Joku tovi verähtänyt niin, ettei sanottavaa ole löytynyt. Tai sitten sitä olisi ollut, mutta sisäinen sensuuri on pitänyt huolen siitä että, "jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, en sano yhtään mitään." Bambin tarinoiden oppia Rumpalilta. Ihana pupu.
Vaikka verbaliikka ei viime aikoina olekaan mustavalkoisesti kukkinut, ei se ole kokonaan kuihtunutkaan. Pää miettii alvariinsa asiaa ja asioiden vierustaa. Tänään pohdin viimeksi nopeusrajoituksia ja yllättäin mitä kaikkea sissua ruuat pitääkään sisällään. Nopeus rajoituksia pohdin lähinnä siksi, että joulukuusta tähän saakka on tullut suhattua eteläisenpää Suomea ristiin rastiin ja sinne tänne. Ajaminen on mukavaa ja rauhallista ja jep minä tykkään talvinopeusrajoituksista. Ei ole kiire ja jos on jonnekin meno, on parenpi lähteä aikataulusta hiukan aiemmin, kuin hiukan myöhässä. Tämä minun, tai muiden kiireettömyys, on ilmeisen ikävä tapa kanssa-autoilijoiden mielestä. Sillä vaikka kuinka noudattaa aluenopeusrajoituksia, varomattomia ohituksia tulee, niin taajama-alueella, pääteillä, kuin moottoritielläkin.
Tänään oli vähällä tulla paniikki, kun parhaillaan kaksi kaistaisella tiellä, oli neljä autoa rinnakkain. Vastaan tuleva ohitti rekkaa ja rinnallani ajava asuntoauto minua. 80km rajoitusalueella? Asuntoauto? (No tottahan sen perässä oli 100pyörylä että oli sillä lupa ajaa niin kovaa) Minun nopeusmittari näytti vauhdin olevan n 80km/h. Eikä taida valehdella, kun on useammissakin mittauksissa näyttänyt taulullakin samaa. Onneksemme tie oli leveä pientareinen, pääsin pientareen kautta alta pois ja rekka toisella puolella samoin. Vaan mitäpä, jos piennar olisi pettänyt Uljaan, tai rekan alta? No ei tehnyt niin, kesti, oli onni mukana. Ja tuhannesti enkeleitä. Kiitosta vaan paljon kiitos.
Moottoritiellä tuli myös pientä sydämen tykytystä, sillä yllättäin ohittavat autot tuiskahti suoraan nenän eteen, ilman vinkkieä kääntymisestä ja koukkasi vielä ohituskaistalla ohitustaan tekevän auton eteen ja takaisin seuraavan autoilijan eteen ja taas ohituskaistelle... KiiRe on kova ja uutta paisuu. Mutta paljonko näillä järettömillä ohituksilla voittaa? Luultavasti paljon, koska niitä joka juukelin ajokerralla näkee. Ja joka kerta tulee uudella tavalla sävähdyttäviä kiemuroita eteen.
No nyt olen onnellisesti kotona ja Kattilan väki ruokittu ja minäkin saanut hiukan enemmä murua rinnan alle kuin ranskalaiset perunat. Mistä sujuvasti aasinsillalle astuen pääsenkin toiseen ihmetykseeni Ruokarajoitteet. Ne ovat nimittäin olleet myös viime kuukausien teemana.
Lähisuvussani ja ystäväpiirissäni on useanpiakin ihmisiä, joilla on enemmän, tai vähemmän ruoka-aine rajoitteita. Kun niistä tietää, voi etukäteen näihin rajoitteisiin jo varautua ja laittaa tarjolle, jotain mikä sopii. Lapsuudessani itselläni oli hyvin tiukka ruokavalio, jossa oli karsittu kaikki kehoa kuormittava ruoka pois. Rasvaa ei saanut olla kuin hitu, sokereja ei saanut olla, enkä muista, olisiko siitä ollut maidot ja jotakin muutakin poissa. No yhtäkaikki hyvin oppi syömään ns kevyt ruokaa. Äiti tutki mitä ei saanut olla ja minä joko söin, tai jätin syömättä nirppis kun olin. Nyt siitä Dietteilystä on jopa hyötyä sillä eteeni ropisi uusia ruokarajoitteita.
Eli pitkään kestänyt flunssa ja muu väsymys ja elon kummallisuudet, koetetaan selättää nyt uudella ruokavaliolla. Sinäänsä olen ihan innolla mukana tässä kokeilussa, kun tiedän, ettei minulla ilmeisesti ole mitään loppuelämän ehdotonta kieltoa mihinkään. Nyt listalla on niitä ruoka-aineita, jotka pitäisi jättää toistaiseksi pois. Takana on kuukausi, jonka aikana en ole syönyt vehnää, ruista, sokeria missään muodossa, kaakaota, maitotuotteita, punaista lihaa, possua, mitään hedelmiä, mitään kaaleja, paprikaa, auringonkukan siemeniä, tai auringonkukkaöljyä,lisäaineita, enkä pähkinöitä, jne lista on pitkä. Mutta kokeilu on kannattanut, olo on parenpi ja ekstra iloa on tuonut se, että olen jopa hoikistunut.
Mutta aivan yksinkertaista tämä ei ole ollut. Listalta löytyi muitakin tuotteita, mitä piti välttää, mutta nämä oli haastavimmat; Lisäaineet ja auringonkukkaöljy ja auringonkukansiemenet,pähkinät, sokeri, tai sen korvikkeet siis kaikki makeutus aineet. Seuraava haaste oli paprika, vehnä, ruis, maitotuotteet, hedelmät. Valmista ei kannata ostaa, sillä kaikki tuoteselosteetkaan ei pidä kutiaan. Hulluin tilanne tuli gluteiinittoman leivän kanssa. Pussissa lukee leivän tekijän nimi, ja että tuote on gluteiiniton, muttei ole tuoteselostetta? Ko. leipomolla tehdään tunnetusti gluteiinittomia tuotteita, mutta mitä ne muuta pitää sisällään? Onko sokeria tai siirappia, maito, vai vesi, onko kananmunaa, lisäaineita?? No makusteltuani kotvan (lähes kaksiviikkoa sokerittomana olleena) totesin, että makeaa on. Tuntui minun suussa enemmän pullalta kuin leivältä, mutta söin napisematta, kun ei muutakaan leipää siihen hätään ollut tarjolla. Ja ihan kukkaroa ajatellen, ovat muuten kalliitta nämä gluteiinittomat tuotteet. Heti kun G vilahtaa nimessä, hinta vähintään kaksinkertaistuu. Luomun kohdalla saattaa jopa kolminkertaistua. Ei niitä hukkaan raaski laittaa, sopi eli ei.
 |
| kanakasvismakaroonilooda | |
Ja kun ei nämä gluteiinitomat vehnätömät jne -tomat ja -tömät ruokavaliot ole vain huvin vuoksi ihmisten riesaksi laitettu. Useilla keliakiaa sairastavilla saattaa olla muitakin, kuin vain gluteiini-allergiaa ja oireet ei tosiaankaan ole niitä pieninpiä vatsanpuruja, tai kutkutusta keholla. Nykyihmiset tuntuu olevan "trendikkäästi" ruokarajoittuneita vähintään joka kolmas. Jos ei ole kyse allergiasta on kyse yliherkkyydestä, tai vaan kokeiluluotoisesta dietistä, jonka tarkoituksena on selvittää mikä aiheuttaa, kummat, pitkittyneenä vaivana olevat oireet, on se sitten tulehdus, vatsakipu, ihottuma, tai nivel- ja lihassäryt. Kaikki voi olla keholle sopimattomien ruoka-aineiden aiheuttamaa. Kun ruokavalio saadaan kuntoon, kroppakin voi paremmin. Mutta ruuan laadusta saa maksaa aivan huimia hintoja. Erityiruokavaliolla olevan, on tehtävä kaikki alusta loppuun saakka itse, sillä lähes kaikki valmiseinekset pitää sisällään jotain kummallista vähintäänkin viittä erilaista Eetä. Tosin kun tekee alustaloppuun kaiken itse tietää mitä suuhunsa laittaa. Mutta harmillisen usein heille/meille ruokansa perään katsoville hymähdellään, että "ihme nirsoutta". No tavallaan. Nyt kun olen "dietannut" noin kk.n, olo on välillä erittäin pirteä ja toisinaan samanlaisissa vierotusoireissa, kuin tupakointia lopettaessani. Voisiko tästä päätellä, että jotain kroppa koettaa kertoilla?
Yksi tärkeäksi osoittautunut asia on; reissatessa muista omat eväät. Tänään useammankin paikan kiertäneenä ja välipala-apetta etsineenä, ainoa ns. minun ruokavalioon löytynyt hätäapu, oli ranskalaiset perunat, jotka oli tehty rypsiöljyssä. Oli kyllä niin hyviä, että oi oi. Vieressä oli kahvio, jonka valikoimiin kuului gluteiinittomat, siirapilla maustetut sämpylät, juustolla ja kurkulla, tai kinkulla ja paprikalla, limsat ja hedelmä/marjamehut joissa oli sokeria. Sekä erinäinen ihanuus kermalla ja suklaalla höystettyjä leivoksia, mutta olin tiukasti päättänyt pitäytyä annetuissa ohjeissa. Viikon peruna annos tuli nyt niissä ranskiksissa, mutta kannatti. Kotona odotti valmis "makaroonilaatikko"
 |
| Raakasuklaata mustikoilla <3 |
Viimeviikolla tuli lupa lisätä makeutta stevialla ja vaahterasiirapilla ja kaakaokin on taas käytössä. Mutta ne lisäaineet. Kaikkeen on tyrkätty E-sitä ja tätä, jopa siihen Steviaan. Jos joku on terveellistä, se tehdään epäterveelliseksi lisäaineella. Säilyyhän se ruoka kyllä. Nolona tunnustan että löysin kaapin perälle unohduksiin jääneen persikkapurkin, jonka viimeinen käyttöpäivä oli alkuvuotta 2011 (tulee ilmeisen harvoin syynättyä "hätävarakaapin" sisältöä ja päiväyksiä,) Otin ja avasin purnukan ja sisältö näytti vallan käypäseltä. Hiukan uskalsin jopa maistaa ja siinä tuli minun stoppi. Maku oli IMELÄ, todella kaukana persikan raikkaudesta. Yökkis. Pakkauspäivää en enää muista, mutta mielikuva on, että viimeisen käyttöpäivän ja pakkausajankohdankin väliin ilmaa jää muutama hengen veto. Kestävää kehitystä. Ruuatkin NÄYTTÄÄ säilyvän ikuisesti, ainakin silmänruokana mutta syötävänä? Säilykkeet on toistaiseksi minun ruokalistalta kokonaan pois, ilman viisaanpien suosituksia. Mutta oi ihanuutta Suklaa. Opettelinpa tekemään sitä ihan itse. Voin kertoa Kismetit jää ihan ulos tästä kisasta.
Raakasuklaasti W
Törmäsin taannoin elokuvateatterin aulassa tilanteeseen, jossa itkevä tyttö puhui puhelimeen paniikissa ja välillä melkein huusi että, auta. Kuuntelin ja katselin aikani ja ymmärsin, että lapsi ei tiennyt miten pitää toimia uudistuneessa teatteriaulassa. En ihmettele, olin itsekin hiukan häkeltynyt tekniikasta ja siitä miten huonosti uuden tekniikan käyttöön oli opasteita. Ilmeisesti, insinööreille selkeät sävelet,(kaikella rakkaudella) ei aukeudu ihan heti, tavan kuolevaiselle.
Minä niin rakastan ihmisiä, jotka osaa tehdä omasta ja toisten elämästä mukavaa ja yksinkertaista, pienin, päivittäisin, huomaavaisin teoin. He opastavat ja ohjaavat ja helpottavat kanssakulkijaansa päivän askareissa ja tuottavat hyvää mieltä, niinäkin hetkinä, kun itse nieleskelee itkua, tai suoranaista kirkuparkua.
Monen mielipide minusta nykyään on, että olisin kova ja välinpitämätön, toisilla se taas on aivan päinvastainen.Olen puhunut tästä aiemminkin, nimettäköön se kumarra/pyllistä-efektiksi. Minusta on upeaa, että minulle ilmaistaan, millainen ihminen minä olen, näin opin tarvittaessa, ehkä muuttamaan tapojani ja käyttäytymään kuten kunnon ihmiset.Olen huomannut näiden Ystävällisten ja ajattelevaisten, ihmisille iloa tuottavien ihanuuksien käytöksestä, että itsekkyyteni on alkanut jo haitata Auto-parkaanikin. Juuri tänään arvostan sanoinkuvaamattomasti sitä, että minulla on ystävä, jolla on tyhjä autopaikka, jossa rakas peltipolleni, Pirssi-Uljas, saa hetken olla evakossa taloyhtiömme pihalla olevalta porausryhmältä ja ennen kaikkea, taloyhtiömme aina uuttera ja avulias Namu (Lempeänpi lyhenne Naapurin Rouvan antamasta ammattinimikestä..) saa hetken levähtää, kun ei Uljas ole alvariinsa hänen vahdittavanaan. 
