Oletteko huomanneet, miten paljon maailma ja ihmiset sen mukana, on muuttuneet?
Niin siis juuri mekin, sinä ja minäkin. Minun ei tarvitse verrata nykypäivää kuin viiden vuoden takaiseen ja tunnen asioiden muuttuneen niin monin tavoin. Joissakin asioissa huonommaksi ja toisissa paremmaksi, omissa silmissä yhdellä tavalla ja toisten silmissä toisin. Asenteissakin.
Emme huomaa niitä niin helposti sellaisissa, joita katsomme liian läheltä, emmekä niissä, joita katselemme liian etäältä. Mutta huomaamme yleensä, ainakin omien ajatustemme muutokset. Minä luulin vuosia, ettei mikään minussa, tai minun elämässä muutu ja jollain tapaa tuo luulo pitikin paikkansa. Ja se muuttumattomuus ahdisti.
Minä en huomannut omia muutoksiani, ennen kuin joku tuli ja osoitti, niitä vanhan minun asioita, jotka hän oli laittanut merkille silloin, kun vielä tiesi minut. Sain yksityiskohtaista tietoa siitä, millainen hänen mielestään olin. Olin hämmentynyt kuulemastani, kun en tunnistanutkaan, hänen muistamaa minua ollenkaan itsekseni. Minä en tiedostanut olleeni tuon kaltainen ja aikojen kuluessa, tuo minä katosi. Se oli hänen muistiin tallentunut luonnos minusta, tuolla ohikiitäneellä hetkellä. Minulle sitä ei enää ollut. Minä tiedostin sillä hetkellä tämän, mutta hän ei sitä käsittänyt, koska hän ei ollut nähnyt, eikä oppinut tuntemaan muunlaista minua, kun tuon kuvan, jonka oli silloin luonut. Vuodet oli tehneet tehtävänsä ja kahdesta, toisilleen tutusta ihmisestä, tuli lähestulkoon ventovieraat. Tavallaan se oli surullista ja samaan aikaan mielettömän kiinnostava, uusi käänne. Jos meistä molemmista löytyisi seikkailumieltä, voisimme vuosien jälkeen löytää aivan uuden, kiinnostavan ihmisen. Tai sitten jatkaa matkaamme, luullen kaiken pysyvän ennallaan ja näin paluu vanhaan, voi tapahtua aina ja aina uudelleen, kun tulemme kohdikkain.
Minulle se vanhaan paluu, ei vaan jatkossa tule olemaan niin helppoa, sillä heräsin huomaamaan muutokset itsessäni. En ollut innokas ruokkimaan, tuota vanhaa mielikuvaa, se tuntui vieraalta. Taisin havaita muuttuneeni vuosien aikana, niin erilaiseksi, ettei nuo kuvat entisestä minusta, istunut enää nykyiseen minääni millään tavoin. Kertoessasi hänestä voisin melkein luulla, että olet sekoittanut minut ihan toiseen ihmiseen. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä se kuva on sinun todellisuutta, mutta ei enää minun, koska minä "en jäänyt valokuvaasi",vaan jatkoin muuttumista tiedostamatta, millaista kuvaa sinä edelleen minusta kannat.
Monet kuulemani näkökulmat minusta, hämmentää jo sinäkin mielessä, että vuosien ajan on nonstoppina syötetty ja juotettu tiettyä kuvaa siitä, millainen olen ja millainen pitäisi olla ja millainen en ole, vaikka pitäisi. Millainen olen AINA, vaikkei pitäisi. Taas se sama "Kumartaa-pyllistää-efekti". On hankala, näin monien ihmisten ympäröimänä, tietää, ketä pitäisi miellyttää, jos miellytettävän ihmisen, on oltava itsensä ulkopuolinen. Kaikkia kun ei voi miellyttää. Ja raskaaksi käy ihmisen elo, jos aina ja kaikkialla, olisi miellytettävä kaikkia muita, paitsi omaa itseään. Ja jos tapaan jonkun vuoden, tai kahden välein ja hän näkee jokaisella kerralla, vain minun virheeni, luulen, että tapaamiskertoja voi harventaa entisestään. Ainakaan hänen mielyttämisen vuoksi muuttuminen, ei tunnu tarpeelliselta, olkoon vaikka itse maailmojen kuningas.
Olen kuullut myös ihania kommentteja elämänkumppanistani, eli Minusta, Wilhelmiinasta. Olin mm. yksi harvoista "kerhotädeistä", jonka kanssa oli mukavaa ja joka sai porukkaan jonkinmoisen otteen. Olin niihin aikoihin 15-26v. Kun näitä ihania, ex-kerholaiskakaroitani kuuntelin ja katselin nyt, aikuisena, hämmästynein silmin, jouduin tunnustamaan heille, että niinä aikoina mietin sitä, kuinka he olivat aivan ihanan kamalia ja olin mielestäni aina, aivan hukassa heidän kanssaan. Vaan Oi kuinka minä silti niin pidin heistä. Ja nautin siitä, että ipanat kerta toisensa jälkeen tuli ripitettäväkseni ja ohjattavakseni. En ilmeisesti ollutkaan niin kurja. Kun heitä vielä tuli, kerta toisensa jälkeen, enenmmän ja enemmän näihin kerhoihin. Ihania mukuloita. Ja tunsin itseni heidän kanssa aikuiseksi ja tärkeäksi. Hyödylliseksi, mitä monien seurassa, en kokenut olevani.
Näiden ihanien "iki-mukeloiden" ihmetellessä sitä, kuinka voin aina olla yhtä iloinen ja pirteä, pohdin hulluna kuluneiden kymmenien vuosien masennusputkea ja ikäkriisejäni ja muutosta kehossani ylisatakiloiseksi ja siitä ali sata kiloiseksi. Pirullista ponnistelua takaisin siedettävään kehomalliin ja takaisin ihmistenilmoille, liikkuvien ja hengissä olevien kirjoihin. Minä tiesin matkani tähän päivään, he eivät, mutta heillä oli minusta kaunis ja ilahduttava kuva. En tunnistanut itseäni siitä, mutta oi kuinka mielelläni haluan tutustua, tuohon tuntemattomaan ja mukavaan minuun. Tulla sellaiseksi uudestaan. Tiedän, että heidän matkallaankin on ollut supermuutoksia, joista en tiedä. Silti minun silmissäni he ovat, Upeiksi aikuisiksi kasvaneita, Supernaisia ja Supermiehiä. Ja tunnen heistä aivan valtavaa ylpeyttä. Ja tälläinen kuva heistä on säilyttämisen arvoinen. Minun penskoja, kakara-palleroita. Heistä tuli täydellisiä ja he kasvavat edelleen, yhtä suuresti kuin minä, elämä opettaa heidät siivilleen. Voimakkaiksi kotkiksi, taitaviksi taivaiden vallottajiksi.
Nuo kakara-pallerot ja monet muut elämäni hipaisut, ovat tulleet vastaani ja kertoneet ,että ihailevat minua, iloista ja pirteää luonteettani ja sitä, että jaksan aina kannustaa. Tuollainen tieto on kun kannustukseksi minullekin. Tuollaisen kuvan annan mielelläni itsestäni eteen päin.
Toiset kertoo, että minun kanssa voi jutella, ihan mistä vain ja se on niin helppoa. Usein tämä kaikki, on niin suuressa ristiriidassa siihen, millaisena minä itse ja monet minun lähelläni, minut näkee? Voisiko olla niin, että meitä kaikkia riivaa jonkinlainen valikoiva näkö, hämärä sokeus, kuvamuisti? Säilytämmekö liikaa epäonnistuneita kuvia muistimme albumeihin. Ja pidämme liian tiukasti kiinni siitä kuvasta, jossa irvistämme ilkeästi, tai potkaisemme, suutuspäissämme, hiekkaa toistemme silmiin. Ehkä sisällämme on kenties sekä enkeli, että demoni, jotka vuoronperään ovat vallassa ja joita me muistoillamme ruokimme. Paremmin ruokitun, vallassa olevan silmin, korvin ja tahdolla, me sitten itseämme ja toisiamme arvostelemme.
Taidan ihan itseni vuoksi ottaa ja kohdata, oman sisäisen demonini. On aika lakata ruokkimasta sitä ja karkoittaa se pois minun sisältäni ja lähettää enkeleille Valohoitoon.
Kaikki ne ihanat, ystävälliset kommentit ja rakastavat sanat, ovat nimittäin lämmittäneet mieltäni ja sydäntäni, enemmän, kuin yksikään moite koskaan, näinä pitkinä vuosina. Minä tahdon mieluummin uskoa olevani riittävä tälläisenään, kuin kuulla, edes sisäiseltä ääneltäni, missä kaikessa olen epäkelpo.
Hyvää matkaa valoon, Suurella rakkaudella ja kiitollisuudella. ~W~
SE Piitu tyyppi vuodelta nakki ja makkara.
