
Rakkaus tyhjäpäiseksi sekoittaa.
Taudeista kauhein ja
viruksista vaarallisin.
Rokottaa sitä vastaan pitäisi!
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti