Toisinaan tuntuu hiukan mauttomalta, kun kirjoitusteni aiheet ovat useinmiten, Minä ja Minun Ajatukseni. Olivat ne kuinka solmussa tahaansa, suollan niitä silti bittitaivaan syöverii.
Moni minun kaltaiseni ihminen istuu kököttää kotonaan ja kirjoittaa aivoituksensa niihin tuhansiin kaapin kätköihin piilotettuihin runovihkoihin ja päiväkirjoihin ja ovat sillä melkein tyytyväisiä elämäänsä, mutta minäpä pölläytän niin iloni, kuin surunikin julkisiksi.
Ja miksi? No kun se nyt vaan on niin, että minä elän suurimman osan elämästäni tietokoneen kaltaisessa laatikossa. Minä en ollut aikoihin tavannut ihmisiä konkreettisesi ja vapaan päiväni, olkoon se auringolla varustettu muikean mukavainen maanantai, tai vettä vihmova aamuyö yliöylön, tai toissa tänään minä istun koneella ja nyhrään järjettömyyksiä. Yleensä väsepöökin karkinräjätyspeliä, tai jotain muuta kehittävää, mutta tämä näppäimistö on ikäänkuin saatavilla, juuri silloin kun se ajatus alkaa rönsytä aivoista sormenpäihin.
Kirjoittamalla siitä tulee muka paljonkin järkevänpi, kuin puhumalla. Siis siitä ajatuksesta, ei siitä, että se on pakko lähettää leijumaan Bittitaivalle myardien muiden bittien kanssa. Hauskaahan niillä siellä toki on, kun se taivas on niin niin laaja ja ajatuksilla tilaa lentää ja kadota. Joku kenties löytää ne ajatukset sieltä ja joku ei, niinhän se menee tässä eibittitodellisuudessakin.
Tämän vuoden opetus on ollut, että kaikki me ollaan niin erilaisia, mutta koulutus kelpoisia. Minä esimerkiksi olen päättänyt kouluttaa itsestäni sosiaalisenpaa. Se voi olla suht' iso pala kakkua haukattavaksi, mutta makeanpersona ihmisenä, luulisin senkin haarukoivani.
Vastaan tässä sosiaalistumis haasteessani on kävelytetty niin monenlaisia ihmisiä jo nyt, vaikkei vuotta olla edetty vielä maaliskuuta pidemmälle.
Kummallisimman huomioni tein viikonloppuna, kun tajusin jokaisen kohtaamani ihmisen kohdalla menneeni itse, ikäänkuin uuteen rooliin, jolla kulloisenkin vastaantulijan kohtasin. Minä muuttui pieneksi taka-alalla olevaksi tarkkailijaksi, joka koetti ymmärtää mitä tapahtuu. Yksittäiset tapaamiset, kahdenkesken jutellessa sujui mallikkaan rauhallisesti ja kun tilanne vaihtui uuteen, Minä oli edelleen rauhallisesti taka-alalla ja tuntui jopa hämmästyvän sitä, että tilanteet soljui ja eteni kuten tekivät.
Mutta yht'äkkiä minun Minä meni hälyytys tilaan. Viisi ihmistä edessä, viisi takana ja sivuiltakin jonkin verran, keskustelua ei käyty rauhallisesti, vaan kaikilla oli toive ja ajatus ja puhetta ja tarpeita ja jokaisen MINÄ oli tärkein ja tarpeellisin juuri siihin Minätilaan. Tarkkaileva Minä ei ollut enää pieni olento taustalla, vaan muuttui isoksi ja huolestuneeksi ja järkyttyneeksi vyöryksi, joka tahtoi ja halusi hoitaa kaiken, mutta taito loppui jo kaksi sekunttia sitten ja nyt täytyisi pystyä olemaan näyttämättä sitä, että seuraava reaktio on joko huuto, tuskastuminen, itku, tai helvetillinen kiukku, tai mikä katastrofaalisinta kaikki se hulluus yht'aikaa.
Joku siinä ympärillä säikähtäisi kuitenkin, se on niin poikkeava reaktio siihen iloisen helisevään ja hymyilevään ja ihan hyvään tyyppiin ja tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minä, iso ihminen, pelkään sitä tyyppiä. Se ei händlää hommiaan, mutta se ottaa hallintaansa koko paskan ja laittaa koko hillityn rauhallisen ja iloisen tunnelman, aivan päälaelleen. Se itkee huutaa ja kiukkuaa, kuin uhmaikäinen lapsi. Minä sallisin sen kyllä tekevän niin, kunhan se edes älyäisi raivota jossain muualla, kuin julkisella paikalla. Vaikka kuinka maailma, juuri siellä julkisella paikalla olikin se, joka sen vyörytyksen laittoi liikkeelle. Jonkinlainen rauha maltinmenetyksen tultavaksi, iso tila, jossa ei olisi vahingoittuvia yksilöitä, vaan vaikka hajotettavia astioita ja huonekkaluja, kirves ja halkopino. Konkreettista tarttumapintaa ilman, että se Hullu Minä saa syytteen taponyrityksestä.
Kun sillä isolla pahanmielen Minällä on sanatkin ihan yhtä sivaltavia ja ilkeitä, kuin viiltävin tikari, tai lihaa repivin ruoska. Minä en haluaisi olla sen räyhänhengen vastaanottaja. En haluaisi olla se "palautteen antajakaan" sillä se vaatii vuoden anteeksi pyynnöt ja Avemariat jopa tämmöiseltä kirkkoonkuulumattomalta pakanalta.
Sosiaaliseksi kouluttamisen pahin vaihe on siis, oppia ärsyyntymään yhtä tunteettomasti, kuin suhtaudun moniin muihinkin asioihin. Maailma on pyöreä, käsissä ja jaloissa on lihaksia, niillä on nimensä ja toiminta tapansa, sydän on piirrettynä kauniinpi, kuin sisällämme olevana voimapakkauksena, mutta ne on niin, hyvä niin, tunne tiedostettu ja vastaan otettu, ei vaadi reaktiota.
Miksi siis ärsyyntyminen vaatii reaktion, joka puhdistaa pöydän maalipintaa myöden? Miksi Minulta, miksi sinulta?
Miksei ihan jokaiselta kuitenkaan, kun selkeästi joku hallitsee tilanteen sinäkin aikana, kun MINÄ Huutaa ja Raivoaa?
Edelleen vain itseään ihmetellen
~W~
