Luonnonkansan turinat: Tunturilla tapahtuu.

~*~

Otsamolla on edelleen pimeys, koetan katsoa ikkunasta ulos, mutta näen vain Satulan emännän, kuten Juuso häntä kutsui. Minua Juuso, kuten muutki tontut, olivat alkaneet kutsua Punapääksi. En pahastunut, se tuntui ystävällisemmältä, kuin Kirjuri.

Katselin ikkunaa, Satulan emännän huoneissa liikkuu väkeä ja pitkään vakavan pohdiskelevaisena ollut emäntä, hymyilee iloisesti. Hän vaikuttaa löytäneen taas päättäväisyytensä ja toiveekkuutensa, mikä ilahduttaa minuakin. Olemme täällä Otsamolla kuin Pöllöt pesässä. Seuralaiseni ovat saaneet ilmeisesti kaiken tarvitsemansa tiedon ja istuvat nyt pöydän vieressä. Eteeni tuodaan kahvikuppi ja voileipiä. Olen saanut jopa luvan kirjoittaa, en kuulema enää vaikuta uniärjyltä, mitä se ikinä tarkottaakin? Tunnelma tuvassa on jännittyneen odottava.

Ulkona kuuluu ulvontaa, Sudet on sittenkin löytäneet tänne asti. Mielestäni tunnelmat on kuin jännärissä. Puuttuisi enää että...

~KOP KOP~ Hyppään kiljahtaen seisomaan.

Kaikkien katseet siirtyy ovelle, minua lukuun ottamatta muut vaikuttavat ilahtuneelta. Ovi aukeaa ja Kaarnalan Herra astuu sisään, perässään lisää väkeä. ”Päivää taloon, tultiin porukalla, niinkuin käsky kävi. Ratsastettiin Susilla oikein, ettei taikaovissa oisi liikaa liikennettä.”

”Sinä taisit laittaa maailmankirjat uuteen uskoon tänne tullessasi?” Hymyilee Iso parrakas mies minulle. ”Olenko minä rikkonut luonnonlakeja?” hämmästyin ”Et tavallaan ja jollain tapaa kyllä, meidän piti tavata vasta tulevaisuudessa ja tapasimmekin, tarvitsit apua  menneisyydessä, joten olemme täälläkin käytettävissäsi. Minä olen Jalo Kasvienvartia. Minullakin on huonot hetkeni ja erehdyn sinun suhteesi tulevaisuudessa, olkoon tämä nyt jonkinmoinen anteeksipyyntö niistä ennakkoluuloistani.”

Tupaan tulleista muutkin esittäytyvät, nimet menee ohi kuten aina ja väkeä saapuu kokoajan lisää. Luulisi sellaisen määrän jo täyttävän tuvan, mutta huone tuntuu koko ajan mukavan kodikkaana, kaikille riittää paikkoja ja huone tuntuu vain laajenneen sen mukaan, kun tulijat lisääntyi. Mitä enemmän luonnonkansaa tupaan astuu, sen parmmalle tuulelle tulen. Minua naurattaa ja laulattaa. Katson ikkunaa ja Satulan emäntä näyttää myös helpottuneelta. Aivan kuin hän olisi ollut huolissaan meistä kaikista, eritoten minusta. (Vaikka toisaalta hänhän tuntee minut, joten ei ihme.)

Ennen uneen vaipumistani olin kyllä ollut todella peloissani, mutta nyt oloni oli mainio. Aloin hyräillä hiljaa tyytyväisenä. Nyt-Aika kulki huoneessa, katoaa hetkeksi ulos ja palaa lähes samantien takaisin. ”Taivaalla näkyi tähdenlento” hän hihkaisi iloisena. Satulan emäntään tuli eloa ikkunan toisella puolen. Pikaisesti hän kirjoitti ja nosti tekstin ikkunaa vasten. ”Jatka hyräilyä, Punapää. Tähdet herää lauluun. Koetetaan, josko yhteistyö auttaisi tässäkin. Hyräillään koko joukko mukana, johda Punapää, tiedät mitä tehdä.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Toinen vaihtoehto

~*~

Kun kysyin Joosepilta ja Hippos-Haltijata, ”Miten Auringon katoaminen asiaa helpottaisi?” niin tokaisivat he yhdestä suusta, ”eipä olisi liiemmälti vaihtoehtoja. Kylmä ja Pimeä, olisi kaikille sama, piti siitä, tai ei.”

Pohdiskelin asiaa hetken verran ja kysyin oliko kaksikko tosiaan sitä mieltä, että Kylmä ja Pimeä ratkaisisi asiat? ”Ei tietenkään, mutta se olisi yksi vaihtoehto, jotkut pitäisi tämmöisestä.” vastasi Jooseppi. ”Pidättekö te?” ”Kyllä, joskus ja joskus taas ei. Aurinkoisina pakkaspäivinä on melkeinpä pakko, olla reipas ja kulkea ulkona keräämässä sydän täyteen Aurinkovoimaa ja talven energiaa. Nauttia hankien kimmellyksestä. Vaikka oisi kuinka väsynyt, ei voisi jäädä viltin alle yrttiteetä siemailemaan, koska se tuntuisi olevan hukkaan käytettyä aikaa.

”Ja sellaiset ihmiset, jotka joutuu kauniin päivänsä viettämään pakosta sisätiloissa kaupassa, tai konttoreissa tehtaan melussa, tai leipomoissa. Yö ja aamuvuoroissa, ei ole kyllä laikaan tyytyväisiä osaansa. Joku jää aina tyyttymättömäksi. Jos aina oisi pimeää, ei yökyöpeliäkään harmittaisi, ettei tullut nähneeksi kaunista kevät Aurinkoa. Eikä aamunvirkku oisi etuoikeutetunpi valon suhteen, eikä myöskään voisi harmitella näkemättä jäänyttä Superkuuta, tai yöllistä meteorikuuroa, kun oisi vain pimeää, eikä taivaan ihmeet näyttäytyisi kellekään.”

Jooseppi ja Hippos vaikeni. Kattilan väki käpertyi kerälle heidän vierelleen ja hyrisi tyytyväisyydestä. Minä mietiskelin hiljaa heidän sanojaan. Koko huoneen täytti selkeästi raksutus, mutten tiennyt mikä raksutti, sillä kelloahan ei minun kotoani löydy. Vieraani istuivat edelleen hiljaa, kävin keittämässä teetä ja valmistin voileipiä. Kehoitin heitä ottamaan.

”Miten sitten, jos niin päättäisin, ettei Tuulihuilua löytyisi? Olisimme pimeässä. Ei timantti hankia eikä hiihtoretkiä jäälle, koska siellä ei näkisi. Toimisiko ihmisten lamput ja tulisiko sähköä?”jatkoin kyselemistä? ”Eipä taitaisi, ennenpitkää valo lakkaisi olemasta kaikessa muodossa. Pimeydellä on jokin tarkoitus, saattaessaan maailman valonlähteet voimattomiksi.” ”Tiedättekö mikä se tarkoitus on?” ”Valtaa? Kenties hän vaan pitää pimeästä enemmän, kuin Auringosta. Kenties joku muu syy, tavattoman vaikea arvata.”

Pitkällisen punnitsemisen ja pohtimisen jälkeen, aloin kiukustua lisää,

”Minä pidän aurinkoisesta kesästä ja muuntuvista vuoden ajoista, Revontulista, Tähdistä ja Kuusta, sekä talven Auringostakin, vaikka se juuri tänään tuntuikin häikäisevän pahasti, lisäävän päänsärkyä ja harmistusta mielessäni. Ja Tuulihuilun ääntä ikävön niin, että sattuu. Minä en tahdo Ikipimeyttä ja tiedän, ettei sitä tahdo muutkaan Kirjurit. Tahdon toisen vaihtoehdon.”

”Hyvä sitten” Tokaisi Hippos nikaten silmäänsä Joosepille myhäilevästi, ”Mistä aloitetaan?” Määrätietoisesti aloin antaa ohjeita. ”Tietenkin sinä keräät omat joukkosi ja Jooseppi koko oman tuttavapiirinsä. Säidenhaltijat etsii muutoksia valomääristä, lämpötiloissa, sekä tutkii minne saakka Pimeys on jo lonkeronsa ylettänyt ja Jooseppi ottaa joukkonsa tehtäväksi selvittää, missä on Tuulihuilun varastaneet Sotilaat. Ennen sitä, pyydä Valotarta kutsumaan klaaninsa kokoon. Tänään on Lucian Kulkueita ja laulua, he voivat liittyä kulkueisiin tuomaan lisää valoa. Pyytäkää kaikkia Valonlähteitten vartioita sytyttämään lyhtynsä.”

Luonnonkansan turinoita: Monen ongelman ratkaisu?

~*~
Hippos, Alueellinen Säidehaltija alkoi kertoilla millaista heidän säidenhaltijoiden työt on. ”Ikinä ei kukaan ole tyytyväinen, aina on joku tyytymätön ja nyreissään. On liian kirkasta ja liian sateista, liian paljon lunta, liian vähän lunta, kuuma, liian kylmä, liian sitä ja liian tätä. Ainaista rutinaa milloin mistäkin, ei sitä kenenkään Haltijan hermot kestä. Onneksi meitä on sentään paljon ja jokaisella oma alueensa, mutta mieti nyt Saharan, tai Gröönlanni Haltijoita. Tämän tästä purnataan, että miksei täällä ikinä sada, tai miksei täällä ole ikinä helle?”

Jooseppi Jouluntuoja liittyi puheeseen, ”Niin, tai mieti juhlapyhien aikaa, ihmiset kiirehti kaikkialla ja joulun pitää aina olla luminen ja valoa täynnä, keskellä Kaamoksen aikaa. Ja juhannuksena Auringon pitää paistaa aamusta iltaan ja illasta aamun. Hyttysetöntä ja kuivaa lämmintä ja paarmatonta, miten järjestää sopivasti kaikkea ja jokaisen mielen mukaisesti? Ihmisillä ei tunnu olevan kohtuullisuutta haaveissaan. He juoksevat ympäriinsä kauppakeskuksissa ja hamstraavat lahjoja, jotka unohtuivat heti joulun jälkeen, pölyttymään kaappien perukoihin. Ja joulun jälkeiset alennus myynnit taas hamstrataan. Ja kaupat auki yötäpäivää, vaikka joskus se sopisi kauppiaankin levätä. Ennen oli Puodeillakin omat haltijansa, mutta lopettivat poloiset uupumuksen vuoksi, isoja puoteja ja mahdoton määrä hoidettavia ja muistutettavia asioita. Ei semmoista vaan jaksa.”

Jooseppi Jouluntuoja jatkoi muisteloansa" Joulu on aina ollut minun lempi vuoden aikani. Ja olen ollut kauan kaikenlaisissa ihmisten toimissa mukana, eikä ennen vanhaan ollut tämmöistä hulluutta. Joulun aikaan Teimme Tuomaanristin juhlapöytään ja levitimme oljet lattialle ja nautimme joulusaunan löylyistä ja saimme nauttia koko yön talonväen juhlapöydän antimista. Nykyään ei edes jouluyöllä saa syödä, kun kaikki herkut kätketään jääkaappeihin ja purkkeihin. Ota siinä nyt sitten pipari purtavaksesi, jos huika iskee, kun ei ole edes tuvanhaltijalle joulupöytään kutsua esitetty. Suotta on joulurauha julistettu, kun väki kiukuttelee vähäisistä ja vääränlaisista lahjoistaan, oli niitä sitten kuinka paljon tahaansa.”

Eikö sinustakin moni asia ratkeaisi aivan onnellisesti, jos

Tuulihuilu pysyisi kateissa? Ottaisit ja nauttisit hämärän hyssystä ja viltin lämmöstä. Tosin kaikki muukin valo ja lämpö hiljalleen katoaisi, mutta emmehän me kohta enää kaipaisikaan, revontulien loimua, tai tähtien ja kuun välkettä, puhumattakaan tuosta häikäisevyydestä, jota Aurinko taivaalta hehkuu hankien timanteille.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Haaste.

~*~

Vaikka melkein koko Luonnonkansa oli jo valjastettu apuun, löytyi aina uusia ja uusia olentoja, joille tietoa koetimme välittää. Jossain määrin Kirjureiden ajatusaallot oli yhteiset, mutta vaikeinpina hetkinä yksinäisyys tulvi mieleen ja omiin kykyihin ei jaksanutkaan luottaa niin paljon, kuin tilanne vaati. Meidän ja Luonnonkansan yhteistyöstä oli kiinni koko tulevaisuuden Valo. Näin ajatellen se vaikutti melko raskaalta vastuulta.

Toisinaan Kirjureiden yhteis-ajatus oli täyttä epätoivoa ja pelkoa. ”Millä tästä selvitään? Entäpä, jos tulee kirjoitettua, jotain väärin ja koko maailma joutuu siitä kärsimään?” Tänä aamuna Satulan emäntä harmitteli päänsärkyään ja ulkona vielä näkyvää, hyvin alhaalta paistavaa Aurinkoa. Viltit houkutteli enemmä, kuin kriisitilanteessa oli sallittua ja mieli oli varsin apea.

Kievarissa kulki alvariinsa joku ja rauhaa ei ollut hetkeäkään. Juuri nyt ja tässä tilanteessa lepo oisi ollut tarpeen, Otsamolla tilanne oli myös pysähtynyt ja Punapää istui pöydän ääressä kahvikuppi kädessään, yhteys jonnekin oli selkeästi avattu, mutta Tarinaan ei ollut hetken aikaan tullut uutta tietoa ja olin jo kauhuissani, sillä meillä ei edelleenkään ollut aavistustakaan siitä, missä Tuulihuilu juuri nyt oli.

Oliko Sotilaat jo ennättäneet viedä sen jo Pimeydelle, vai oliko se vielä heidän käsissään? Ja jos, niin miten pitkälle he olivat jo ehtineet kadota? Kuinka kauas Pimeyden voimat ylttivät. Minun maailmassani niistä voimista on eräitäkin tarinoita, eikä mikään niistä ollut järin kaunis. Mitä Pimeys edes halusi saavuttaa tuolla Tuulihuilun sieppaamisella?

Sitä saattoivat soittaa vain tuulet ja ilman tuota soittoa maailmasta katosi kaikki valo.

Tosin, kun nyt mietin, joillakin hetkillä se oisi ihan hyväkin. Hieroin otsaani ja tuhisin harmista. Päänsärky tuntui pahenevan, ikkunasta tulevien Auringon säteiden vaikutuksesta.

Yht'äkkiä seuraani liittyi minulle tuttu kaksikko. Toinen heistä oli Jooseppi Jouluntuoja ja toinen Aluellinen Säidenhaltija Hippos, (Suomen Hippos ry on myös hevosurheilun ja kasvatuksen keskusjärjestö, joka perustettiin 1973, Säidenhaltiajan ollessa talleilla haltijana. Meidän Hippos rakasti hevosia ja talleilla ollessaan, hänen huvitustaan oli lueskella ihmisten lehtiä ja kirjelmiä ääneen hevosille, koska ihmissanat muikisteli mukavasti mieltä ja nauratti hevosia. Erään upean ravurin mielestä Hippos, oli ihan Haltian nimiainesta ja niin Hipposesta tuli Hippos. Vaikka Hippos myöhemmin vaihtoikin alaa Säidenhaltijaksi, nimi säily entisestä tallielämästä muistona.)

Mutta asiaan. Kirjurilla on siis kiukutus ja päänsärky. Kuulosteltuaan hetken Kirjurin murinoita, Joosepilta ja Hippokselta löytyi ehdotus. Melkeinpä kuorolauluna he tokaisivat. ”Nythän sinulla on oiva tilaisuus vaikuttaa Auringon taivaalla vaellukseen.” Kuinka niin? Kysyin ja vastaus kuului edelleen kuorolausuntana. ”Sinähän olet Kirjuri. Jos sinä Kirjoitat ettei Tuulihuilua ikinä löydetä, niin sitähän ei sitten löydetä ja  Aurinkohan ei enää koskaan nouse.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Aamurauhaa

~*~

Tuona yönä, tai aikana (sillä Pimeän ollessa niin voimansa tunnossa, oli vaikea sanoa mitä vuorokauden aikaa varmuudella elimme.) Nuoren kirjurin muistoja, tulvi unien täydeltä. Tontut vastaanotti kaiken tiedon ja välittivät kaiken tarpeellisen ikkunan kautta minulle, Satulan emännälle kuten Juuso minua kutsui.

Minun Punapääksi nimeämä Nuori Kirjuri nukkui. Ei tosin enää kauan sillä olin laittanut täältä väkeä liikkeelle. Keinot Otsamolle pääsyyn oli aenneet Punapään kutsun jälkeen. Jotta saattaisimme toimia Pimeyden huomaamatta, samoja ovia ei kannattanut käyttää liian usein, sillä taikuus jätti jälkiään. Luonnonkansan väki siis käyttäisi mielikuvitustaan kuten mekin ja kulkisivat, sekä tuulten mukana, että kaikin keksiminsä keinoin tunturille. Kaikki hyrisivät tyytyväisyydestä, sillä tämähän oli kuin Suuri Seikkailu.

Näin ikkunasta, kun Huubert nykäisi Punapäätä varpaasta. ”Aika herätä, ystävä.” Tyttö heräsi silmiään hieroen. Me inhoamme aamuherätyksiä, emmekä todellakaan ole parhaimmillamme silloin. Tytti raapusti vihkoon viestiä.”Muistatko kirjoittamasi tarinan? Oletko tehnyt sen jo loppuun?”

Kirjoitin vastauksen. ”Muistan pätkittäin, muistikirjan sivut kadotettiin viisi vuotta sitten, silloinen minä koin sen olleen niin surullinen, ettei sitä voinut kirjoittaa loppuun. Emme vaan muistanut, että jos kirjoitetun on jo joku muu, kuin Kirjuri lukenut, tarina jää eloon, vaikka tekstin hävittää. Uusi tarina on alkanut jo, mutten ole kuullut tarinaa vielä loppuun.”

”Mitä tarkoitat, ettet ole kuullut?” raapusti vuorostaan Juuso ”Niin, kuulen päässäni tarinoita, runoja ja ajatuksia, joskus tunnistan ne omikseni, joskus kertoja on joku muu. Nyt me kirjoitamme kaikki yhdessä, sekä menneisyydessäni, että tässä ajassa. Tämä on kai taas yksi, näitä tämän maailman taikuuksia. En osaa tarkemmin selittää. Mutta saatte pian vieraita. Älkää antako Punapään vielä kirjoittaa. Hän tuskin on tajuissaan unien jäljiltä, kahvia ja ruokaa. Ja Aamurauhaa, oli kello mitä tahaansa.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Kirjuri Peilistä.

~*~

Vai tämmöista antoi elämä tällä kertaa eteemme. Kuinka usein onkaan tullut tunne, ettei taidot riitä. Muistan miltä tuntui tuona yönä Otsamon mökissä, kun tunturilla ulvoi tuuli, sekä jotain muuta, mitä en ihan tarkkaan tahtonut ajatella, ennen aamua.

Olin väsyneenpi, kuin aikoihin ja vaikka tupa oli tyhjä oli se samalla täynnä väkeä, tunsin itseni loputtoman yksinäiseksi, käsittämättömän hämmentyneeksi, jopa pelokkaaksi.

Tietoa tulvi sieltä ja täältä ja minua oli muistutettu monista unohtamistani asioista. 

Muistan sen yhtä kirkkaana, kuin sen hämentävän hetken, kun tontut olivat koputtaneet peiliini ja näyttäneet avunpyynnön. Näin Isä-Äiti Ajan tulevan Otsamon mökkiin. Tunsin myötätunnon täyttävän mieleni. Tuo Punapää tuolla olin nuori minä. Ja jos Luonnonkansan mielessä, minäkin olin aivan raakile vielä, Niin entäs hän? Hän ei ollut lainkaan valmis muistamaan kaikkia lapsuuden kokemuksia, koska siellä joukossa taisi olla paljon epämiellyttäviäkin muistoja. En kadehtinut häntä lainkaan, vaikka kovasti kaipasinkin tonttu-ystäviäni, joihin olin pitkin vuotta saanut tutustua uudelleen. 

Punapää kaipasi nyt tuekseen ihan joka ainoaa yhteistä ystäväämme. Ja keitäpä parhaimmin voisin apulaisiksi tämmöiseen tilanteeseen suositella? Vaikka Juuso nyt on, oma ihana, Juusomainen itsensä, hän tekisi tilanteesta hupaisan ja Tytti ja Huubert taas toimivat järjenvalona, mutta löytävät myös aina keinot iloon.

 Luovuutta Meidät käytämään käskettiin joten, aloitetaanpa tekemällä joukoille matkalaulua. Tällä laululla kutsumme kaikki muutkin mukaan etsintään. Pimeä ei laulun lurituksista piittaa ja on sotilailtaankin nuottikorvat kuurouttanut, joten aivan heti, ei heille toivoakseni toimemme valkene.

”Luonnonkansaa tarvitaan,
Valoa etsimään,
Tuntureille soittamaan,
Iloa naurua tulvimaan,
 Nukkuvaisten unta valvomaan.
Ja he jotka kynnelle kykenevät,
 rosmojen perään rientävät.

Etsikää varas ja piilot sen,

kolutkaa kolo jokainen,
 Taika on väärissä

käsissä,

Tuulet suosivat etsiviä.”

Samassa kievariin tuli muutama matkalainen. Kahvitettuani ja kerrottuani heille tapahtumat tähän saakka, kuului heidän iloinen kommenttinsa "Nytpä pistetäänkin kunnolla rähinäksi, hyvässä hengessä tietenkin." Otimme rummut ja soitimme kotvan, lauloimme toisen kotvan ja saimme runolle sävelen ja seuraava apujoukko oli valmis lähtemään liikkeelle, evästettynä ja iloisin mielin. "Viekäähän terveisiä Otsamolle. Muistakaa matkalla laulaa, jotta raitti raikuu."

~*~

Luonnokansan turinoita: Unen muistutus.

~*~

"Voi kun minä niin toivoisin olevani ihan tavallinen," ajattelin mielessäni. "Johan tässä menee ajatus sekaisin, kun olen sekä tuolla, että täällä. Yhtä aikaa vanha ja nuori ja vielä pitäisi jollain tavoin ryhtyä Tuulihuilua pelastamaan, vaikken tiedä edes minne se on viety." Tartuin kynääni ja olin jo aikeissa ottaa muistikirjani Huubertilta. Silloin Tytti tarttui lenpeästi käsiini ja kehoitti minua kertomaan lisää itsestäni.

”Ihan vain ajatuksin riittää, me kuulemme kyllä ja vaikka sinusta ne ovatkin sekavia, ehdimme kyllä seurata mukana. Voit vaipua hetkeksi vaikka uneen ja levätä, me valvomme.” Olin kiitollinen tästä, olin väsynyt ja peloissani. Vajosin uneen, jonka läpi kuulin kysymyksiä ja vastailin niihin taitojeni mukaan. Ja unohdin ne saman tien. Tuntui kuin unen aikana, kaikki suruni ja murheeni oisi kerätty pois mielestäni. Oloni keveni.

Muistin lapsuuden kasteiset aamut ja erään pyörämatkan kouluun. Koko hiekkatie oli sumun peitossa ja pellot ja järvi katosi näkyvistä, jouduin taluttamaan pyörää, sillä en nähnyt polkea. Ympärilläni tuntui tanssivan jotain. Koetin olla näkemättä tanssivaisia ja etsin katseellani tietä. Mitä enenmmän välttelin, sen selkeänpiä heistä tuli. 

Usvakansaa,

tanssivaiset oli usvaenkeleitä ja paikallaan seisovat muuta Sumun väkeä, Syksyn tuojia, talven utua ja kevään herättäjiä, kesän kaste niityllä.

Yksi heistä tarttui minun kädestäni viileällä kädellään ja pyysi kulkemaan kanssaan hetken. ”Olen Tunturin Usva, me tapaamme vielä. Sinun täytyy muistaa minut, sillä tulen tarvitsemaan sinua ja sinä minua”

"Nyt minä tosiaan tarvitsisin sinua, josko sinäkin olet näillä main koska niitä Usvaenkeleitä aiemmin näin." sanoin unisin ajatuksin. Kuvat katosi ja vaivuin syvenpään, siihen unettomaan ja levolliseen uneen.
~*~

Luonnonkansan turinoita: Isä-Äiti Aika

~*~

”Meidän yksi apulainen onkin jo ”kuulolla”, eli mennyt ja tuleva alkaa nyt yhteistyöhön,” Huubert napautti ikkunaa ja nosti muistikirjani vasten sitä. Tytti oli raapustanut tyhjälle sivulle jotain. Nainen ikkunan takana vilkutti hämmentyneenä. Ja alkoi touhuamaan tahollaan jotain.

Samalla hetkellä Otsamon tuvan ovi napsahti auki ja ajattoman oloinen valkohiuksinen hahmo livahti sisälle. ”Aaa ja näemmä käytössämme on myös koko maailman aika.” Hymyili Huubert. Jäimme kaikki hyvin hämmentyneenä katsomaan vierasta. Huubert tuntui hänet tunnistavan, koska hymyili kuin ystävälle ja toivotti tervetulleeksi, ennen kuin meistä kukaan ehti tehdä mitään.

Juuri tulleesta oli vaikea sanoa, oliko hän mies, vai nainen, vanha, vai nuori, ihminen, vai muu elollinen, puuta, vai kiveä, näkyvä, vai näkymätön. Hahmo kumartui ja esittäytyi Isä-Äiti Ajaksi. ”Nyt-Aika, tarkkaanottaen. Tuleva ja mennyt, aika, jota parhaillaan hengitämme. Ja sitä kaikkea muuta.”

”Olen omalta osaltani tätä soppaa työstänyt sillä, että annoin sotilaille valinnan hetken. Ja tuo tilaisuus teki heistä varkaan, kuten monista ennen ja heidän jälkeensä. Huomasin asian kyllä heti, mutta jostain syystä koin, että ihan itsekseni, en tätä soppaa saa syömäkelpoiseksi.

Siksipä nappasin teidät apujoukoksi, anteeksi yllätykseni.

Aika täällä tunturilla ei kulu, se ei kulu myöskään Luonnonkansan kievareissa, eikä muissakaan taukotuvissa. Ikkunat on aukaistu Kirjureitten luo ja he ovat käytettävissänne kaikissa tähän vaikuttavissa vuosissa. Näin teillä on Kirjureittenne kaikki muistot käytettävissä, jotta Tuulihuilu saadaan takaisin Valo-työhön.”

Minä jään seuraksenne ja autan kaikin tavoin mitä käytössäni on.

Kaamos on pyynnöstäni ottanut jäädytetyt erityissuojelukseensa, heidät on vaivutettu syvään parantavaan uneen. Mutta ilman Aurinkoa he eivät siitä herää. Tuulihuilu on siis saatava takaisin, samoin keino miten saadaan valoa tuntureille siksi ajaksi, kun Huilu on kateissa. Tuulet on valjastettu etsintäpartioihin, he kuljettaa teitä suotuisasti kaikkialle minne tahdotte. Nyt on teidän vuoro. Käyttäkää luovuuttanne.” Aika osoitti viimeiset sanansa Kirjureille.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Kirjoitusten lait.

~*~

Katselin pöytää mietteissäni, ”Nyt on talvi, mistä löysit nämä sienet ja marjat? Ja miten sai meille kaikille astiat?”

”Sinulle kerrottiin näistä, kun olit pieni. Taisit kadottaa paljon vuosien saatossa. Et vieläkään ole aivan aikuinen, mutta muistot meihin, olet jotenkin kai kadottanut. Mehän tarvitsemme vain osan siitä mitä sinä, sekä sinun lupasi.” Taas kuului jostain ajatuksen takaa tuttu ääni, ”Ole kohtelias kutsu pöytään ja tarjoa ruokaa. Juttele ja kuuntele.”

Mieleni täytti lämmin tunne, kuin olisi halattu. Ihan kuin pienenä ennen. Vesi kiehui kattilassa, edessämme oli kun parhainpienkin kekkereiden pitopöytä. Sienimuhennosta, puuroa ja marjakulho, olin kaivanut repustani hiukan hedelmiä ja suklaata, niidenkin määrä tuntui lisääntyneen. Ja minä kun pahoittelin, että minulla on vain pienet keittoastiat. Melkeinhän tämä on kun kattilani oisi ehtymätön. Mutta tuoreita marjoja ja sieniä, ajattelin. ”Kaarnalan herran marjamaalta, kohteliaalle joutaa aina kupillinen” tokaisivat tontut pöydän äärestä.

Minua hymyilytti, taas he olivat kuulleet ajatukseni. Samalla muistin jotain lapsuudestani ja suupieltäni nyki. Kun muistot tulvivat mieleeni, Juuso kysyi ilahtuneesti, ”sinä muistat Kaarnalan herran?” ”Muistan minä nyt”, katsoin taas hämmentyneesti pääni sisälle päässyttä. ”Minä tapasin hänet lapsena muutaman kerran. Hänen marjamaaltaan joutaa minullekin kipollinen ja huomenna lisää, Metsätontun kunniasanalla.”

Tontut katseli minua hetken ja sitten kuin yhteisestä sopimuksesta Huubert otti taas puheenvuoron. ”Meillä on ongelma, me tulimme tänne ovesta, jota emme tunne ja ajasta, joka on useita vuosia sinun aikaasi aiemmin. Oletamme, että tulimme vanhenpiesi lapsuudesta. Kuulimme sinun avupyyntösi, mutta myös joku muu on puuttunut asioiden kulkuun, koska tuon ikkunan takana olet sinä, vuosia myöhemmin. Meidän on kysyttävä nyt, kirjoititko jo paljon?”

”Tarinan alun. Kaiken sen, mitä koin tänne tullessani ja täällä ollessani ennen teidän tuloa.”

”Tiedätkö Mitä tapahtuu jos, kirjoitat tarinan loppuun?” Kysyi Huubert.

Katsoin häntä hämmentyneenä. ”Tarina päättyy tietenkin.” ”Tiesitkös, että monille kansolle, kaikki Kirjurin kirjoittama on laki? Jos kirjoitat tarinan loppuun, se muuttuu todeksi. Siksi Kirjureiden tarinoissa, on aina Luonnonkansan mentävä ovi.” Huubert sanoi ”Ihmiset kutsuu sitä syystä, tai toisesta porsaan reijäksi, vaikka minusta se on enemmänkin hiirenkolo.” Kuiskasi Juuso Tytille. Huubert vilkaisi Juusoa alta kulmiensa ja jatkoi. ”Nyt tämän sinun kirjoituksen ovi, toi meidät tunturille, sinun ja monen muun avunpyynnöstä. Kirjoitustesi taika on jo aloittanut tarinan ja nyt tarvitsemme lisää apuja, jotta saamme sen onnellisesti loppuun.”

"Jos avaat meille ja meidän kaltaisillemme, tänne lepotuvan, voimme kutsua väkemme apuun." Tytti sanoi. "Ja se tehdään kuinka?" kysyimme yhtäaikaa lausuen. "Niin tietenkin," muistin samassa. "Tupa on teille avoin. Tervetuloa, olkaa kuin kotonanne. Mikä on minun, on sinunkin, mutta kiusata ei saa." Lisäsin hiukan omiani, mutta muistin joskus kuulleeni tarinoita kiusanhengistä ja sen semmoisista, joilla oli häijyt mielessään. En tahtonut, että kukaan häijyilee minulle, tai kutsutuille.

"Toivoakseni kutsuun ei vaikuta se, ettei tupa ole minun." "Ei vaikuta, jos kutsut luoksesi, voit olla vaikka taivasalla ja me tulemme." "No tämä selvä, sinä aikana, kun olen täällä, toivon teidät seurakseni, tervetulleiksi, kuin ystävät ainakin.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Tuvan lämpöön.

~*~

Istuin penkille ja tuijotin ikkunaa. Tupaan tullessaan tontut kurkistivat siihen myös ja minkälaisen vipinän se saikaan aikaan. Tytti kosketti vesiämpäriä ja jollain erikoisella taijalla, hän sai aikaan uuden astian ja niine hyvineen hän poistui mökistä, minä laitoin pienen kattilan kaminan päälle ja aloin keittää vettä. ”Kestää jonkin aikaa, ennen kuin saan kaikille tarjottavaa, on niin pienet varusteet mukana.”

Juusoksi esittäytynyt tonttu hörähti nauramaan. ”Voi kuule, oletko kaiken unohtanut? Kun teet itsellesi, niin meillekin riittää.” Huubert nyökytteli hymyillen ikkunan vieressä. ”Me juuri huomasimme, että tiemme risteävätkin monella tavalla ja ties monettako kertaa.” Tuo "sinun kuvajainen" on meidän vanha tuttu. Sinä oletkin siis Nuori Kirjuri, oletko pyytänyt apuamme? ”

”Ajatteli, että täällä apu oisi kyllä paikallaan. Näemmä se riitti. En vai tiedä, millä voimilla ongelmaa alkaisimme ratkoa. Huomasitte kai, että tilanne on paha tunturilla. Valo katoaa ja ylätunturin väki on vaivutettu lumivaipan alle.” ”Niin Kaamoksella on tapana.” Sanoi Huubert ”Siis vaivuttaa kaikki unettomaan uneen, jäätävän kylmään tyhjyyteen?" Kysyin ahdistuneena "En kyllä usko, minun lapsuudessa Kaamoksesta kerrottiin toisenlaista tarinaa. Niissä uni oli parantavaa ja lepoa suovaa, Syvin uni tarkoitettu, vain talven nukkuvaisille. Ettekö nähneet, että kaikki tunturin kansa, oli hangen alle jäädytetty?” Samalla hetkellä Tytti singahti ovesta sisään, ämpäri täynnä marjoja ja sieniä. ”Ei emme nähneet, mutta emme kuullet Tuulihuilua. Nyt kun olemme kaikki koolla, voitkin kertoa ihan kaikki, mihin matkallasi törmäsit, joka ainoa yksityiskohta.” Kehoitti Huubert.

Ja minä kerroin, Tytti teki ruokaa, jakoi sen lautasille meitä kaikkia varten ja koko kolmikko kuunteli, kysyi välillä ja toisinaan tarkasti asioita ajatuksitani ja mieleni kuvista. Se tuntui lisäävän surinaa. Aika tuntui kuluvan soljuen ja samalla se tuntui tyyten pysähtyneen. Peilikuva seurasi tilannetta.

~*~