Mutuilua.

Viimeaikoina on päässä pompsahdellut puolen tuhatta erilaista kirjoitusaihetta, joista tekisi mieli jollain tapaa avautua. On poliittisia ja epäpoliittisia ajatuksia, närkästystä liikenteestä ja tyrmistystä metsien tasaiseksi hakkaamisesta. Ahdistusta korkeanpaikan kammosta ja silloista ja pelkoa tulevista näyttökokeista ja angstia motivaation puutteesta. Kummastelua kuluneen kevään säästä ja ihmetystä ystäväpiirin tuttujen ja tuntemattomien kummallisesta, tai tavanomaisesta käytöksestä. Puhumattakaan omista kummallisista pohdinnoista, niin henkimaailman, kuin tämän päivittäisen, arkisen, mukatodellisuuden suhteen. Eikä lista jää tähän, vaan jatkuu jatkumistaan.

Aihepiiriä on valtavasti, rakkaudesta vihaan, mutta oma olo on kummallisen tarttumaton. Ei riittävästi innostunut mistään maailman tapahtumista, ei lähimaailmaan, sen kummemmin kuin kaukomaailmankaan. On kuin istuisin odotushuoneessa ja miettisin, että kenenkähän vastaanotolle olinkaan menossa ja mistä syystä? Toivon vaan, että syyt odotushuoneessa istumiseen oisi mukavia ja positiivisia, että siellä vastaanoton puolella oisi jotain kivaa. Mitä se kiva sitten ikinä maailmassa, tällä erää oisikaan.

Istuin eilen kaupan pihalla autossa puoli-ikuisuutta ja mietin haluanko mennä kauppaan hakemaan jotain ruokaa, vai menisinkö hakemaan jostain valmiin aterian. Nykytuloillani valmisateriat on rahan haaskausta, kun voin tehdä kotona jotain yhtä herkullista ja ravitsevaa itse edullisemmin. (Tässä kohdin ei ole hyvä muistaa, sitä, etten ole kaksinen kokki ja ne herkullisimmatkin tuotokset, voi usein saada hiukan suklaakruunia pinnalleen minun tekemänäni. Mutta se ajatus edullisuudesta, on toteutukseen saakka ihan hyvä. Ja tietäisihän siinä vaiheessa ainakin sen, mitä ruokaan on tullut laitettua.) Päädyin pohdinnoissani kauppaan ja ostin ne "normaalit ostokset". Kotona laitoin "normaalin ruokanannoksen" ja pohdin, kuinka kaavoihin kangistuneeksi itseni tunsin. 

En edes osannut eritellä, mikä oisi ollut se muutos mitä oisin ruokavaliooni, tai elooni noin muuten tahtonut. Se vain tuntui, hajuttomalta, mauttomalta, värittömältä ja paikoilleen jämähtäneeltä. Takana oli ollut huippuhyvä päivä, opettavainen ja inspiroiva. Naurua ja ahaa-elämyksiä räiskyvä. Ja sitten kun laskeuduin Uljaineni kotipitäjän kiitoradalle, minusta tuntui, kuin oisin herännyt unesta ja havainnut, kuinka pieni ja hengetön minun elämäni oikeastaan on. Siis, oma elämäni. Se missä olen ilman ystäviäni ja muuta ympäröivää elämää. Aika-ajoinhan tämmöinen totaaliherätys tulee kaikille ja useimmiten silloin havahtuu tyytymättömyyteen siitä, ettei oma elämä tunnu ollenkaan riittävältä. Aiemmin minunkin elämä oisi tuon herätyksen jälkeen vaatinut kertakaikkisen räjäytyksen ja kaikki uusiksi menetelmän, mutta minä toivoin eilen vain hiukan lisämausteita, ikuisten suolan, pippurin ja karsinogeenien tilalle.

Oisiko minusta viimein tullut niin aikuinen, että olen saavuttanut mielen rauhan? Vai niin kyyninen, etten viitsi vaivautua toivomaan enenpää, kun tiedän, etten sitä kuitenkaan saa? Vai onko elämäni sittenkin vaan niin hyvin, että se kelpaa minulle näinkin, tälle päivällekin, vain pienellä lisäluksuksella? Eniten kallistuin tuohon viimeiseen vaihtoehtoon, sillä mieleni oli eilen tavattoman onnekas.

Viis siitä, ettei ihan joka asia ollutkaan täydellisyyttä, mutta Uljaalla oli massu täynnä, minulla mahdollisuus miettiä vaihtoehtoja, ruokakauppaan, vaiko valmisruokaa. Aurinko paistoi, vaihtoehtoja oli valittavaksi asti ja kukaan ei ollut sanomassa, mikä oli se paras ja viisain teko, vaan sain ihan itse päättää.

Ja päädyin siihen, että näin on hyvä. Ehkei kirjoituksen aihepiireissäkään kannata koettaa löytää suureellista ja tramaattista aihetta vaan ajatella pienesti sitä omaan maailman napaansa. Nöftää on, muttei se keikuta elämää sinne, eikä tänne, juuri nyt. Kyllä mie vielä jonakin päivän osaan olla tyytymätönkin, mutta onneksi ei tänään.

Tyytyväisyyttä hymistellen 

~W~