Viimeaikoina on ollut otsikoissa paljon ihmisten "ohi marssit". Siis tilanteet joissa esim. pieni lapsi on alipukeutuneena ja kylmissään ulkona, tai sekava ja alipukeutunut vanhus kulkee yksin keskellä kaupunkia, tai on kadonneena metsään, kadonneita aikuisia , nuoria, tai kadonneita lemmikkejä.
Ihmisten auttavaisuutta, tai auttamattomuutta, hämmästellään ja pohditaan syvästi. Oma järkeni käy kaksintaistelua auttavaisuuden ja auttamattomuuden välillä. Kun asioita ajattelen, ymmärrän molemmat teot jollain tasolla.
Tutkimuksissa oli perusteluina auttamattomuudelle, oli mm. oletus, että joku on jo soittanut apua, ei uskaltanut mennä apuun, kun pelkäsi itsensä/lapsensa/puolisonsa puolesta, tai ei uskaltanut muusta syystä. Ei tiennyt minne soittaa/ mitä tehdä, oli kiireinen, tai ei vaan huomannut mitään...
Avuliaisuuden perusteluna oli avuliaisuus = Halu auttaa, usko siitä, että niin kuuluu tehdä.
Törmäsin taannoin elokuvateatterin aulassa tilanteeseen, jossa itkevä tyttö puhui puhelimeen paniikissa ja välillä melkein huusi että, auta. Kuuntelin ja katselin aikani ja ymmärsin, että lapsi ei tiennyt miten pitää toimia uudistuneessa teatteriaulassa. En ihmettele, olin itsekin hiukan häkeltynyt tekniikasta ja siitä miten huonosti uuden tekniikan käyttöön oli opasteita. Ilmeisesti, insinööreille selkeät sävelet,(kaikella rakkaudella) ei aukeudu ihan heti, tavan kuolevaiselle.
Kukaan ei huomannut tyttöä, vaikka paniikki näkyi hänestä niin selvästi, leffa alkaa kohta ja jokin on hullusti.
Tyttö pyöri ja pyöri ja panikoitui aina enemmän mitä pidenpään puhelu kesti. (Ihan kuin minä pienenä ja vähän isompanakin...) Hävyttömänä harjoitin salakuuntelua saadakseni selville, mikä hänen ongelma on. Ymmärsin tavattoman hyvin, ettei luurin toisessa päässä oleva äiti, tai isä, ihan heti kykene hänen avukseen rientämään. Pätkittäisistä niiskutuksista ymmärsin, että juoma hana, oli tuo kadonnut aparaatti. Tutkin aulaa ja löysin hanaksi olettamani vermeen ja katselin toimintakoodeja, joita ei ollut. Minä tekniikan kertakaikkinen nero, tutkin vitkutinta hetken, seurasin panikoivaa tyttöä ja nappasin hänet mukaani juoma-automaatille.
Hän puhui edelleen paniikin omaisesti puhelimeen ja katsoi minua lähes kauhuissaan. Otin oman juomamukini, laskin siihen hanasta juomaa, hymyilin tytölle ja sanoin sinä seuraavaksi. Katsoin vierestä osasiko tyttö ja sanoin heippa hänen puhuessa edelleen puhelimeen "ihan vieras täti tuli ja vei juoma-automaatille ja näytti miten se toimii!!!!!!!" Minulle tyttö ei sanonut mitään, sillä ymmärrettävää kyllä, tänä maailman aikana hänelle oli varmaan opetettu, ettei vieraille ihmisille saa puhua. Edes apua pyytääkseenkö? Ei, silloin soitetaan kotiin, sitä varten sinulla on puhelin. Hmm, siis näin arvelen sääntöjen nykypäivänä olevan.
No Sitä vain mietin, että miten panikoivalle kullan nupulle kerrot puhelimessa, miten toimia, jos toinen on liian hysteerinen kuunnellakseen? Tai jos et itsekään tiedä, mikä hänen ongelmansa on ja kuinka se ratkaistaan. Tai mitäpä jos, tuo kaiken vakuuttava luuri katoaa, tai menee rikki, tai siitä loppuu virta, etkä ole opettanut lapselle alkeellisintakaan luottamusta vieraisiin ihmisiin? Joku niistä vieraista ihmisistä, voisi olla kaupan täti, tai leffalipun myyjä, jolta voi kysyä neuvoa. Kukaan kun ei nykyään tule apuun, jos et erikseen pyydä, koska meidät on jo äidinmaidossa, opetettu olemaan sekaantumatta toistemme asioihin, ettei tule jälkeen päin harmia.
Minä alan olla jo niin "aikuinen", että jotkut lapsuuden kotona istutetut tavat ja tottumukset alkaa osittain olla havaittu toimimattomiksi. Ne tavat, jotka ei minulle enää sovi, vaihdan mukavanpiin ja itselleni sopivanpiin ja juu puhun niille vieraillekin, jos apua tarvitsen, sillä kuinka ollakaan, sillä tavalla asiat etenee, eikä jauha paikoillaan. Ja niiden mölyjen mahassaan pitäminen ja väärinkohdelluksi tuleminenkin, on alkanut närästää, niin välillä minä jopa räyhään niille vieraillekin, jos tökerösti kohtelevat tai, eivät asiaani muuten ymmärrä. Ja siitä rähinästäkin saattaa olla hyötyä seuraavaa tapaamiskertaa ajatellen. Sinulle, tai minulle.
Se suurin ongelma tulee, kun ei osaa, tai kykene pyytää, sillä ihmiset tuntuu nykyään olevan niin kiinni omassa kurjuudessaan, etteivät näe toisten hätää lainkaan. Surullista. Mitä sille pitäisi tehdä? Vaikea sanoa,
Kaikki kun lähtee kuitenkin omasta sisältä. Siitä hetkestä, kun otat ja pyydät sitä apua. Pitäisikö sitä ensimmäisenä pyytääkin itselleen, että näkisi ettei olekaan tässä maailmassa niin yksin, kun mitä me luullaan. Jos itse sitä apua saatuamme,
ymmärtäisimmekin sen arvon ja pystyisimme laittamaan hyvän kiertoon.
Rakkaudella Wiltsu
Ps. Seuraava oppitunti on siitä, että miten se apu vastaan otetaan. Pelastusrengasta ei tarvitse palauttaa ennemmin, kuin olet kuivalla maalla. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti