Hullu maailma.

Minä ihmettelen 

ihmiselon kummallisuutta.

Tänään,

 Kukkakaalin kalpeudessa,

Merivesiä valuu
pitkin poskipäitä.

Ja huomena,

 elämän ilo
hirnuu Hevosen lailla
kesälaitumilla.
Laukkaa ja viipottaa.

Välillä haukaa

ilon keltaista Voikukkaa.

Jossain sisällä,

 kasvaa kaikki Kevätkukat.

Kun aika kuluu

ja elämä

soljuu uomissaan,

ollaan taas uusilla kasvimailla.

Kapuamassa Pavunvarsina,

naapureiden ikkunoissa,

Mansikoina 

makeilemassa 

kylän komeimmalle Nauriille,

Niinkuin nuo kaksi nyt yhteen sopisi?

Maista itse Naurista Mansikalla,

juures on pimeän ruoka

ja marjat auringon lapsia.

Tiesihän 

Hillevi Hiirikin

Että mullassa on Myyrän varpaat.

Loppu elämänsä luuttuaisi 

lattioita sen miehen emäntä.

Ja mikä teki tästä

ihmeellistä?

Se että
maailma on tässä,
ihanan sekavana

ja hulluna,
ja minä saan pitää sen kaiken.

~W~

Kuolema on tabu?

En ole liian nuori pohtimaan kuolemaa, vaikka joku muuta väittäisi. Olen pohtinut sen kummallisuutta pikkutytöstä saakka. Pitänyt ruumiin valvojaisia itikoille, sudenkorennoille, nilviäisille ja pikkulinnuille. Jossain vaiheessa aloin ajatella, ettei kuolema ollutkaan surullinen asia, sillä se ihana näkymätön maailma, minne kuoltuamme kaikki muutamme, onkin kuin leikkisi joka hetki piilosta. Ikinä ei tiedä, minkä mutkan takaa, se rakas pikku möttiänen minua kurkistaa. Kun ensi kertaa muistan kohdanneeni ihmisen kuoleman, aiheutti se minulle tavattoman suuren surun, vallankin kun kuolema koputteli ystävieni ovelle lyhyen ajan sisällä kahdesti. Suru oli suuri, mutta jostain syystä koin silloin hyvin voimakkaasti, ettei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan sen iloisen piiloleikin alku tässäkin tapauksessa. Toisille kuolema on suuri ja pelottava tuntematon ja toisen mielestä seikkailu, toisinaan hauska toisinaan pelottava, siinä missä elämämmekin.

On kyyneleitä vuodattavaa luopua läheisestä ja sydäntä sykkyröivää, elää pelossa oman terveytensä puolesta, tai toisen terveyden puolesta, mutta elämä ja kuolema on matka. Ja matkan jännitykset ja rasitukset kuuluu asiaan. Ja ei niitä rasituksia ikinä, ole helppo kestää. On vaivalloista löytää valoa niistä hetkistä, jolloin elämä hakkaa mattopiiskalla pitkin roppaa, tai kurittaa muuten. Sitä julmuutta, mitä joudumme toisinaan kohtaamaan itse, tai läheistemme kokemana, on lähes mahdotonta kestää. Ei löydy lohdunsanoja, eikä kannustuspuheita, vaikka kuinka koettaisi, jostain sanavarastojensa kätköistä, niitä löytää. Otan osaa, on melko mitätön lause.

Mutta olet kallis ja tärkeä, on ne kauniit sanat, jotka kannattaa sanoa joka päivä. Niitä sanoja ei kannata säästää, tai ujostella, sillä koskaan ei tiedä, koska juttelee viimeisen kerran näistä tunteistaan, juuri tälle rakkaalle ihmiselle. Tai miksei sitä omaa sesse-raksua, tai karvakasa-maukulaistaan voisi myös rakkaudella rutistaa mennen tullen ja palatessa. On tavallaan myöhäistä huudella perään ,"miksi oi miksi poistuit ja miksi, oi miksi, niin paljon jäi sanomatta?" Se rakas ja ihana voi olla vaikka kummin kaiman siskon puudeli, mutta niin ihana ja tärkeä, kun kerran olikin, niin taivaaseen on hankala paiskata postikorttia. Toki se kaunis ajatus sinne aina menee, mutta jottei kaduttaisi. Älä panttaa kauniita asioita, älä jätä kysymättä kysymyksiä, äläkä vastaamatta, NYT kun vielä on siihen aikaa.

Eihän me kaikkia asioita tietoomme tarvita, mutta ajattelen itse, että jos ennen muita täältä lähtisin, niin en haluaisi riitavälejä jättää viimeisiksi tunnelmiksi. Ja hyvin paljon voi olla mahdollista, ettei minun toiveeni riidattomasta lähdöstä toteutuisi, jos tänään muuttaisin henkimaailmaan. Vaikkei aina itse olisikaan riidan aloittaja, riitaa välirikot on silti. Minä olen riidoissa, sekä aloittajana, että välikäpälänä, kukaan ei koskaan yksinään riitele. Joillekin tilanteille anteeksipyyntö olisi hyvä laastari, mutta toisinaan ei riitä, edes neula ja lanka revenneiden peliverkkareiden korjaamiseen. Yrittää toki aina kannattaa.

Mutta siihin Tabuun. Me käymme laittamassa kukkia rakaiden haudalle, sytytämme kynttilän ja kaihoamme heitä, kuin akka ainoaa lastaan. On Julmaa minulta sanoa näin, sillä toisinaan on juuri niin, että tämä henkimaailmaan siirtynyt on tämä ainoa lapsi, puoliso, tai kuka tahaansa lähimmäinen. Tai hän voi olla henkilö, joka on vielä tässä, mutta jonka tiedämme piaan hiipuvan luotamme pois vanhuuden, tai sairauden väsyttämänä, eikä ikä ole koskaan tälläisessä tapauksessa suojelija. Tällöin on täydellinen hetki, sanoa kaikki se rakkaus ja kaiho julki, kiittää matkasta ja toivoa jälleennäkemisen riemua tuleviin hetkiin. Kuolema halaa rakastavasti niin pientä lasta, nuorta aikuista, kuin harmaahapsista vanhusta ja kaikkien menetystä me suremme ja kyynelöimme. 

Mutta miettikää mikä seikkailu on edessä kun olemme päässeet henkimaailmaan. Muistan edelleen, miten pappani lähtöyönään pyöritti maailmantuulia niin, että maa oli aamulla keltaisenaan lehdistä, isäni lennätti muovipressut "asuttamani" kuntoutuskeskuksen katolta ja mummi ihana pyöräytti sairaalahuoneen ympäri ja huikkasi ikkunasta mennessään että nyt lähdettiin. Ja jokaista pitelin kiinni monta päivää ja yötä haluamatta päästää irti, kunnes tuli hetki jolloin piti toivottaa hyvää matkaa. Ja toisinaan silti, sellaisena yksinäisenä hetkenä, tulee tunne, että siinä he kuitenkin on. Ihan henkäyksen päässä minusta. Halaa ja sanoo rakastavansa ja auttavansa sen minkä voi.

Nyt voin vain sanoa: Hoi te ystäväni, tuttavani, sukujuureni, eläväiset otukset rakkaat siellä ja täällä. Vaikken aina niin kovin teitä kannusta, enkä kauniisti puhele, arvostavasti, tahi rakastavasti. Ja vaikka toisinaan luennoin itsearvostuksestanne ja siitä kuinka itseänne, tai toisianne ali-arvioitte ja välinpitämättömästi kohtelette. Niin juu-u, outo ja sekopäinen on maailmankuvani, mutta silkasta rakkaudesta toisinaan  se raivonikin nousee. Olette tärkeitä, sellaisena kuin olette, arjessa ja juhlassa. Niin elämässä kuin kuolemassa. Ja jos jotakin jollekin hampaan koloon jää, niin käyttäkäämme hammaslankaa, jos emme tapaa ennen uutta matkaa. Ja sekin vielä että, älkää hukatko elämäänne maan päällä suruun ja murheeseen, sillä menneet on menneitä ja ilo ihanaa, joten nauttikaa ja olkaa iloa ja valoa täynnä, sillä suru ei tuo ketään takaisin, mutta ilosta nauttii enkelitkin. Ja ei, en tietoisesti ole kirjoittamassa jäähyväisiä, mutta kaiken varalta kerron, Olet rakas ja tärkeä minulle, ärisen, tai en. Ihanaa, että olet ystäväni, tuttavani, rakkaani ja piikki lihassani, juuri sinä sinunlaisenasi täydellisyytenä ja yllättävänä kohtaamisena elämässäni. Rakasta ja nauti elämästäsi  ilossa ja valossa, nyt ja aina Aamen.

Kunnioittaen ja rakastavasti

~W~

  ~

Matka

Meidän matka täällä

kestää alusta loppuun asti.

Syntymästä kuolemaan 

jokaisella.

Toiset kiedotaan

matkan ajaksi

pumpuliin,

toiset piikkilangoin,

 tai

ohdakkein.

Orjantappura kruunuin,

 ristiä kantamaan,

tai kärsivän viereen herjojaan

huutamaan,

jokainen valitsemaansa tietä.

Oli rankka ja kivinen,

tai,

 kullan kimmallusta,

 linnun liverrystä,

tyhjyyttä tulvillaan,

tien valitsi itse jokainen.

Siellä, tien alussa,

 missä valintamme teimme,

tiesimme kaikki voimamme.

Nyt kuljemme matkan alussa,

 puolimatkassa,

lähes lopussa, 

Viime metreillä

kuka kiroten ja raivoten,

 kuka itkien lohduttomasti,

toiset hymyilee rakastavasti,

toiset rennosti rallattaa,

kukaan muista ei omaa vaalintaa.

Meillä on elämä,

alusta

loppuun asti,

sen muistamme jatkuvasti.

Mistä alkoi se,

minne päättyy tää?

ensin synnyt,

 elät,

 kuolemaan pättyy,

vai päättyykö tää?

~~¤~~¤~~¤~~

Tänään vierelläs kuljen,

huomenna poissa on

toinen,

oliko suruun tarkoitus päätyä

ystävyys toiseen?

Miksei iloon?

Kun kuljet sä seikkailuun suuren,

tai minä,

jos sua aiemmin kuolen.

On elämä matka,

ei yksinään

 meistä kukaan jatka,

on enkelit vieressä lakkaamatta

ja ystävät lähellä

kannustamassa

Jos ei kaikkea näe,

täytyy vai luottaa,

 että elämä kantaa

ja kotiin tuo taas...

~W~ 

Nälän hätää tämäkin.

Mitä tarjota ruuaksi

nälkää näkevälle?

Siis elämännälkään.

Minä söin jo muhennoksen.

kaksi leipää,

kalapalan,

Salaattini ja tomatin lohkot.

Ja olen ottamassa vielä lisää,

join vettä ja 

katselin elokuvan,

jossa kaksikko eli elämänsä loppuun saakka

Tiedä siitä onnesta ja ihanuudesta 

mutta he eli,

siihin saakka kunnes 

~The end~

täytti ruudun.

He ei kärsineet nälkää,

Heillä oli vauhtia ja 

vaaratilanteita

alusta loppuun saakka.

Sankarit ei kuolleet,

eikä kahakat johtuneet

 liiasta alkoholista,

eikä kotiin jäänyt miettinyt

olisiko sittenkin ollut parenpi lähteä?

Romanttisessa elokuvassa,

 he saivat toisensa

ja rikosleffassa samoin,

Siis poliisi nappasi roistonsa.

Ja leffan joka minuutin ajan,

jopa katsoja eli,

kuten sankarit leffassa, tai roistot,

 jos heihin halusi samaistua.

Vaan kun ei  elämä ole elokuvaa,

miten ruokkia nälkäistä minua?

Kaiken pysähtyneisyyden 

keskellä?

Sanat.

Siellä ne on,

 Sydämen kätkössä.

Piilossa sanomattomina ja 

kahlittuina.

Minä rakastan Sinua.

Pyydän anteeksi, että loukkasin sinua.

Kiitos että olet ystäväni.

Kiitos olemassa olostasi.

Annan anteeksi.

Siellä on piilossa,

Saatujen loukkausten,

 mielipahan ja surun,

kaipauksen kyynelten,

 salattujen kysymysten rinnalla.

Niin paljon tyhjiä sanoja,

 suu täynnä ja

maailma hälisten,

Niin paljon säilöön laitettua

viisautta 

Vahvuutta ja

rakkautta, 

poistamatonta tuskaa

kahlittuja

tunteita

Rakkaudesta

vihaan.

Suljettuna sydämen,

säilytysrasiaan.

Voi mikä voima

sieltä tulvisikaan

maailmaan jos avaisimme ovet.

ja antaisimme

Sanoille ja tunteille luvan

elää.

~W~

Hiljaiseloa.

Joku tovi verähtänyt niin, ettei sanottavaa ole löytynyt. Tai sitten sitä olisi ollut, mutta sisäinen sensuuri on pitänyt huolen siitä että, "jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, en sano yhtään mitään." Bambin tarinoiden oppia Rumpalilta. Ihana pupu.

Vaikka verbaliikka ei viime aikoina olekaan mustavalkoisesti kukkinut, ei se ole kokonaan kuihtunutkaan. Pää miettii alvariinsa asiaa ja asioiden vierustaa. Tänään pohdin viimeksi nopeusrajoituksia ja yllättäin mitä kaikkea sissua ruuat pitääkään sisällään. Nopeus rajoituksia pohdin lähinnä siksi, että joulukuusta tähän saakka on tullut suhattua eteläisenpää Suomea ristiin rastiin ja sinne tänne. Ajaminen on mukavaa ja rauhallista ja jep minä tykkään talvinopeusrajoituksista. Ei ole kiire ja jos on jonnekin meno, on parenpi lähteä aikataulusta hiukan aiemmin, kuin hiukan myöhässä. Tämä minun, tai muiden kiireettömyys, on ilmeisen ikävä tapa kanssa-autoilijoiden mielestä. Sillä vaikka kuinka noudattaa aluenopeusrajoituksia, varomattomia ohituksia tulee, niin taajama-alueella, pääteillä, kuin moottoritielläkin.

Tänään oli vähällä tulla paniikki, kun parhaillaan kaksi kaistaisella tiellä, oli neljä autoa rinnakkain. Vastaan tuleva ohitti rekkaa ja rinnallani ajava asuntoauto minua. 80km rajoitusalueella? Asuntoauto? (No tottahan sen perässä oli 100pyörylä että oli sillä lupa ajaa niin kovaa) Minun nopeusmittari näytti vauhdin olevan n 80km/h. Eikä taida valehdella, kun on useammissakin mittauksissa näyttänyt taulullakin samaa. Onneksemme tie oli leveä pientareinen, pääsin pientareen kautta alta pois ja rekka toisella puolella samoin. Vaan mitäpä, jos piennar olisi pettänyt Uljaan, tai rekan alta? No ei tehnyt niin, kesti, oli onni mukana. Ja tuhannesti enkeleitä. Kiitosta vaan paljon kiitos.

Moottoritiellä tuli myös pientä sydämen tykytystä, sillä yllättäin ohittavat autot tuiskahti suoraan nenän eteen, ilman vinkkieä kääntymisestä ja koukkasi vielä ohituskaistalla ohitustaan tekevän auton eteen  ja takaisin seuraavan autoilijan eteen ja taas ohituskaistelle... KiiRe on kova ja uutta paisuu. Mutta paljonko näillä järettömillä ohituksilla voittaa? Luultavasti paljon, koska niitä joka juukelin ajokerralla näkee. Ja joka kerta tulee uudella tavalla sävähdyttäviä kiemuroita eteen.

No nyt olen onnellisesti kotona ja Kattilan väki ruokittu ja minäkin saanut hiukan enemmä murua rinnan alle kuin ranskalaiset perunat. Mistä sujuvasti aasinsillalle astuen pääsenkin toiseen ihmetykseeni Ruokarajoitteet. Ne ovat nimittäin olleet myös viime kuukausien teemana.

Lähisuvussani ja ystäväpiirissäni on useanpiakin ihmisiä, joilla on enemmän, tai vähemmän ruoka-aine rajoitteita. Kun niistä tietää, voi etukäteen näihin rajoitteisiin jo varautua ja laittaa tarjolle, jotain mikä sopii. Lapsuudessani itselläni oli hyvin tiukka ruokavalio, jossa oli karsittu kaikki kehoa kuormittava ruoka pois. Rasvaa ei saanut olla kuin hitu, sokereja ei saanut olla, enkä muista, olisiko siitä ollut maidot ja jotakin muutakin poissa. No yhtäkaikki hyvin oppi syömään ns kevyt ruokaa. Äiti tutki mitä ei saanut olla ja minä joko söin, tai jätin syömättä nirppis kun olin. Nyt siitä Dietteilystä on jopa hyötyä sillä eteeni ropisi uusia ruokarajoitteita.

Eli pitkään kestänyt flunssa ja muu väsymys ja elon kummallisuudet, koetetaan selättää nyt uudella ruokavaliolla. Sinäänsä olen ihan innolla mukana tässä kokeilussa, kun tiedän, ettei minulla ilmeisesti ole mitään loppuelämän ehdotonta kieltoa mihinkään. Nyt listalla on niitä ruoka-aineita, jotka pitäisi jättää toistaiseksi pois. Takana on kuukausi, jonka aikana en ole syönyt vehnää, ruista, sokeria missään muodossa, kaakaota, maitotuotteita, punaista lihaa, possua, mitään hedelmiä, mitään kaaleja, paprikaa, auringonkukan siemeniä, tai auringonkukkaöljyä,lisäaineita, enkä pähkinöitä, jne lista on pitkä. Mutta kokeilu on kannattanut, olo on parenpi ja ekstra iloa on tuonut se, että olen jopa hoikistunut.

Mutta aivan yksinkertaista tämä ei ole ollut. Listalta löytyi muitakin tuotteita, mitä piti välttää, mutta nämä oli haastavimmat; Lisäaineet ja auringonkukkaöljy ja auringonkukansiemenet,pähkinät, sokeri, tai sen korvikkeet siis kaikki makeutus aineet. Seuraava haaste oli paprika, vehnä, ruis, maitotuotteet, hedelmät. Valmista ei kannata ostaa, sillä kaikki tuoteselosteetkaan ei pidä kutiaan. Hulluin tilanne tuli gluteiinittoman leivän kanssa. Pussissa lukee leivän tekijän nimi, ja että tuote on gluteiiniton, muttei ole tuoteselostetta? Ko. leipomolla tehdään tunnetusti gluteiinittomia tuotteita, mutta mitä ne muuta pitää sisällään? Onko sokeria tai siirappia, maito, vai vesi, onko kananmunaa, lisäaineita?? No makusteltuani kotvan (lähes kaksiviikkoa sokerittomana olleena) totesin, että makeaa on. Tuntui minun suussa enemmän pullalta kuin leivältä, mutta söin napisematta, kun ei muutakaan leipää siihen hätään ollut tarjolla. Ja ihan kukkaroa ajatellen, ovat muuten kalliitta nämä gluteiinittomat tuotteet. Heti kun G vilahtaa nimessä, hinta vähintään kaksinkertaistuu. Luomun kohdalla saattaa jopa kolminkertaistua. Ei niitä hukkaan raaski laittaa, sopi eli ei.

kanakasvismakaroonilooda

 

Ja kun ei nämä gluteiinitomat vehnätömät jne -tomat ja -tömät ruokavaliot ole vain huvin vuoksi ihmisten riesaksi laitettu. Useilla keliakiaa sairastavilla saattaa olla muitakin, kuin vain gluteiini-allergiaa ja oireet ei tosiaankaan ole niitä pieninpiä vatsanpuruja, tai kutkutusta keholla. Nykyihmiset tuntuu olevan "trendikkäästi" ruokarajoittuneita vähintään joka kolmas. Jos ei ole kyse allergiasta on kyse yliherkkyydestä,  tai vaan kokeiluluotoisesta dietistä, jonka tarkoituksena on selvittää mikä aiheuttaa, kummat, pitkittyneenä vaivana olevat oireet, on se sitten tulehdus, vatsakipu, ihottuma, tai nivel- ja lihassäryt. Kaikki voi olla keholle sopimattomien ruoka-aineiden aiheuttamaa. Kun ruokavalio saadaan kuntoon, kroppakin voi paremmin. Mutta ruuan laadusta saa maksaa aivan huimia hintoja. Erityiruokavaliolla olevan, on tehtävä kaikki alusta loppuun saakka itse, sillä lähes kaikki valmiseinekset pitää sisällään jotain kummallista vähintäänkin viittä erilaista Eetä. Tosin kun tekee alustaloppuun kaiken itse tietää mitä suuhunsa laittaa. Mutta harmillisen usein heille/meille ruokansa perään katsoville hymähdellään, että "ihme nirsoutta". No tavallaan. Nyt kun olen "dietannut" noin kk.n, olo on  välillä erittäin pirteä ja toisinaan samanlaisissa vierotusoireissa, kuin tupakointia lopettaessani. Voisiko tästä päätellä, että jotain kroppa koettaa kertoilla?

Yksi tärkeäksi osoittautunut asia on; reissatessa muista omat eväät. Tänään useammankin paikan kiertäneenä ja välipala-apetta etsineenä, ainoa ns. minun ruokavalioon löytynyt hätäapu, oli ranskalaiset perunat, jotka oli tehty rypsiöljyssä. Oli kyllä niin hyviä, että oi oi. Vieressä oli kahvio, jonka valikoimiin kuului gluteiinittomat, siirapilla maustetut sämpylät, juustolla ja kurkulla, tai kinkulla ja paprikalla, limsat ja hedelmä/marjamehut joissa oli sokeria. Sekä erinäinen ihanuus kermalla ja suklaalla höystettyjä leivoksia, mutta olin tiukasti päättänyt pitäytyä annetuissa ohjeissa. Viikon peruna annos tuli nyt niissä ranskiksissa, mutta kannatti. Kotona odotti valmis "makaroonilaatikko"

Raakasuklaata mustikoilla <3

Viimeviikolla tuli lupa lisätä makeutta stevialla ja vaahterasiirapilla ja kaakaokin on taas käytössä.  Mutta ne lisäaineet. Kaikkeen on tyrkätty E-sitä ja tätä, jopa siihen Steviaan. Jos joku on terveellistä, se tehdään epäterveelliseksi lisäaineella. Säilyyhän se ruoka kyllä. Nolona tunnustan että löysin kaapin perälle unohduksiin jääneen persikkapurkin, jonka viimeinen käyttöpäivä oli alkuvuotta 2011 (tulee ilmeisen harvoin syynättyä "hätävarakaapin" sisältöä ja päiväyksiä,) Otin ja avasin purnukan ja sisältö näytti vallan käypäseltä. Hiukan uskalsin jopa maistaa ja siinä tuli minun stoppi. Maku oli IMELÄ, todella kaukana persikan raikkaudesta. Yökkis. Pakkauspäivää en enää muista, mutta mielikuva on, että viimeisen käyttöpäivän ja pakkausajankohdankin väliin ilmaa jää muutama hengen veto. Kestävää kehitystä. Ruuatkin NÄYTTÄÄ säilyvän ikuisesti, ainakin silmänruokana mutta syötävänä? Säilykkeet on toistaiseksi minun ruokalistalta kokonaan pois, ilman viisaanpien suosituksia. Mutta oi ihanuutta Suklaa. Opettelinpa tekemään sitä ihan itse. Voin kertoa Kismetit jää ihan ulos tästä kisasta.


                       Raakasuklaasti W

Apua.

Viimeaikoina on ollut otsikoissa paljon ihmisten "ohi marssit". Siis tilanteet joissa esim. pieni lapsi on alipukeutuneena ja kylmissään ulkona, tai sekava ja alipukeutunut vanhus kulkee yksin keskellä kaupunkia, tai on kadonneena metsään, kadonneita aikuisia , nuoria, tai kadonneita lemmikkejä.

Ihmisten auttavaisuutta, tai auttamattomuutta, hämmästellään ja pohditaan syvästi. Oma järkeni käy kaksintaistelua auttavaisuuden ja auttamattomuuden välillä. Kun asioita ajattelen, ymmärrän molemmat teot jollain tasolla. 

Tutkimuksissa oli perusteluina auttamattomuudelle, oli mm. oletus, että joku on jo soittanut apua, ei uskaltanut mennä apuun, kun pelkäsi itsensä/lapsensa/puolisonsa puolesta, tai ei uskaltanut muusta syystä. Ei tiennyt minne soittaa/ mitä tehdä, oli kiireinen, tai ei vaan huomannut mitään...

Avuliaisuuden perusteluna oli avuliaisuus = Halu auttaa, usko siitä, että niin kuuluu tehdä.

Törmäsin taannoin elokuvateatterin aulassa tilanteeseen, jossa itkevä tyttö puhui puhelimeen paniikissa ja välillä melkein huusi että, auta. Kuuntelin ja katselin aikani ja ymmärsin, että lapsi ei tiennyt miten pitää toimia uudistuneessa teatteriaulassa. En ihmettele, olin itsekin hiukan häkeltynyt tekniikasta ja siitä miten huonosti uuden tekniikan käyttöön oli opasteita. Ilmeisesti, insinööreille selkeät sävelet,(kaikella rakkaudella) ei aukeudu ihan heti, tavan kuolevaiselle.

Kukaan ei huomannut tyttöä, vaikka paniikki näkyi hänestä niin selvästi, leffa alkaa kohta ja jokin on hullusti.

Tyttö pyöri ja pyöri ja panikoitui aina enemmän mitä pidenpään puhelu kesti. (Ihan kuin minä pienenä ja vähän isompanakin...) Hävyttömänä harjoitin salakuuntelua saadakseni selville, mikä hänen ongelma on. Ymmärsin tavattoman hyvin, ettei luurin toisessa päässä oleva äiti, tai isä, ihan heti kykene hänen avukseen rientämään. Pätkittäisistä niiskutuksista ymmärsin, että juoma hana, oli tuo kadonnut aparaatti. Tutkin aulaa ja löysin hanaksi olettamani vermeen ja katselin toimintakoodeja, joita ei ollut. Minä tekniikan kertakaikkinen nero, tutkin vitkutinta hetken, seurasin panikoivaa tyttöä ja nappasin hänet mukaani juoma-automaatille. 

Hän puhui edelleen paniikin omaisesti puhelimeen ja katsoi minua lähes kauhuissaan. Otin oman juomamukini, laskin siihen hanasta juomaa, hymyilin tytölle ja sanoin sinä seuraavaksi. Katsoin vierestä osasiko tyttö ja sanoin heippa hänen puhuessa edelleen puhelimeen "ihan vieras täti tuli ja vei juoma-automaatille ja näytti miten se toimii!!!!!!!" Minulle tyttö ei sanonut mitään, sillä ymmärrettävää kyllä, tänä maailman aikana hänelle oli varmaan opetettu, ettei vieraille ihmisille saa puhua. Edes apua pyytääkseenkö? Ei, silloin soitetaan kotiin, sitä varten sinulla on puhelin. Hmm, siis näin arvelen sääntöjen nykypäivänä olevan.

No Sitä vain mietin, että miten panikoivalle kullan nupulle kerrot puhelimessa, miten toimia, jos toinen on liian hysteerinen kuunnellakseen? Tai jos et itsekään tiedä, mikä hänen ongelmansa on ja kuinka se ratkaistaan. Tai mitäpä jos, tuo kaiken vakuuttava luuri katoaa, tai menee rikki, tai siitä loppuu virta, etkä ole opettanut lapselle alkeellisintakaan luottamusta vieraisiin ihmisiin?  Joku niistä vieraista ihmisistä, voisi olla kaupan täti, tai leffalipun myyjä, jolta voi kysyä neuvoa. Kukaan kun ei nykyään tule apuun, jos et erikseen pyydä, koska meidät on jo äidinmaidossa, opetettu olemaan sekaantumatta toistemme asioihin, ettei tule jälkeen päin harmia. 

Minä alan olla jo niin "aikuinen", että jotkut lapsuuden kotona istutetut tavat ja tottumukset alkaa osittain olla havaittu toimimattomiksi. Ne tavat, jotka ei minulle enää sovi,  vaihdan mukavanpiin ja itselleni sopivanpiin ja juu puhun niille vieraillekin, jos apua tarvitsen, sillä kuinka ollakaan, sillä tavalla asiat etenee, eikä jauha paikoillaan. Ja niiden mölyjen mahassaan pitäminen ja väärinkohdelluksi tuleminenkin, on alkanut närästää, niin välillä minä jopa räyhään niille vieraillekin, jos tökerösti kohtelevat tai, eivät asiaani muuten ymmärrä. Ja siitä rähinästäkin saattaa olla hyötyä seuraavaa tapaamiskertaa ajatellen. Sinulle, tai minulle.

Se suurin ongelma tulee, kun ei osaa, tai kykene pyytää, sillä ihmiset tuntuu nykyään olevan niin kiinni omassa kurjuudessaan, etteivät näe toisten hätää lainkaan. Surullista. Mitä sille pitäisi tehdä? Vaikea sanoa,

Kaikki kun lähtee kuitenkin omasta sisältä. Siitä hetkestä, kun otat ja pyydät sitä apua. Pitäisikö sitä ensimmäisenä pyytääkin itselleen, että näkisi ettei olekaan tässä maailmassa niin yksin, kun mitä me luullaan. Jos itse sitä apua saatuamme,

ymmärtäisimmekin sen arvon ja pystyisimme laittamaan hyvän kiertoon.

                                          Rakkaudella Wiltsu

Ps. Seuraava oppitunti on siitä, että miten se apu vastaan otetaan. Pelastusrengasta ei tarvitse palauttaa ennemmin, kuin olet kuivalla maalla. <3

Naa na na nan Namut

Minä niin rakastan ihmisiä, jotka osaa tehdä omasta ja toisten elämästä mukavaa ja yksinkertaista, pienin, päivittäisin, huomaavaisin teoin. He opastavat ja ohjaavat ja helpottavat kanssakulkijaansa päivän askareissa ja tuottavat hyvää mieltä, niinäkin hetkinä, kun itse nieleskelee itkua, tai suoranaista kirkuparkua.
  Minua moitittiin taannoin itsekkyydestä ja siitä, että puhun vain omista asioistani, enkä piittaa yhtään muista. No, tarkemmin mietittyäni allekirjoitan nyt tuon moitteen aiheelliseksi kyllä.

Minua itsekkäänä ihmisenä, ei kiinnosta mitä ihmiset, syö, juo, tai tekee vapaa-ajallaan, tai työkseen. Umpivieraiden ihmisten tyyli kaivella korviaan, tai nokkaansa julkisella paikalla, lähinnä huvittaa, eikä kismitä. Hänen korva, Hänen korvavaikku, Hänen nokka, Hänen räkäkikkare, kiva, että on pois kuuloa ja haju-astimuksia häiritsemästä. Minua ei häiritse ihmisten Tavat, tavarat eikä teot, ellei ne kohdistu suoranaisesti minun elämääni, sitä helpottaen, tai sitä hankaloittaen. Mutta jos kaivat korviasi, tai nenääsi ole ylen ystävällinen, äläkä nakkaa sitä vaikkua, tahi kikkaretta MINUN kahvikuppiini, tai keittolautaselle. Olen varma, että siinä vaiheessa toimesi alkavat NÄRästää minuakin.

Monen mielipide minusta nykyään on, että olisin kova ja välinpitämätön, toisilla se taas on aivan päinvastainen.Olen puhunut tästä aiemminkin, nimettäköön se kumarra/pyllistä-efektiksi. Minusta on upeaa, että minulle ilmaistaan, millainen ihminen minä olen, näin opin tarvittaessa, ehkä muuttamaan tapojani ja käyttäytymään kuten kunnon ihmiset.Olen huomannut näiden Ystävällisten ja ajattelevaisten, ihmisille iloa tuottavien ihanuuksien käytöksestä, että itsekkyyteni on alkanut jo haitata Auto-parkaanikin. Juuri tänään arvostan sanoinkuvaamattomasti sitä, että minulla on ystävä, jolla on tyhjä autopaikka, jossa rakas peltipolleni, Pirssi-Uljas, saa hetken olla evakossa taloyhtiömme pihalla olevalta porausryhmältä ja ennen kaikkea, taloyhtiömme aina uuttera ja avulias Namu (Lempeänpi lyhenne Naapurin Rouvan antamasta ammattinimikestä..) saa hetken levähtää, kun ei Uljas ole alvariinsa hänen vahdittavanaan.

Tuo Uljas on tuonut minulle suurta iloa, mutta sen paikoillaan olo tuppaa niin haittaamaan eloa ja oloa. Olen vielä niin ymmärtämätön auton omistaja, etten käsitä millaisia tarpeita Uljaalla Parkkiaikanaan on. Kovasti on koettanut Namu hänestä huolta pitää ja tehdä hänen olon mukavaksi, mutta kun en minä onneton ja ajattelematon, itsekäs ihminen, ymmärrä peltisen pollen parasta. Uljas ilmeisesti rakastaa vaihtelua, häntä olisi hyvä päivittäin, tai ainakin viikoittain, siirtää hieman sinne ja tänne, sille olisi hyvä rakentaa piltuu tiilistä ja häntä pitäisi ulkoiluttaa ympäri pihaa, säännöllisin väliajoin, ettei hää kyllästy. Ilmeisesti Uljas on yliherkkä sähkölle, koska sähköpistokkeen vieressä ei saa olla ja ei ole hyvä olla seinänkään lähellä, liekkö hällä hiukan suljetunpaikan kammoa. Pihamme parkkipaikoilla käy niin hirmuinen viima, että, kun minä, Uljaan kanssa lähden "lenkille", tuo tuuli parkkipaikalleni uuden auton. Ja kun tällään Uljaan jollekin muulle paikalle, on se onneton siinäkin. Onneksi Namu ymmärtää sitä ja tulkkaa rakkaan polleni toiveet minulle ja muillekin naapureille ja parantaa näin tekemällä taas mieltäni promillen nano-osalla.

Täydellisen ihanaa, että koko kulmakuntamme, on saanut moisen toimeliaisuuden ja avuliaisuuden perikuvan eloaan piristämään, saunavuoroja ja parkkipaikkojen viihtyvyyttä tarkkailemaan ja taloyhtiön sääntöjä vaalimaan.Ihmettelenpä vain, kuinka tulisimme ilman häntä toimeen? Kilttejä ja ajattelevaisia, kaikkien parasta tahtovia ihmisiä, aina vaan tupaa tälläiset minun kaltaiset itsekkäät ihmiset ymmärtämään väärin. Me pidämme tätä ystävällistä toimintaa holhoamisena ja häiriköintinä. Minun todellakin täytyy muuttaa katsantakantaani.

Ihan jo siksikin, että jos tämä ystävällisyys vielä kovinkin kauan kestää, minulta saattaa kyrvähtää heRRmo. Kaikkea hyvää ja rakkaudellista Namulle ja kärsivällisyyttä meille ymmärtämättömille . Ehkä jonakin kauniina päivänä Ymmärrän minäkin, miten paljon apua ja oppia olen hänenkin esimerkeistään saanut.

            


                                Makean Rakkaudella Wiltsu




Ps. Kuvien Henkilöillä, tai paikoilla, ei ole juuri minkään valtakunnan yhteyttä tekstiin, ne "vain" sai minut hyvälle tuulelle.

Annan anteeksi.

 Vai annanko sittenkään?

On melko rasittavaa olla nihkeissä väleissä jonkun kanssa, kun asuu pienellä paikkakunnalla. Nihkeät välit siis tarkoittaa sitä että, tiedän jonkun loukkaantuneen minulle, mut en tiedä miksi. Mutta luulen, että kaikilla muilla on siitä jonkinlainen teoria/ tieto. Loukkaantunut katsoo vastaantullessaan ohi, yhteiset ystävämme ja tuttavamme alkaa varoa sanojaan. Varon omia sanojani entistä enemmän. Ja on "selviö", ettei joistakin aiheista puhuta. Tukala olo leviää ja "riidan aiheesta", jonka alkuperää kukaan muu, kuin loukkaantunut itse, ei ymmärrä, tulee TABU. Kun asioiden antaa aikansa vaivata, niin loppupelissä käy niinkuin tälle tarinoiden legendaariselle autonkuljettajalle.

"Mieheltä puhkesi yöllä kesken matkaa rengas, joten hän oli alkamassa korjaamaan sitä, mutta tunkkia ei ollutkaan mukana. Mies lähti kävelemään eteen päin siinä toivossa, että matkalla olisi asutusta. Hetken käveltyään mies huomasi talon ja oli menossa sisään, mutta mieleen tuli aate että "jospa sisällä onkin vihainen koira joka purasee, tai vihanen ukko joka uhkaa haulikolla, tai akka joka lyö paistinpannulla..." hetken mies siinä mietti ja lopulta otti kiven käteen ja heitti kiven ikkunasta sisään ja huusi perään "Pidä tunkkis!!!!!!"

Että sillä lailla. Miettiminen on hyvä asia, mutta joskus ehtii ajatella asioita liiankin perusteellisesti. Kärpäsestä tulee iso Härkäpäinen ja siitäkin vielä Jättimäinen, jos ei ajoissa lopeta atomin pilkkomista. Taannoin ajatteleminen oli minulle tämän hetkistä vaarallisenpaa siinä mielessä, että silloin ajatusteni "ruoka" tuli masentuneen ihmisen aivoista. Nykyään oloni on enimmäkseen onnellinen ja kiitollinen, sillä monien "pohjamutien" tutkimisesta on ollut jopa hyötyä. Kun tietää millaista on rämpiä raivossa ja väärinkohtelun tilassa, ahdistuksessa ja riittämättömyyden tunteessa, tiedän mitä minun pitää välttää tekemästä. "Älä jää päikoillesi. Älä jää yksin, ellet tarvitse rauhaa. Jos tarvitset rauhaa, älä anna kenenkään häiritä. Päästä kivuliaista tunteista irti, sillä ne kasvaa, jos ruokit niitä yksinäisillä ajatuksillasi. Puhu tuntemuksistasi jonkun kanssa. Toisinaan riittää ystävien tuki, mutta toisinaan tarvitaan asiantuntia-apua, jottei tulisi kuormitettua ystäviä liikaa. Ja masennus ei ole koskaan yksiselitteinen juttu, ei ole helppoa ja yksinkertaista hoitoa, eikä myöskään helppoa ja yksinkertaista asiaa, mikä tilan on aiheuttanut. Joten ei väheksyntää masentuneen ihmisen tuntemuksille, edes itseltä itselleni."

Se mikä tehosi minulle, ei ikävä kyllä tehoa automaattisesti kaikille. Ja se, että olen tässä tilassa nyt, on vaatinut minulta paljon itsetutkiskelua ja vaatii sitä edelleen. Täytyy opetella antamaan anteeksi. Silloinkin kun toinen ei pyydä anteeksi. Pyytää anteeksi, vaikkei tiedä miksi pitäisi pyytää. Opetella olemaan anteeksi antaja ja anteeksi pyytäjä, jo ennen kuin on kohdannutkaan tilanteen, jossa on loukattu jotakuta, sillä nihkeät välit on oikeasti energiasyöppöjä ja vihamieliset ihmiset samoin. Jo hiljaa mielessä pyydetty ja annettu "Anteeksi" on tehokas, kun nokakkain meneminen tuntuu liian vaikealta.

Tämä on ihan jokaisen meidän oppi tässä elämässä. Jokaisella meistä on omat taistelutantereensa täällä tahkottavana. Niitä käydään niin kauan kuin taistelun oppi on mennyt perille. Joissakin taisteluissa se oppi vaan tuntuu olevan niin syvälle kätketty, ettei sitä opetusta tahdo löytää, kaikkien niiden "taistelu hienouksien" kätköistä. Minä olen edelleen tavattoman huono lukemaan ajatuksia, vaikka ihmistäytteisen huoneen "jäätävät, tai lämpimät värähtelyt" tunnistanki. Minä pidän etäisyyttä niihin ihmisiin, joiden kanssa oloni tuntuu kiusalliselta. Teen sen selkeästi itsekäistä syistä, sillä miksi kiusaisin ketään hankkiutumalla tilanteisiin joissa en oikein osaa käyttäytyä, minun, tai jonkun muun vuoksi? Minä pidän sosiaalisista tilanteista silloin kun olen siihen riittävän vahva, mutta kyräilytilanteista en selviä, enkä niihin haluaisi joutua. Jos seurani ei jollekulle kelpaa, en minä sitä väkisinkään tuputa, hän saa kaikin mokomin "pitää tunkkinsa", enkä edes viskaa kivellä, kun ei se mitään hyödytä.  ;) <3

Ympäristön ilmapiiri voi olla ajoittain suorastaan hyytävä. Jonkun tuttavapiiriin kuuluvan pitkävihaisuus, tai elämän kokemusten kerryttämä katkeruus, sivaltelee milloin kenenkin olemista ja eloa, mitä moninaisimmin tavoin. Ihmiset oppii hiipimään nurkissa ja varomaan ettei, mielensäpahoittaja vain lisää loukkaantuisi. Kari Hotakaisen kirja mielensäpahoittajasta antoi niin loistavaa kuvaa siitä, miten moinen mielensäpahoittaja mielipahaansa ruokkii. Ei kukaan kanssakulkia kykene, missään vaiheessa, sellaiselle ihmiselle, iloa tuottamaan muutoin kuin oman mielensä pahoittamalla. Ja anna siinä sitten anteeksi, kun on lokkaantunut ja surullinen saamastaan kohtelusta. "En tietenkään anna, minä pohdin ja vatvon mielipahaani, kuten kunnon mielensäpahoittajan kuuluukin ja kun tuo riiviöilkimys seuraavan kerran tulee vastaan, minä vaan vihaan, kuten minua vihataan." ( tai oikeammin maailmaahan hän vihaa, mutta satuitpa nyt vaan somasti saamaan syyt maailman puolesta ja oi pojat se tekee kipeää.)

Jos oikein todella mietin, Melkein tulee surku tuota ihmispoloa, hänen mielensä pahoittamisesta, mutta mitekä häntä auttaa? Vanha tai nuori, ihminen on vissisti kovan elämän elänyt. Myötätunto, jota tunnen, ei millään riitä hänen laastarikseen. Surullista ettei häntä auta edes kauniit ajatukset, sillä se paha olo tulee ihan omasta sydämestä. Näitä sisäistä mielipahaansa purkavia ihmisiä on maailma täynnä. On totta että mielipaha on saanut alkunsa jostakin, mutta sen ruokkimista jatketaan loppupelissä sisältä käsin. Pahimman masennukseni aikana vetäydyin omaan sisinpääni ja nuolemaan saamiani haavoja. Ei minun lähelleni kukaan päässyt lisäloukkauksia tekemään, lopun ahdistuksen sain aikaan kyllä omilla ajatuksillani. Sillä mihinkään kelpaamattomuuden tunteella ja pitkävihaisella anteeksi antamattomuudella. Jos maailma "auttoikin" hyvään alkuun tällä masennuksen tiellä, minä itse ravitsin sitä hyvin, pysymällä siinä uskossa, että "elämä on pelkkää kurjuutta." Ja sitähän saa mitä uskomuksillaan tilaa.

No Nyt olen muuttanut mieleni. Elämä EI ole pelkkää kurjuutta. Kukaan ei ansaitse sellaista kurjuutta. Siispä Minäkään en ansaitse kurjuutta. En ansaitse ilkeää kohtelua Heiltä, jotka ei vielä ole ymmärtäneet, ettei elämän tarvitse olla silkkaa kurjuutta, eikä oman, tahi toisten elämän kurjaksi tekemistä. En ansaitse tulla väärin tuomituksi, eikä minun edelleenkään tarvitse tuntea itseäni huonommaksi kuin muut, taloudellisen tilanteeni, työtilanteeni, asemani tai siviilisäätyni vuoksi. Ei kenenkään pitäisi tuntea niin. Tasa-arvoisuus on siinä määrin nykypäivää, että jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Tasa-arvoisuus on mielestäni myös sitä, että ihmisellä on oikeus olla oma itsensä, saada luoda omanlaistaan elämää ja tehdä itselleen tärkeiksi kokemiaan asioita tulematta tuomituksi siitä kenen kanssa, tai ketä ilman niitä tekee.

Tämä tosin tarkoittaa myös sitä että ilkeilevien, selittämättömistä syistä suuttuvien ja kummallisesti käyttäytyvien  ihmistenkin tavat on vain opittava sietämään. Hyväksyä ei ole pakko, mutta sopeutuminen on suotavaa. Muuttaa kun voi vain omaa itseään. Siispä annan/pyydän anteeksi kun siihen tarvetta koen.(Pidä tunkkis!!!) <3 ;) Kaikkia ihmisiä kohtaan ei voi toimia samoin, eikä kaikki toimi suurten odotustemme mukaisesti. Ihmisiä kun on ympärillä kaikkialla, niin yhdelle kumartaessa tulee toiselle pyllistettyä, vaikkei se olisi lainkaan tarkoitukseni. Näkeehän sivulla olijatkin minusta silloin vain kyljet, mutta loukaantuja yleensä on se peräpuolella ollut ja "huomaamattomaksi jäänyt/jättäytynyt". Mutta silloin täytyy vaan muistaa, että joidenkin silmä saattaa jopa lepääntyä perääni katsellessa, nokkaantunut vaan ei ymmärtänyt hyvän päälle. ;)



                             Rauhaa ja rakkautta toivotellen Wallaton-W

Hyvän laatuinen kyhmy

Jokseenkin kaksijakoinen termi kuultavaksi.Ja aiheuttaa pahasti kylmää viimaa luihin ja ytimiin.

Olen vuosien saatossa käynyt läpi yhden jos toisen tutkimuksen kroppani ulottuvuuksiin ja sisäiseen maailmaan. Hämmentävän usein on vastaan tupsahtanut kauhua luova nimike jollekin vaivalle ja tuskanhien kihotessa otsalle ja kauhukuvien juostessa filminauhalla silmien edessä, kuulen lääkettieteellisten sanahirviöiden jälkeen kommentin, "tästä ei tarvitse huolestua", "ei tarvitse jatkotoimenpiteitä", "tämä on ihan normaalia". "Näitä oireita on useilla" Kun kysyn mitä niille tehdään, tulee vastaukseksi jotain hyvin epämääräistä ja ympäripyöreää, niinkuin lääkärikään ei oikein tietäisi mitä tehdä.

Yksi diagnoosi on johtanut toiseen ja kolmanteen ja usein on ollut sellainen tunne ettei lääkärit tunnu edes kuuntelevan minua, vaan lukee vanhasta tottumuksesta kaikki tietokoneen uumenissa olevat yhteenvedot siitä mitä minulla on ollut ja tarjoa rauhoittavia särkylääkkeiden kera, olisin vastaanotolla minkä vuoksi hyväänsä. Tämä lääkäreiden käytös on ilmeisen Pakkoparantavaa sillä nykyään enimmäkseen koen olevani terve. Ja vaikka johonkin kohtaan sattuisikin, koettaisin kaikin tavoin vältellä lääkäriin joutumista.

Mutta toisinaan on käytävä ihan oman mielenterveyden vuoksi. Pitää saada selvyys ja varmennus omasta voinnistaan ja vaikka yleisdiagnoosikseni itse sanonkin että terve ja hyvin voiva, voi jokin mutu tai näppituntuma sanoa toista.

Siitä on jo kotva, kun itse huomasin kyhmyn rinnassani ja pelästyin sen olemassaoloa, seurasin tilannetta ja se hävisi ja huoleni sen mukana. Sen tuoma säikähdys kuitenkin laittoi yhden kiven vyörymään eteenpäin ja seuraavassa hetkessä kävin läpi naistentautien erikoislääkäreitä, tutkimus toisensa jälkeen on nyt tehty ja viimeisinpänä kokemuksena oli kuin kirsikkana kermakakkuun, se pelkäämäni mammografia ja rintojen UÄ-tutkimukset, sekä lääkäri.

Kyhmyä en ollut enää tuntenut hetkeen, enkä myöskään aktiivisesti sitä ajatellut ja koin että rutiinitoimenpide päätyy kommenttiin, jos ei nyt sentään "hyvät puskurit" niin ainakin minulla on "terveet hinkit".Harmi kyllä, ei sanonut lääkäri niin. Kuvia katsellessaan hän pohti ääneen, merkkasi kohtia ruksilla ja aloitti sitten uä- tutkimukseen kehoituksella paita pois. Tutkimuksen aikana hän puhui samoista kohdista kuin mammografiassa oli merkannut ja kertoi seikkaperäisesti että tuossa ja tuossa on muutos näyttää lääketieteelliseltä termiltä, mutta tuo tuossa on muodoltaan ja väriltään erilainen. Otetaanpa ja tutkitaan mikä lääketieteellinen termi se on. Tyhjennetään se neulalla.

Siis tissikö? Ei kun lääketieteellinen termi, näyttä hyvänlaatuiselta lääketieteelliseltä termiltä.-----~^~^~^~-- -----<3--------~^~^------<3------

Tässä vaiheessa maata pötkötän tutkimuspöydällä keholtani  rauhallisena ja mieli "kuuntelee" (pienesti kirkuen,) jossain tavattoman etäällä lääkäriä, joka kutsuu paikalle hoitajan ja ilmoittaa hänelle, että otetaan ja tyhjätään, pistetään neula, mieluummin sellainen keltainen -mielessäni vilahtaa, keltainen on hyvä, iloinen väri- hoitaja tulee vierelle ja kehoittaa kääntymään oikeaan asentoon niin että neula on hyvä laittaa. Piikki tuikataan puskuriin ja hermosäikeitä myöden lähtee kiputuntuman keralla viestiä että, rauha, paikalla, kaikki hyvin.  Neula liikkuu ja säkenät sinkoilee kehossa lääkärin kertoessa, ettei löydös olekaan se lääkettieteellinen termi, eikä sitä voi tyhjenttää, termi muuttuu toiseksi ja ilmoitukseksi "otamme koepalan ja tutkimme tarkemmin, mutta edelleen näyttää hyvänlaatuiselta kasvaimelta, lääketieteelliseltä termiltä.Tutkitaan tarviiko jatkotoimia."

Hoitaja ja lääkäri sujahtelle ympärillä ja hetken kuluttua hoitaja juttelee minulle "Piteleppä tuota tukkoa hetki, oletko allerginen laastareille?"- Öööö, enpä usko liima-aineet hiukan ärsyttää...laastari vaihtuu sideharsolaastariksi ja puskurinsyrjä on tilkitty. "Nouse varovasti ja voit pukeutua."
Mieli askartelee edelleen hämmentävän etäällä ja pohdin, miltä mahdan lääkärin ja hoitajan silmissä näyttää, kammetessani pöydältä ylös ja pukeutuessani. Jossain määrin tunnen suurta pelkoa ja jossain määrin kiitollisuutta, että kaikki kävi niin piaan, koepala tuli otettua ja nyt edessä on odottelu tuloksista. Hyvänlaatinen, minulla on ollut aiemminkin hyvänlaatuisia tilanteita, jotka tuntui kaikkea muuta kuin hyvän laatuisilta, aiheuttamineen jatkotoimenpiteineen ja hämmentävine lääkäri/sairaalakäynteineen. Tämän hyvänlaatuisen mukana en tahdo oheistoimintoja. Jos se on hyvänlaatuinen lääketieteellinen termi, niin sen täytyy tarkoitta hyvää.Ja hyvista asioista iloitaan, ne ei tuota huolia, eikä murheita, eikä tuota kyyneliä, eikä pelkoreaktioita, vai kuinka?

Tutkimuksista ja lääkärikäynnistä jäi hyvä mieli, mutta kyllä, pieni pelko on vielä takaraivossa kihnuttamassa. 1-2 viikkoa  odottelen tutkimustuloksia ja niiden jälkeen päätetään jatkotoimenpiteiden tarpeista. Mietin edelleen että, jos oisin kävellyt pattitilanteeni kanssa terveyskeskuksen ovesta, olisiko minulle matkaevääksi annettu vielä hiukan rauhoittavaa, sillä moinen "ruumiistairtoamiskokemukseni" olisi saattanut herättää heissä levottomuutta. "tuo nainen yleensä raivoaa vastaanoton alusta loppuun asti, mikä sitä nyt riivaa?" Ei riivannut mikään, minua kuunneltiin ja minulle puhuttiin kuin ihmiselle. Ja kun olin epävarma lääkäri kertoi mitä tehdään ja hoiti tilanteen, eikä kysynyt minulta mikä vaivaa. Hän näki itse että olen hiukan järkyttynyt. Toimenpiteiden jälkeen lääkäri totesi, että ei ilmeisesti sattunut, joskus joillekin tekee itkuun asti kipeää. Minä kiitin ja sanoin että on tehty kivuliaanpiakin kokeita.(Tämä sattui vain kehoon. Ei sieluun, eikä itsearvostukseen.)Lääkäri toivotti hyvää jatkoa ja kertoi ottavansa yhteyttä heti kun tulokset tulee. Sanoi myös uskovansa että asia hoituu hyvin.

Hyvin kiitollinen olen tästä kokemuksesta olla potilas, jota arvostetaan ja joka sai säilyttää itsearvostuksensa ja jota ei pidetty paniikkihäiriöisenä hermorauniona, eikä saatettu sellaiseksi tutkimustenkaan aikana. Ihmisen keho on pyhä asia ja sen vaivat on mitä moninaisemmat, kun meistä jokainen on sekä terveydessään, että sairastuessaan yksilö. Ihanaa että tämä minua hoitanut lääkäri ja hoitaja muistivat sen.

Lämmin Kiitos Mehiläisille. Hyviä uutisia odotellen -W-


JK. Tänään 14.1.14 Pakkupakkasessa lenkkeillessäni puhelinlinjoja myöden tuli melkeinpä kyyneliin ilahduttava varmennus, ei vakavia solumuutoksia eikä mitään syöpään viittaavaa. Kyhmy on hyvänlaatuinen ehkä tulehduksen aiheuttama myoma eikä vaadi jatkotoimenpiteitä. Tämän tiedon vuoksi kannatti jännittää. Olen todella onnekas. Voisipa kaikki sanoa samoin. Mutta tämän kokemuksen opettamana, aion tutustua puskureideni rakenteisiin huomattavasti tarkemmin ja suosittelen samaa kaikille muillekin. Vaikka rintasyöpä luokitellaan naisten yleiseksi syöpäsairaudeksi, niin tiedoksi vaan hyvät herrat sitä esiintyy myös miehillä. Joten Puskurit rottingille joka sorkka, tässä kehossa mennään ihan kohdusta hautaan saakka, joten pidetäänpä siitä ilolla ja rakkaudella huolta.