Luonnonkansan turinoita: Haaste.

~*~

Vaikka melkein koko Luonnonkansa oli jo valjastettu apuun, löytyi aina uusia ja uusia olentoja, joille tietoa koetimme välittää. Jossain määrin Kirjureiden ajatusaallot oli yhteiset, mutta vaikeinpina hetkinä yksinäisyys tulvi mieleen ja omiin kykyihin ei jaksanutkaan luottaa niin paljon, kuin tilanne vaati. Meidän ja Luonnonkansan yhteistyöstä oli kiinni koko tulevaisuuden Valo. Näin ajatellen se vaikutti melko raskaalta vastuulta.

Toisinaan Kirjureiden yhteis-ajatus oli täyttä epätoivoa ja pelkoa. ”Millä tästä selvitään? Entäpä, jos tulee kirjoitettua, jotain väärin ja koko maailma joutuu siitä kärsimään?” Tänä aamuna Satulan emäntä harmitteli päänsärkyään ja ulkona vielä näkyvää, hyvin alhaalta paistavaa Aurinkoa. Viltit houkutteli enemmä, kuin kriisitilanteessa oli sallittua ja mieli oli varsin apea.

Kievarissa kulki alvariinsa joku ja rauhaa ei ollut hetkeäkään. Juuri nyt ja tässä tilanteessa lepo oisi ollut tarpeen, Otsamolla tilanne oli myös pysähtynyt ja Punapää istui pöydän ääressä kahvikuppi kädessään, yhteys jonnekin oli selkeästi avattu, mutta Tarinaan ei ollut hetken aikaan tullut uutta tietoa ja olin jo kauhuissani, sillä meillä ei edelleenkään ollut aavistustakaan siitä, missä Tuulihuilu juuri nyt oli.

Oliko Sotilaat jo ennättäneet viedä sen jo Pimeydelle, vai oliko se vielä heidän käsissään? Ja jos, niin miten pitkälle he olivat jo ehtineet kadota? Kuinka kauas Pimeyden voimat ylttivät. Minun maailmassani niistä voimista on eräitäkin tarinoita, eikä mikään niistä ollut järin kaunis. Mitä Pimeys edes halusi saavuttaa tuolla Tuulihuilun sieppaamisella?

Sitä saattoivat soittaa vain tuulet ja ilman tuota soittoa maailmasta katosi kaikki valo.

Tosin, kun nyt mietin, joillakin hetkillä se oisi ihan hyväkin. Hieroin otsaani ja tuhisin harmista. Päänsärky tuntui pahenevan, ikkunasta tulevien Auringon säteiden vaikutuksesta.

Yht'äkkiä seuraani liittyi minulle tuttu kaksikko. Toinen heistä oli Jooseppi Jouluntuoja ja toinen Aluellinen Säidenhaltija Hippos, (Suomen Hippos ry on myös hevosurheilun ja kasvatuksen keskusjärjestö, joka perustettiin 1973, Säidenhaltiajan ollessa talleilla haltijana. Meidän Hippos rakasti hevosia ja talleilla ollessaan, hänen huvitustaan oli lueskella ihmisten lehtiä ja kirjelmiä ääneen hevosille, koska ihmissanat muikisteli mukavasti mieltä ja nauratti hevosia. Erään upean ravurin mielestä Hippos, oli ihan Haltian nimiainesta ja niin Hipposesta tuli Hippos. Vaikka Hippos myöhemmin vaihtoikin alaa Säidenhaltijaksi, nimi säily entisestä tallielämästä muistona.)

Mutta asiaan. Kirjurilla on siis kiukutus ja päänsärky. Kuulosteltuaan hetken Kirjurin murinoita, Joosepilta ja Hippokselta löytyi ehdotus. Melkeinpä kuorolauluna he tokaisivat. ”Nythän sinulla on oiva tilaisuus vaikuttaa Auringon taivaalla vaellukseen.” Kuinka niin? Kysyin ja vastaus kuului edelleen kuorolausuntana. ”Sinähän olet Kirjuri. Jos sinä Kirjoitat ettei Tuulihuilua ikinä löydetä, niin sitähän ei sitten löydetä ja  Aurinkohan ei enää koskaan nouse.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Aamurauhaa

~*~

Tuona yönä, tai aikana (sillä Pimeän ollessa niin voimansa tunnossa, oli vaikea sanoa mitä vuorokauden aikaa varmuudella elimme.) Nuoren kirjurin muistoja, tulvi unien täydeltä. Tontut vastaanotti kaiken tiedon ja välittivät kaiken tarpeellisen ikkunan kautta minulle, Satulan emännälle kuten Juuso minua kutsui.

Minun Punapääksi nimeämä Nuori Kirjuri nukkui. Ei tosin enää kauan sillä olin laittanut täältä väkeä liikkeelle. Keinot Otsamolle pääsyyn oli aenneet Punapään kutsun jälkeen. Jotta saattaisimme toimia Pimeyden huomaamatta, samoja ovia ei kannattanut käyttää liian usein, sillä taikuus jätti jälkiään. Luonnonkansan väki siis käyttäisi mielikuvitustaan kuten mekin ja kulkisivat, sekä tuulten mukana, että kaikin keksiminsä keinoin tunturille. Kaikki hyrisivät tyytyväisyydestä, sillä tämähän oli kuin Suuri Seikkailu.

Näin ikkunasta, kun Huubert nykäisi Punapäätä varpaasta. ”Aika herätä, ystävä.” Tyttö heräsi silmiään hieroen. Me inhoamme aamuherätyksiä, emmekä todellakaan ole parhaimmillamme silloin. Tytti raapusti vihkoon viestiä.”Muistatko kirjoittamasi tarinan? Oletko tehnyt sen jo loppuun?”

Kirjoitin vastauksen. ”Muistan pätkittäin, muistikirjan sivut kadotettiin viisi vuotta sitten, silloinen minä koin sen olleen niin surullinen, ettei sitä voinut kirjoittaa loppuun. Emme vaan muistanut, että jos kirjoitetun on jo joku muu, kuin Kirjuri lukenut, tarina jää eloon, vaikka tekstin hävittää. Uusi tarina on alkanut jo, mutten ole kuullut tarinaa vielä loppuun.”

”Mitä tarkoitat, ettet ole kuullut?” raapusti vuorostaan Juuso ”Niin, kuulen päässäni tarinoita, runoja ja ajatuksia, joskus tunnistan ne omikseni, joskus kertoja on joku muu. Nyt me kirjoitamme kaikki yhdessä, sekä menneisyydessäni, että tässä ajassa. Tämä on kai taas yksi, näitä tämän maailman taikuuksia. En osaa tarkemmin selittää. Mutta saatte pian vieraita. Älkää antako Punapään vielä kirjoittaa. Hän tuskin on tajuissaan unien jäljiltä, kahvia ja ruokaa. Ja Aamurauhaa, oli kello mitä tahaansa.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Kirjuri Peilistä.

~*~

Vai tämmöista antoi elämä tällä kertaa eteemme. Kuinka usein onkaan tullut tunne, ettei taidot riitä. Muistan miltä tuntui tuona yönä Otsamon mökissä, kun tunturilla ulvoi tuuli, sekä jotain muuta, mitä en ihan tarkkaan tahtonut ajatella, ennen aamua.

Olin väsyneenpi, kuin aikoihin ja vaikka tupa oli tyhjä oli se samalla täynnä väkeä, tunsin itseni loputtoman yksinäiseksi, käsittämättömän hämmentyneeksi, jopa pelokkaaksi.

Tietoa tulvi sieltä ja täältä ja minua oli muistutettu monista unohtamistani asioista. 

Muistan sen yhtä kirkkaana, kuin sen hämentävän hetken, kun tontut olivat koputtaneet peiliini ja näyttäneet avunpyynnön. Näin Isä-Äiti Ajan tulevan Otsamon mökkiin. Tunsin myötätunnon täyttävän mieleni. Tuo Punapää tuolla olin nuori minä. Ja jos Luonnonkansan mielessä, minäkin olin aivan raakile vielä, Niin entäs hän? Hän ei ollut lainkaan valmis muistamaan kaikkia lapsuuden kokemuksia, koska siellä joukossa taisi olla paljon epämiellyttäviäkin muistoja. En kadehtinut häntä lainkaan, vaikka kovasti kaipasinkin tonttu-ystäviäni, joihin olin pitkin vuotta saanut tutustua uudelleen. 

Punapää kaipasi nyt tuekseen ihan joka ainoaa yhteistä ystäväämme. Ja keitäpä parhaimmin voisin apulaisiksi tämmöiseen tilanteeseen suositella? Vaikka Juuso nyt on, oma ihana, Juusomainen itsensä, hän tekisi tilanteesta hupaisan ja Tytti ja Huubert taas toimivat järjenvalona, mutta löytävät myös aina keinot iloon.

 Luovuutta Meidät käytämään käskettiin joten, aloitetaanpa tekemällä joukoille matkalaulua. Tällä laululla kutsumme kaikki muutkin mukaan etsintään. Pimeä ei laulun lurituksista piittaa ja on sotilailtaankin nuottikorvat kuurouttanut, joten aivan heti, ei heille toivoakseni toimemme valkene.

”Luonnonkansaa tarvitaan,
Valoa etsimään,
Tuntureille soittamaan,
Iloa naurua tulvimaan,
 Nukkuvaisten unta valvomaan.
Ja he jotka kynnelle kykenevät,
 rosmojen perään rientävät.

Etsikää varas ja piilot sen,

kolutkaa kolo jokainen,
 Taika on väärissä

käsissä,

Tuulet suosivat etsiviä.”

Samassa kievariin tuli muutama matkalainen. Kahvitettuani ja kerrottuani heille tapahtumat tähän saakka, kuului heidän iloinen kommenttinsa "Nytpä pistetäänkin kunnolla rähinäksi, hyvässä hengessä tietenkin." Otimme rummut ja soitimme kotvan, lauloimme toisen kotvan ja saimme runolle sävelen ja seuraava apujoukko oli valmis lähtemään liikkeelle, evästettynä ja iloisin mielin. "Viekäähän terveisiä Otsamolle. Muistakaa matkalla laulaa, jotta raitti raikuu."

~*~

Luonnokansan turinoita: Unen muistutus.

~*~

"Voi kun minä niin toivoisin olevani ihan tavallinen," ajattelin mielessäni. "Johan tässä menee ajatus sekaisin, kun olen sekä tuolla, että täällä. Yhtä aikaa vanha ja nuori ja vielä pitäisi jollain tavoin ryhtyä Tuulihuilua pelastamaan, vaikken tiedä edes minne se on viety." Tartuin kynääni ja olin jo aikeissa ottaa muistikirjani Huubertilta. Silloin Tytti tarttui lenpeästi käsiini ja kehoitti minua kertomaan lisää itsestäni.

”Ihan vain ajatuksin riittää, me kuulemme kyllä ja vaikka sinusta ne ovatkin sekavia, ehdimme kyllä seurata mukana. Voit vaipua hetkeksi vaikka uneen ja levätä, me valvomme.” Olin kiitollinen tästä, olin väsynyt ja peloissani. Vajosin uneen, jonka läpi kuulin kysymyksiä ja vastailin niihin taitojeni mukaan. Ja unohdin ne saman tien. Tuntui kuin unen aikana, kaikki suruni ja murheeni oisi kerätty pois mielestäni. Oloni keveni.

Muistin lapsuuden kasteiset aamut ja erään pyörämatkan kouluun. Koko hiekkatie oli sumun peitossa ja pellot ja järvi katosi näkyvistä, jouduin taluttamaan pyörää, sillä en nähnyt polkea. Ympärilläni tuntui tanssivan jotain. Koetin olla näkemättä tanssivaisia ja etsin katseellani tietä. Mitä enenmmän välttelin, sen selkeänpiä heistä tuli. 

Usvakansaa,

tanssivaiset oli usvaenkeleitä ja paikallaan seisovat muuta Sumun väkeä, Syksyn tuojia, talven utua ja kevään herättäjiä, kesän kaste niityllä.

Yksi heistä tarttui minun kädestäni viileällä kädellään ja pyysi kulkemaan kanssaan hetken. ”Olen Tunturin Usva, me tapaamme vielä. Sinun täytyy muistaa minut, sillä tulen tarvitsemaan sinua ja sinä minua”

"Nyt minä tosiaan tarvitsisin sinua, josko sinäkin olet näillä main koska niitä Usvaenkeleitä aiemmin näin." sanoin unisin ajatuksin. Kuvat katosi ja vaivuin syvenpään, siihen unettomaan ja levolliseen uneen.
~*~

Luonnonkansan turinoita: Isä-Äiti Aika

~*~

”Meidän yksi apulainen onkin jo ”kuulolla”, eli mennyt ja tuleva alkaa nyt yhteistyöhön,” Huubert napautti ikkunaa ja nosti muistikirjani vasten sitä. Tytti oli raapustanut tyhjälle sivulle jotain. Nainen ikkunan takana vilkutti hämmentyneenä. Ja alkoi touhuamaan tahollaan jotain.

Samalla hetkellä Otsamon tuvan ovi napsahti auki ja ajattoman oloinen valkohiuksinen hahmo livahti sisälle. ”Aaa ja näemmä käytössämme on myös koko maailman aika.” Hymyili Huubert. Jäimme kaikki hyvin hämmentyneenä katsomaan vierasta. Huubert tuntui hänet tunnistavan, koska hymyili kuin ystävälle ja toivotti tervetulleeksi, ennen kuin meistä kukaan ehti tehdä mitään.

Juuri tulleesta oli vaikea sanoa, oliko hän mies, vai nainen, vanha, vai nuori, ihminen, vai muu elollinen, puuta, vai kiveä, näkyvä, vai näkymätön. Hahmo kumartui ja esittäytyi Isä-Äiti Ajaksi. ”Nyt-Aika, tarkkaanottaen. Tuleva ja mennyt, aika, jota parhaillaan hengitämme. Ja sitä kaikkea muuta.”

”Olen omalta osaltani tätä soppaa työstänyt sillä, että annoin sotilaille valinnan hetken. Ja tuo tilaisuus teki heistä varkaan, kuten monista ennen ja heidän jälkeensä. Huomasin asian kyllä heti, mutta jostain syystä koin, että ihan itsekseni, en tätä soppaa saa syömäkelpoiseksi.

Siksipä nappasin teidät apujoukoksi, anteeksi yllätykseni.

Aika täällä tunturilla ei kulu, se ei kulu myöskään Luonnonkansan kievareissa, eikä muissakaan taukotuvissa. Ikkunat on aukaistu Kirjureitten luo ja he ovat käytettävissänne kaikissa tähän vaikuttavissa vuosissa. Näin teillä on Kirjureittenne kaikki muistot käytettävissä, jotta Tuulihuilu saadaan takaisin Valo-työhön.”

Minä jään seuraksenne ja autan kaikin tavoin mitä käytössäni on.

Kaamos on pyynnöstäni ottanut jäädytetyt erityissuojelukseensa, heidät on vaivutettu syvään parantavaan uneen. Mutta ilman Aurinkoa he eivät siitä herää. Tuulihuilu on siis saatava takaisin, samoin keino miten saadaan valoa tuntureille siksi ajaksi, kun Huilu on kateissa. Tuulet on valjastettu etsintäpartioihin, he kuljettaa teitä suotuisasti kaikkialle minne tahdotte. Nyt on teidän vuoro. Käyttäkää luovuuttanne.” Aika osoitti viimeiset sanansa Kirjureille.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Kirjoitusten lait.

~*~

Katselin pöytää mietteissäni, ”Nyt on talvi, mistä löysit nämä sienet ja marjat? Ja miten sai meille kaikille astiat?”

”Sinulle kerrottiin näistä, kun olit pieni. Taisit kadottaa paljon vuosien saatossa. Et vieläkään ole aivan aikuinen, mutta muistot meihin, olet jotenkin kai kadottanut. Mehän tarvitsemme vain osan siitä mitä sinä, sekä sinun lupasi.” Taas kuului jostain ajatuksen takaa tuttu ääni, ”Ole kohtelias kutsu pöytään ja tarjoa ruokaa. Juttele ja kuuntele.”

Mieleni täytti lämmin tunne, kuin olisi halattu. Ihan kuin pienenä ennen. Vesi kiehui kattilassa, edessämme oli kun parhainpienkin kekkereiden pitopöytä. Sienimuhennosta, puuroa ja marjakulho, olin kaivanut repustani hiukan hedelmiä ja suklaata, niidenkin määrä tuntui lisääntyneen. Ja minä kun pahoittelin, että minulla on vain pienet keittoastiat. Melkeinhän tämä on kun kattilani oisi ehtymätön. Mutta tuoreita marjoja ja sieniä, ajattelin. ”Kaarnalan herran marjamaalta, kohteliaalle joutaa aina kupillinen” tokaisivat tontut pöydän äärestä.

Minua hymyilytti, taas he olivat kuulleet ajatukseni. Samalla muistin jotain lapsuudestani ja suupieltäni nyki. Kun muistot tulvivat mieleeni, Juuso kysyi ilahtuneesti, ”sinä muistat Kaarnalan herran?” ”Muistan minä nyt”, katsoin taas hämmentyneesti pääni sisälle päässyttä. ”Minä tapasin hänet lapsena muutaman kerran. Hänen marjamaaltaan joutaa minullekin kipollinen ja huomenna lisää, Metsätontun kunniasanalla.”

Tontut katseli minua hetken ja sitten kuin yhteisestä sopimuksesta Huubert otti taas puheenvuoron. ”Meillä on ongelma, me tulimme tänne ovesta, jota emme tunne ja ajasta, joka on useita vuosia sinun aikaasi aiemmin. Oletamme, että tulimme vanhenpiesi lapsuudesta. Kuulimme sinun avupyyntösi, mutta myös joku muu on puuttunut asioiden kulkuun, koska tuon ikkunan takana olet sinä, vuosia myöhemmin. Meidän on kysyttävä nyt, kirjoititko jo paljon?”

”Tarinan alun. Kaiken sen, mitä koin tänne tullessani ja täällä ollessani ennen teidän tuloa.”

”Tiedätkö Mitä tapahtuu jos, kirjoitat tarinan loppuun?” Kysyi Huubert.

Katsoin häntä hämmentyneenä. ”Tarina päättyy tietenkin.” ”Tiesitkös, että monille kansolle, kaikki Kirjurin kirjoittama on laki? Jos kirjoitat tarinan loppuun, se muuttuu todeksi. Siksi Kirjureiden tarinoissa, on aina Luonnonkansan mentävä ovi.” Huubert sanoi ”Ihmiset kutsuu sitä syystä, tai toisesta porsaan reijäksi, vaikka minusta se on enemmänkin hiirenkolo.” Kuiskasi Juuso Tytille. Huubert vilkaisi Juusoa alta kulmiensa ja jatkoi. ”Nyt tämän sinun kirjoituksen ovi, toi meidät tunturille, sinun ja monen muun avunpyynnöstä. Kirjoitustesi taika on jo aloittanut tarinan ja nyt tarvitsemme lisää apuja, jotta saamme sen onnellisesti loppuun.”

"Jos avaat meille ja meidän kaltaisillemme, tänne lepotuvan, voimme kutsua väkemme apuun." Tytti sanoi. "Ja se tehdään kuinka?" kysyimme yhtäaikaa lausuen. "Niin tietenkin," muistin samassa. "Tupa on teille avoin. Tervetuloa, olkaa kuin kotonanne. Mikä on minun, on sinunkin, mutta kiusata ei saa." Lisäsin hiukan omiani, mutta muistin joskus kuulleeni tarinoita kiusanhengistä ja sen semmoisista, joilla oli häijyt mielessään. En tahtonut, että kukaan häijyilee minulle, tai kutsutuille.

"Toivoakseni kutsuun ei vaikuta se, ettei tupa ole minun." "Ei vaikuta, jos kutsut luoksesi, voit olla vaikka taivasalla ja me tulemme." "No tämä selvä, sinä aikana, kun olen täällä, toivon teidät seurakseni, tervetulleiksi, kuin ystävät ainakin.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Tuvan lämpöön.

~*~

Istuin penkille ja tuijotin ikkunaa. Tupaan tullessaan tontut kurkistivat siihen myös ja minkälaisen vipinän se saikaan aikaan. Tytti kosketti vesiämpäriä ja jollain erikoisella taijalla, hän sai aikaan uuden astian ja niine hyvineen hän poistui mökistä, minä laitoin pienen kattilan kaminan päälle ja aloin keittää vettä. ”Kestää jonkin aikaa, ennen kuin saan kaikille tarjottavaa, on niin pienet varusteet mukana.”

Juusoksi esittäytynyt tonttu hörähti nauramaan. ”Voi kuule, oletko kaiken unohtanut? Kun teet itsellesi, niin meillekin riittää.” Huubert nyökytteli hymyillen ikkunan vieressä. ”Me juuri huomasimme, että tiemme risteävätkin monella tavalla ja ties monettako kertaa.” Tuo "sinun kuvajainen" on meidän vanha tuttu. Sinä oletkin siis Nuori Kirjuri, oletko pyytänyt apuamme? ”

”Ajatteli, että täällä apu oisi kyllä paikallaan. Näemmä se riitti. En vai tiedä, millä voimilla ongelmaa alkaisimme ratkoa. Huomasitte kai, että tilanne on paha tunturilla. Valo katoaa ja ylätunturin väki on vaivutettu lumivaipan alle.” ”Niin Kaamoksella on tapana.” Sanoi Huubert ”Siis vaivuttaa kaikki unettomaan uneen, jäätävän kylmään tyhjyyteen?" Kysyin ahdistuneena "En kyllä usko, minun lapsuudessa Kaamoksesta kerrottiin toisenlaista tarinaa. Niissä uni oli parantavaa ja lepoa suovaa, Syvin uni tarkoitettu, vain talven nukkuvaisille. Ettekö nähneet, että kaikki tunturin kansa, oli hangen alle jäädytetty?” Samalla hetkellä Tytti singahti ovesta sisään, ämpäri täynnä marjoja ja sieniä. ”Ei emme nähneet, mutta emme kuullet Tuulihuilua. Nyt kun olemme kaikki koolla, voitkin kertoa ihan kaikki, mihin matkallasi törmäsit, joka ainoa yksityiskohta.” Kehoitti Huubert.

Ja minä kerroin, Tytti teki ruokaa, jakoi sen lautasille meitä kaikkia varten ja koko kolmikko kuunteli, kysyi välillä ja toisinaan tarkasti asioita ajatuksitani ja mieleni kuvista. Se tuntui lisäävän surinaa. Aika tuntui kuluvan soljuen ja samalla se tuntui tyyten pysähtyneen. Peilikuva seurasi tilannetta.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Muista kohteliaisuus.

~*~

Juuso Rrömppäiseksi esittäytynyt tonttu katselee minua pää kallellaan, vekkulisti hymyillen. Hänen matkaseuralaisensa lähestyvät minua hiljalleen ja tiiviisti tarkkaillen. ”Nuo tuolla on Tytti ja Mestarini Huubert Näreistöniemi.”

Yhtäkkiä kuulen tutun äänen jostain kaukaa, ikään kuin pään sisältä. ”Muista olla kohtelias, tarjoa kulkijoille teetä ja tupasi lämpöä. Täällä on niin kylmä.” ”Älä polta pohjaan, koita keskittyä siihen mitä teet.” Kuului lisää neuvoja. Ihan kuin pappa, äiti, tai mummi olisi täällä. Hyvä niin, olin taas vajonnut ajatuksiini ja ulkona muuttui koko ajan kylmemmäksi ja pimeämmäksi. Ei tähtiä, ei kuuta taivaalla, ei edes revontulia. Liikettä nyt, sanoin itselleni. Ääneen kehoitin kolmikkoa sisälle lämmittelemään.

On vaikea pysyä asiassa, sillä kuulen kokoajan, kuinka ympärillä sinkoilee ajatuksia, puhetta ja säikähtäneitä tunteita. ”En kyllä tarkalleen tiedä Korvatunturin sijaintia, mutta voitte levähtää ja miettiä hetken täällä. Olen yksin liikkeellä ja seura on tervetullutta. Keitän puuroa ja teetä niin saatte lämmikettä ja vatsan täytettä tekin.”

”Kiitos. Se tulisikin tarpeeseen, olemme eksyksissä, emmekä oikein tiedä missä olemme. Otsamoksi epäilemme paikkaa, mutta miten tänne jouduimme, onkin mysteerio. Onko sinulla jo vettä? Astiaa? Jos oikein muistan täällä on tunturilampi, josta saa hyvää raikasta vettä, se on parenpaa kuin lumi.” Huubertiksi esitelty vanhenpi tonttu otti astian ja katosi hetkeksi.

Jostain kuului ulvontaa ja hätkähdin, susiako seuraavaksi? Aloin jo vajota epätoivoon. Olen onneton yksin liikkuja. ”Et ole, olet vain hiukan tolaltasi” Sanoi Tyttö tonttu, Tytiksi esitelty. ”Puhuinko minä ääneen?” mietin yllättyneenä? ”Et mutta Ajattelit melko kovaäänisesti ja itseäsi sättien”

”Harva enää näkee meitä, mutta sinä näet ja ja ymmärrät puheemme. Puhutkin meille kohteliaasti. Et ole täältä, mistä olet poissa?” ”Etelästähän minä, tulin syksyllä tänne opiskelemaan. Täällä on ollut hiukan erikoista. Kun tulin tänne, oli kuin oisin ollut täällä ennenkin, vaikka tiesin, etten ole koskaan käynyt Rovaniemenä kauenpana. Kaikki on vierasta ja samalla tuttua, aivan kuin oisin ollut täällä jo ennen kuin synnyin. Ymmärrätkö? ”

Tytti katseli minua hetken mietteissään ja kysyi sitten”Koska synnyit?” "1973” Saman tien alkoi päässäni surista, kuin mehiläispesässä. Katselin kolmikon ilmeiden vaihtumista ja olin varma, että surina oli heidän aikaansaannostaa. Laitoin kädet korvilleni ja koitin keskittyä vaivaiskoivujen varsiin, mutta niitä näkyi todella vähän lumen alta.

Kävelin mökkiin ja jätin oven auki, jotta vieraani saattoivat liittyä seuraani. Ikkunaa vilkaistessani jähmetyin hämmennyksestä. Kuvajaiseni oli vanhentunut, hiukseni näytti hassuilta, aivan kuin violetin sävyisiltä. Ainoa aidosti meitä yhdistävä tekijä, oli hämmentynyt ilme.

”Mitä tapahtuu?”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Etujoukot saapuu.

Hyppy tulevaan.

~*~

”Tämäpä perin kummallisen merkillistä.” Pohdiskeli Huubert ja hieroi jalomuotoista parranpujokettaan. ”Oletteko te nyt aivan varmoja, että ajattelitte Joulupukin juhlatupaa, ettekä esimerkiksi Utsjokea, tai Saanatunturia? Tuon tunturin laella on mökki, mutta emme tulleet mistään ovesta, joka oisi minulle entuudestaan tuttu. Tai jos aivan tarkkaan mietin, niin joku muisto on. Miten Juusolla?” ”Näyttää tutulta, tuon järven olen nähnyt ja maisema muutenkin on kyllä tuttu.”

”Otsamo” Kuuluu Tytin häkeltynyt ääni, ”Ollaan Otsamolla ja taidetaan olla kuljettu muutoinkin harhaan, kuin kartalla. Tuo tyttö tuolla, näyttää tutulta, vaikken koskaan ole nähnytkään. Melkein kuin ja ei sittenkään. Lähtiessähän tyttö juuri viskasi sukset tantereeseen, ei noin piaan voi kasvaa. Ja entäs tuo punainen kuontalo, näin kova pakkanen, eikä pipoa? Mitä hän etsii?? Laulaa ja jupisee yksinään ja hyppii kivillä.

Täällä on selkeästi muitakin. Aistin heidät, mutten näe ja se on tavattoman kummallista. Hänhän näkee meidät, muttei hämmästy lainkaan. Miten me tulimme tänne? Juuso, älä mene!” Tytti kiljaisi Juusolle.

”Myöhäistä” totesi Huubert, Juuson juostessa esittäytymään. 

"Olisipa tuo toimintatarmo jollain tapaa valjastettavissa. Vaikka ihmisten voimalaitoksiin, kyllä sillä helpostikin yhden maan asiat järjestäisi. Hyvin, vai huonosti, sitä en tiedä, mutta järjestäisi kuitenkin. Huubert hymähti. "Täällä on kovin outo tunnelma huomaatko?" Tytti oli aivan omissa ajatuksissaan puhuessaan hiljaa. "Ihan kuin oisimme kahdessa paikassa samaan aikaan, aivan kuin verho estäisi näkemästä kaikkea samalla kertaa. Kaikessa on kylmä kaiku, joka ei kuulu tänne." .

"Tähdet puuttuu. Vaikkei ole pilviä, Kuu on kadoksissa. En ole koskaan käynyt täällä niin, etteikö joku meistä taivaltaisi samoilla alueilla. Ja näihin aikoihin kun Kaamos on täällä, näille seuduille tärkeintä on Tuulihuilun ääni. En ole kuullut sitä lainkaan. En näe revontulten varjoakaan. Näin hiljaista, tai hyytävän kylmää, ei ole kuin avaruudessa. Jos ei tyttö olisi lämmittänyt tupaa ja sytyttänyt kynttilöitään, jos ei hän hyräilisi, kaikki valo ja lämpö katoaisi. Pakkanen kiristyy koko ajan."

~*~

Luonnonkansan turinoita. Nuori Kirjuri 2

 Otsamolla.
~*~

Mutta miten heitä voi autta?

Huh tätä hämmennyksen määrää. Mitä pitäisi tehdä?

Katselin tunturin lakea mietteisiini vajonneena. Kuin tyhjästä paikalle tuli kolme matkaajaa. Juuri saapuneessa seurueessa oli jotain erilaista. He olivat tunturille kokoontuneista ensimmäiset, jotka tuntuivat näkevän minut. Muut paikalla olevat, eivät kiinnittäneet minuun huomiota, paitsi ne soturit alenpana rinteessä. Minua puistatti taas. Ei sentään tulijat vaan ajatus sotilaista.

Oli hämärää, melkein mahdotonta nähdä, mutta täällä olin. Otsamon huipulla. Ajantajuni oli kadonnut, olin saanut mökin lämpimäksi, ja nyt olin hakemassa lunta, jotta voisin keittää itselleni juotavaa. Minun on nälkä ja jano, enkä lähteissäni ollut taaskaan osannut varautua, ihan näin pitkään retkeen. Minun on pakko kerätä voimia, jotta osaan ja pystyn tekemään jotain. Voi mikä huithapeli olinkaan, ”tärkeimmät” kyllä on mukana, eli kynä ja punakantinen muistikirja. Olen pitkin iltaa kirjannut siihen matkan tapahtumia, päässä ne menevät sekavina välähdyksinä, mutta kirjoittaessa asiat selkenee.

Asian huono puoli on, että aika häviää silloin myös. Nytkään en ole ihan varma, miten kauan olen täällä jo ollut ja kuinka pian pitää palata takaisin asuntolaan. Tietääkseni minua ei kaivata ennen maanantaita, silloin pitäisi olla taas koulussa. Mutta tämä pimeys, nouseekohan Aurinko enää tänä talvena? Onko nyt aamu, vai ilta? Ajalla taitaisi olla suuri, merkitys ainakin näille lumipatsaille.

Yksin puheluni keskeytyy, äskettäin tulleesta seurueesta yksi eroaa joukkiostaan. Tämä on aivan erilainen kuin nuo muut ympärillä olevat. Ei lumella kuorrutettu, vaan selkeästi elossa ja hereillä. Hän ystävineen näkee minut, juoksee luokse ja kysyy. ”Hei voitko auttaa? Me olemme matkalla Korvatunturille, Joulupukin tupaan, emmekä tiedä missä olemme. Asutkos sinä täällä? Tiedätkö reittiä Juhlatuvalle?”

Tuijotan edessäni olevaa tonttua, kuin puusta pudonneena.

Kuinka minä osaisin auttaa tuota tonttua? Eihän tässä pimeydessä ole lainkaan varmaa, että löydän edes takaisin asuntolaan.

Tälläisissä tilanteissa tulee hiukan eksynyt olo, eläisipä pappa vielä, hän tiesi aina miten Luonnonkansan keskuudessa pitää toimia. Minä olen unohtanut niin paljon...

~*~