Aikamatkalla III

Kukkiva nuoruus 
Miten se kukki?
Ruusunpunaisena?

Juhannuksen valkeana?

Saattomatkoina samenttisessa kesäyössä?

Hunajan makuna mummon pullapitkossa,
ruutuliinana tuvan pöydällä ja kaffetilkkuna 
 tassilta ryystettynä,
 ”Kokuri” pala huulten välissä. 

Lettipää tytön paljasjalkajuoksuna

Heinäpellon laidalta.

Ja se eväskori jota nautittiin heinäseipään varjossa.

Oi kukkivaa nuoruutta.

Joka kasvoilla oma tarina siitä lapsuuden suvesta
ja oi niitä potkukelkka kelejä talviemme alussa.

Minun mummoni poskilla viiletti, villi hupakko.

Pappani poskilla, reipas pojankoltiainen

Niistä uurteisista jäljistä ja
rypyistä on osa annettu minunkin kannettavaksi. 

Lue otsaltani ja silmistäni

miten annoin maailmani minua kohdella.

Muistinko hymyillä, vai kurtistinko vain kulmiani?

-W-

Papan polvella 

Körököröä papan polvella,
posken paijausta
suruisalle pikkutytölle,
Kenen käsi sitä poskea pehmeämmin sipaisi?

Kuka sen kyyneleen parhaiten kuivasi kuin
papan parkkiintunut ja työn kovettama käsi,
suuri koura
hellenpi kuin kissanpennun tassu,
vahvenpi kuin Supermies
tai Ritari Ässä.

Papan polvella körököröä. 
Kuka köröttäisi tänään lasta
paremmin kuin papan polvi?
Vahva ja vakaa.

Monissa vaiheissa kolhiintuneet,
elämää nähneet polvet ja kädet,

omat asfalttiihottumansa keränneet,

Ei meistä kukaan aikuiseksi kolhuitta kasva.

Eikä körököröä aikuisena ajeta
 ennenkuin kompuroinnit on opettaneet 
hitaasti kiiruhtamaan.

-W-

Aikamatkalla II

Ajankulku

Ei sitä huomaa,

kun katsoo peiliin aamulla ja illalla,
Ei sitä huomaa,
ajatuksista.

Ei hymystä,
ei jalkaterien asennosta.
Mutta ota kuva
ja toinen.

Hiukan myöhemmin kolmas,

Tulee kesä, syksy,

talven viimat ja kevään kukkaset.

 Heinän korsiin ajan värit.

Kasvoille uurteet,

 käsiin kaiken tekemisen jäljet,

Valokuvakansioihin

sukulaisia jotka näyttävät

sinulta

ilman naururyppyjä silmäkulmissa.

-W-

Läheisyys 

Ystävyyden tunne

ikuisuus tuttavuus.

Siitä on kauan,

kun ensikerran osuimme kohdakkain
ja vielä tänäänkin olkapääsi on minulle

tukea antava.

Sinä kuljit tietäsi 

ja minä omaani,
ja silti suuntamme toi meidät tähän.

Yhteiseen kahvipöytään,

samoille sydänrytmeille.

Mitä sitä suuria selittelemään

ikututtavuutta,

sydämen yhteen sopivuutta

Voisiko aikaansa paremmin käyttää

ystävien keralla.

Sinä minun rinnalla

ja minä sinun.

Viis vuosista,

kun sielut hymisee

samoja säveliä.

W-

  Uurteet

Voi miten kauniisti vuodet kohtelee
kasvojasi.

Kuinka kauniisti

uurteet kartoittaa kulkuasi.

Käsissäsi elon työn jälki.

Kasvoilla hymyn ja naurun ladut.

Surujen ja huolten uurteet.

Koko elon kirjo

Harmaita hiuksillesi värjäämässä.

Katse edelleen kohti tulevaa luotuna,

askeleet vain hitaammille vauhdeille varattu.

Mihinkä sitä kiireellä menisi?

Hitaasti kulkien ehtii ohittaa

nuoruuden vautisokeuden vaarattomammin.

-W-

Hyvästi jää... osa 2

kivissä ei mikään kasva..?

Tuuli kuori jään järven aaloilta. Auringon lämpö sulatti lumivaipan maan päältä, ohensi ihmisen ympärilleen keräämää vaatepanssaria. Tuuditti uskoon, että sydämetkin sulaa piaan. On kevät, pian kesä ja kasvun aika.

Kuka meistä kasvaa?

Minäkö, vai riittääkö, että luonto puhkeaa kukkimaan ja minä voin jäädä kivien koloon, auringon valolta suojaan?

Julmuutta ja vihaa?

Ethän odota, että minäkin osaisin kukkia? Luoda kauniin, mutta katoavan harhan siitä, kuinka meistä tulee jotain muuta, kuin olemme.

Minä tiedän, että olen kuvitellut kaiken, eikä muuta maailmaa ole, kuin synkät kalliot vailla kasvuvoimaa. Vain tuuli joka pureutuu luihin ja ytimiin, eikä juurille ole sijaa. Ihmiset joiden kuvittelin olleen ystäviäni, ovat poissa ja ympärilläni on koko maailman vieraus, tuntemattomat eksyneet ihmiset, joita en ymmärrä.

Toivotonta, tyhjää?

Huoneeni on täynnä peilejä, joista katsoo vieras minä, ilman huomisensuunnitelmaa. Mihin minä kuulun, minne olen matkalla, Kuka kuljettaa tätä jäistä lauttaa, jonka luulin turvalliseksi?

Kun kuljen kulkemistani, etsin etsimistäni, luulen ja luon tunteitani, rakkauttani, vihaani, ymmärrystäni, ymmärtämättömyyttäni, kadonnutta minua. Kun upotin juureni lautan läpi, en tavoittanut mitään, vain hyisen veden ja sen virtaukset. Ja nyt minä ajelehdin.

Minne? Sille rannalle missä aallot lyö kallioon? Sinne missä ei ole juurelle sijaa? Sinnekö minut tuuli puhaltaa? Mitä siitä. Minä olin jo luopunut, kadottanut kaiken. Ei ollut mitään minkä ikävöinnistä olisin toipunut, menetykset ovat jo tehneet oman työnsä, ei haittaa vaikka jäisin kallioille, siinä ei mikään kasva, kaikki toivo on jo annettu pois.

kivestä ei löydy kauneutta?

En voi enää menettää mitään, en saada mitään, en odottaa mitään.

Tämä kallio on tyhjä. Jään routaisesta otteesta, kohmettunut kuolleeksi,

Miksi siitä enää minua herättäisit? Eihän jään seassa mikään kasva.  Elävää ei ole.

Kylmyys murskaa kourillaan kaiken ja juurettomuus kadottaa toivon sydämestä. Ei ole enää mitään, enkä löydä minusta kasvun mahdollisuutta

Elämää ei ole?

Katoanko minä kuihdunko kuin vesi autiomaasta?

Kuka tässä maailmassa enää mahtuu kasvamaan kun se on lyöty kappaleiksi kulutettu ja karkoitettu sivistyksen taa. Kuinka ruma, kuinka häpeällinen loppu kaikelle tämä on? Kuinka olemme saattaneet kaiken kauniin tuhon partaalle? Kaiken kauniin?

Hyinen vesi ympärillä, kylmyys, hulluus, meidä kaikkien typeryys...

 Ei kivestä mitään kauneutta löydä.

Ei maailmassa ole enää muuta.

Kylmyyttä, julmuutta ja vihaa...

kylmyys murskaa kourillaan kaiken. 

Ei muuta..

Vai voisinko olla väärässä?

Rakkaudella -W-

Aikamatkalla...

Aika kuluu. Taas meni yksi kuukausi huis pois ja viehelsi mennessään. Tämän kuukauden aikana on ainakin yksi suvun jäsen viettänyt rippijuhliaan, yhdelle on annettu nimi, jokunen on täyttänyt vuosia ja yksi siirtyi henkimaailmaan. Jokaisen elämässä on tapahtunut yhtä ja toista ja tapahtuu edelleen. Tiedän minä siitä taikka en. Minun ystävien elämä on sujunut yhtäläisesti,  he on vastaanottaneet paljon, menettäneetkin paljon, mutta on myös aihetta niin iloon, kuin suruun, juhlaan ja arkeen. Elämä antaa rikkauksiaan päivittäin,eikä ihmispolo aina tiedä miten saamaansa suhtautuisi. Niin se vain on.

Aika kuluu, eikä aina kaikkia tapahtumia pysty muistamaan, vaikka kuinka tahtoisi ja joitakin ei kykene unohtamaan vaikka kuinka tahtoisi. Joitakin asioita ei tarvitse unohtaa.

Sain Turkulaiseen kuntoutuskeskukseen 1994 huhtikuussa puhelun kotoa isältäni ja puhelun kulku oli jotakuinkin seuraavanlainen. Isi: Hei onko kaikki hyvin? Minä : Joo. Olen katsellut jääkiekkoa. Oletko humalassa? Isi: En minä, tuli vaan ikävä ja ajattelin soittaa. Katselin kanssa jääkiekkoa ja formuloita. Ollaan istuttu porukassa... Minä: Kuulostat kuin oisit humalassa. Jutellaanko kun olet selvin päin jooko? Isi hiukan lokkaantuneena: En ole juonut. Olisin halunnut jutella. Minä: Jutellaan toiste, nyt en halua. Puhelu päättyi molemmin puolisiin vaisuihin heippoihin.

Muutama päivä myöhemmin Vappuna, kuuntelin uutisista kun formula tähti Ayrton Senna kuoli onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Isi nukkui pois samana päivänä. Ei tullut tilaisuutta jutella uudelleen.

Huomena Vapun päivänä, isin kuolemasta on 19 vuotta. Jos minulla olisi tilaisuus käydä näillä tiedoilla puhelu tänään uudestaan, luulen, että sen kulku olisi edelleen  melko samanlainen. Tosin voisi olla että lisäisin  puhelun loppuun, minullakin on ikävä sinua. Sillä kaikista huolimatta niin edelleen on. Sitä isiä, joka soitti kun tuli ikävä ja halusi jutella. Se Oli tavattoman ihanasti tehty.

Kun Suomi sitten voitti, tai kuten sanottiin hävisi, jääkiekossa hopeaa, mietin mielessäni, mahtoiko isi tietää jo tuloksen? Päädyin pohdinnoissani vahvasti siihen, että hän potki avuliaasti kiekkoa jäällä Kanadan maalia kohti, tai istui katsomossa hurraamassa ja heiluttamassa räikkää. Ruotsi kun kuitenkin ohitettiin mennen tullen. Ja urheiluhullu on urheiluhullu henkimaailmassakin.



   Rakkaudella -W-

Männään kottiin...

 

Tiedättekö tämän tunteen?

Kuristaa, puristaa ja  jurpiin niin juman perkeleesti. Saappa tämä hepuli julkisella paikalla melkein nelikymppisenä. Tehty ja koettu, samoin kolmekymppisenä, 20, 15 vuotiaana ja tuon nappulan ikäsenä ja siinä väälissä melko jumalattoman montakertaa muulloinkin. Tavallaan sääli omia vanhenpianikin. toisaalta enpä sääli yhtään. Ymmärrystä olisi tilanteissa toivottu puolin ja toisin.Kaikkia tuskin muistaa (Onneksi), kaikkia ei halua muistaa ja oi ihanuutta tämä nappula sata varmasti rakastaa minua ja paria miljoonaa muuta ihanaa ihmistä, plus rakkaita vanhenpiaan (?) tästä ah niin ihanasta muistutuksesta ja videosta joka somasti on linkitetty juupatuupeen. Minut moinen saattaisi saada melko helposti vajoamaan maan alle suunnittelemaan tuhannen julmia kostotoimenpiteitä.

Ja toden totta tuosta videostakin huokuu mukelon raivo. Ei ole hajuakaan minne vahemmat tai muut yltiö-aikuiset ovat häntä viemässä, mutta mikä tahaansa on matkan syy, se ei toden näköisesti miellytä. Vaan haittaako tuo kaikkitietäviä aikuisia? -NÖYBh. UGH olemme päättäneet, met menemme. Emme rauhoita tenavaa vaan annamme huutaa ja suuressa viisaudessa vielä kuvaamme sen, nauramme raivarille ja laitamme nettiin, että ihmiset näkee millaisia raivareita kullannuppumme saa. Minun ymmärrys meni tänään pahasti solmuun tämän videon näkemisestä. Siis tässähän on kyllä, sekä kauhistuksen, että komiikan aineet. Mutta tänään enin tunne-elämys iski itseäni fyysisenä tuskana. Omakohtaisena kauhuraivona.

En tiedä mikä aiheutti naperon pahan olon, mutta minulla paha olo johtuu aikuisen haasteista. Surettaa ja suututtaa omat sekaiset asiat ja kertakaikkisesti huudattaa aivan yhtä huolella kuin tuota lasta. Ihan itsekseni itkeskelen kyllä, mutta tunne on, kuin istuisin liikkuvaan vaunuun vyötettynä ja huutaisin hulluna että "pelit seis tahdon ulos"  Pelottaa, väsyttää, ahdistaa ja raivostuttaa. Kukaan ei kuule ja kuitenkin jossakin on "joku", joka kuljettaa vaunuja. Jossakin täytyy olla joku, joka tietää miten pysähdytään. Ja jossakin täytyy olla joku, joka hallitsisi tilanteen mutta se EN ole MINÄ. APUA. JUman perkele Männään kottiin.

Tuo huutava kullanmuru on jonkun lapsi. Elävä ja oleva, hengittävä ihmispentu. Ja konkreettisesti sen raivo ahdistus kauhistuksen kourissa, aikuisten ihmisten kanssa. Ja mitä tekee aikuiset? KUVAA ja ajaa autoa eteenpäin kohti kauhistuksen aiheuttajaa. (Ja jos lapsi on nyt jonkun tuttavani kullanmuru, ja käyttäytyy näin aina automatkoilla, niin kerro hyvä ihminen se minulle. Voin alkaa sääliä sinua aikuistakin, joka tämmöisen raivopään on aikaan saanut, muutaman erittäin hyvän ja tarkentavan kommentin jälkeen) mutta aidon oikeasti pysäytä auto ja hillitse tuon lapsi-olennon raivo, please, Ja lakkaa helvetissä kuvaamasta idoliitti!

 Minulla ei näitä "nilkkakuulia" ole kuin kuuden kummimukelon muodossa. Joka mukula on tuon uhmavaiheen jo ohittanut ja heidän taaperoikäänsä en ole suuremmin päässyt/joutunut kauhistelemaan. Ystävillä on omat punnuksensa ja toisilla sen verran isot pirttiviljelmät, että oma taidottomuuteni lapsenteossa kompensoituu luultavasti sillä. Mutta onko tuon videon teko ihan lapsenkasvatuksellisesti paras ja viisain teko? Oliko sitä viisautta minussa, kun otan ja linkitän tämän kiljumakohtauksen tänne? Siitäkään huolimatta, että katsoessani tätä, näen muksun kasvojen kohdalla omat ponnistuksesta ja raivosta punoittavat poskeni.

Aikuiselta moista huuto käyttäytymistä ei suvaittaisi lainkaan, vaan siitä tulisi melko piaan "Tukiaisten tyttärien julkinen hysteriakohtaus. Lööppi-rinsessalla jäätyi käpy. Lue Seiskan sivuilta miten vaaleatukkaista vitsuttaa." Kun eihän moista kohtausta voi aikuinen saada kuin korkeitaan hulluna humalassa. Öööö Voipa. Mie voin. Tämän tästä. Maailma on toisinaan paskamainen. Sisukset on täynnä kuonaa ja paras tapa saada se kuona ulos on huutaa itkeä ja parkua. Sopii myös miehille, ota ja rynni korpeen ja kilju ja huuda metelöi ja unohda se perkuleen sanonta "älä huuda älä pauhaa, älä särje luonnon rauhaa". Mekasta sielusi halusta ja pura kiukku pois, ennen kuin otat ja alat rakentaa, jossakin maan alla, pikku pikku poterossasi, sitä kosto pommiasi.

Ja sinä jota ei ota pannuun, älä ikinä milloinkaan,erehdy vähättelemään kenenkään raivoa. Se on ihan yhtä kaikki nielevää ja sisimmän mustuttavaa kaikilla. Niin sinulla, kuin naapurin mummollakin. Ja kuten olette huomanneet uutisia kuunnellessanne, jonakin kauniina päivänä, siitä tukahdutetussta raivosta tulee pommien ketju joka tappaa ja silpoo maratoonareita. Järjettömyys joka telottaa leiriläisiä tai koululaisia, umpivieraita ihmisiä, keskellä katua. Se saattaa räjähtää junassa tai linja-autossa, ostoskeskuksessa tai sotatantereella. Päivänsä päättävän kuljettajan auton ratissa, tai koululaisen itsemurhana. Tukahdutettu viha, näytetty viha, jota kukaan ei käsitä, tai joka vähätellään liioitelluksi, tyhjäksi ja tarpeettomaksi tunteeksi. Ketä me olemme neuvomaan miten pitäisi tuntea ja kuinka tunteensa julki tuoda? Joskus vaan kiehuu yli, keittokattilatkin.

Itkupotkuraivarein W

Rikkahippunen vai enemmän?

Mikä sinä olet ihminen? Oletko luomakunnan herra ja ylhäisyys? Kaiken kauneuden rakentaja vai sen tuhoaja: Vai jotakin täydellisen neutraalia. Kiven siru aavikolla, vain pisara valtameressä? Mikä sinä olet? Mikä minä ?Silmät sielun pelinä, korvat kuulemassa hengen haasteita. Ulkoista ja sisäistä maailman ääntä. Aivot ajattelemassa suuria ja vähenpiarvoisia ajatuksia.

Kuinka pieni ja suuri on ihminen? Niin mitätön ja samalla valtava, Muurahainen valaan vatsassa. Koko palloa valtaamassa. Tekemässä Maaemosta orjansa. Tai Taivaan Isästä toisen. Kuinka pieni voi julistautua maailman valtiaaksi. Mahdottoman rakentajaksi? Meidät luotiin heidän omaksi kuvaksi... Olemmeko se kaunis, vai irvokas kuva suurista mestareista?

Vai pieni näkymätön ja huomaamaton happimolekyyli, jonka vähyyttä et huomaa, ennen kuin on myöhäistä. Kun olet vähäisellä ilmalla riittävän pitkään, huomaat, ettet enää kaipaa mitään. Unesi muuttu todeksi ja kadotat kiinnostuksesi. Rakennat hapettoman maailmasi pieniin halusinaatioihin. Todellisuutesi on todenpi kuin mikään tuntemasi. Ilmaton tila, pelastus karummalta maailmankuvalta. Ilman happea saat unesi todeksi.

Voi ihminen miten pieni olet suuruudessasi. Miten ahne ja katoava. Ja silti sinä uhoat uhoamistasi, hengität kuvitelmiisi ilmaa ja saat sydämesi palaviin liekkeihin. Rakkaus on harha, elämä on harha, aika on harha. Tunteidesi keskellä elät harhojesi valtakunnassa, Sinä kuvittelet kaiken. Koko valtaisan tapahtumattoman tai tapahtumarikkaan elämäsi, sinä kuvittellen rakennat itse muotoonsa.  Kuvittelet todeksi.  Hengitä.

Kevätkö vain meille soittaisi sonetteja. Elämä vain meille luotuna antaisi kaiken haluamamme. Miksi? Mikä tekisi meistä niin suuren ja kauniin, niin täydellisen tärkeän Universumille? Pienuutemme vai suuruutemme? Hulluutemme vai viisaus? Mikä antaisi vain meille oikeuden täydellisyyden lahjaan, keskellä keskeneräisyyttämme? Miksi vaivautua? Miksi kuvitella itsestään suuria? Siksikö että mestareista mestarillisimmat loi meistä kuvansa?  Vain meistä? Äiti Maa ja Isä Taivas? Miksi te vaivauduitte kun ei meistä ole itsemme arvostajiksi?

Mikä on ihminen, muuta kuin tomua ja tuhkaa, sielun kipinä ruukkunsa sisällä? Itsensä pahin kriitikko, luomakuntansa sivaltava ruoska. Hulluutensa ja viisautensa keskellä loputtoman tietämätön omista voimistaan. Taitamaton ja hämmentynyt lapsi, harmaahapsisena, kumaraisessa kehossaan. Ei ole aikaa kuulla, tai katsoa ihmistä ihmisenä. Rikkahippunenko vain, vai paljon enemmä?

 Jos Äiti Maa  ja Isä Taivas meidät tomusta valmisti?
Oliko minun tomuni liikkeellä, ilmassa leijuvaa, vai kuollut jo valmiiksi?


 -W-

Maailmankaikkeuden rakkauskirjeitä.

Taivaallista sydämellisyyttä

Kammiovuoren lumisydän

Luonnossa on kauneutta kaikkialla minne katsoo. Muutama vuosi sitten ystäväni alkoi löytää sydämiä ympäristöstään. Tämä sai minutkin katselemaan maailmaani "sillä silmällä" ja yllätys, yllätys nyt "pongaan pumppuja" milloin mistäkin. Hauskimmat on olleet murjotusaamun juustoviipaleessa. Kattilan väen "ruokarosvoilun", tai muun konnantyön jälkeen, "pumppu" on paakkuuntunut hiekkapottaan. Lenkillä ollessa, koiran kökkäreisiin ärtyessä, se sama "pumpun muoto" löytyy pientareen seuraavasta kökkärekasasta. Näitä ei juuri tule kuvattua, mutta pienen pientä huvitusta niissä on. Jokaisessa paskakasassa on hiukka sydämellisyyttä mukana.

rantatien pumppujonosta

"Pumpun pongauksesta" tuli saman kaltainen harraste, kuin toisilla autojen rekkareista, tai muuttolinnuista. En tosin kirjaa ylös, mitä, missä, kellonaikaa, eikä muita yksityiskohtia, mutta kuvaan kulloisenkin pumpun, jos se on mahdollista ja hämmästelen myöhemmin, missä kaikkialla se pumppu milloinkin möllöttää. Kivisydämet on varmaankin se yleisin pongattu pumppu, mutta toisinaan se voi löytyä taivaan pilvistä, raktorin  jäljistä, tassun jäljistä, pälvestä... mistä vain.

pientä ja täydellistä

Puhuimme ystäväni kanssa, noiden sydänten olevan viesti henkimaailmasta. Niiltä meidän oppailta ja auttajilta joita emme näe, mutta jotka ovat kanssamme aina ja haluavat huolehtia meistä, kunhan vain annamme niille luvan. Jollain tavoin hyvinä päivinä tuohon on tavattoman helppo uskoa, mutta kun asioihin alkaa tulla haasteita ja mieli on kärttyinen nokan eteen kasaantuneista harminkappaleista, pientareen sydämellisinkään haisuläjä ei naurata pätkääkään.

syksyn sydän

Mutta sydämiä vain putkahtelee esiin. Mitä huononpi päivä sen enemmän niitä tulee. Vaikka kuinka koetan pistää silmäni kiinni ja lukita mieltäni ja sisuksiani kaikelta kauniilta ja hyvältä, sitä voimallisemmin maailma jysäyttää eteeni jotain, mikä muistuttaa minua siitä salaperäisemmästä osastaan.

Lapinretkellä pongattua

Viimeajat olen tarponut vihamielisyydessä. Itseinho, muun maailman inho, ärsyyntyminen siitä, että tiedostan olevani huono ihminen, kaikin mahdollisin tavoin. Tuomari Nurmiolla on aiheesta niin upea laulu ja ymmärsin siitä, että samoissa fiiliksissä taitaa ajoittain, kahlata pari muutakin "huonoa ihmistä". Vaan mitäpä tuolle tunteelle muuta voi, kuin kahlata se läpi. Jos on huono yhdessä, on hyvä toisessa...? Enää en viitsi ainakaan peitellä sitä miltä tuntuu, peittelemisestä kun kuitenkin tulee taas se painekattilaefekti. Piirretyissä se räjähdys näyttää aina paljon paremmalta, kuin tosielämän raivonpurkauksissa. Yleensä niissä piirretyissä vahingotkin jää vähäisemmiksi.

Kuusiaidan kaunistusta

Mutta sitkaasti se maailmankaikkeus koettaa saada minut uskomaan päivään parenpaan, viljelemällä sydämiään ja muita merkkejään henkiensä olemassaolosta. Ja hiljalleen ne merkit kovertaa teräspaltooseeni koloja sinne ja tänne. Minä olen liian pehmeä ihminen, näin suurelle vihamäärälle. Varsinkin kun suurin osa minusta tahtoisi nauraa ja riemuita auringonpaisteesta ja kevään tulosta, räjähtää nauruun, Kattilan väen piirileikkien hulluudesta.Nauraa, silkasta vahingon ilosta, joidenkin kanssaihmisten hulluudelle. Ja karistaa harmitukset harteiltaan ja jatkaa matkaansa unohtaen koko asiat, koska ne ei kuulu minulle. Mutta joku järjetön "vihaan kaikkea"-mieliala, tahtoo hulluna pitää kiinni niistä raivon rippeistä, joilla se ei tee muuta, kuin lisää vihaa.

"Päästä irti, peijakkaan pöljä" huutaa osa minusta ja osa minusta puree hammasta yhteen ja jurnuttaa järjettömän "EN varmasti, minä VIHAAn NYT, vihaan kaikkea. Sinua, minua ja koko hullua maailmaa. Se on aina minua vastaan, eikä kukaan minua ymmärrä. Minä vihaan, vihaan, vihaan..."

Kotopihan pälvi

   Osa minusta juoksee lenkkiä, hokemalla mantran lailla, RUMrum rumrum rumrum-rytmillä Raivoa Ulos Minusta ja osa minusta hokee vanhoja epäkohtia ja muistuttaa siitäkin pahasti sanomisesta ja senkin loukkauksesta, eilisen virheistä, toisten tekemistä ja omista huonouksista, häpeän tuotoksista ja koko maailman nujertavasta "en minä mihinkään kelpaa"-fiiliksestä. Ja ääneen näistä oireitani puhuessa sinä ja kymmenen muuta suosittelette, psykoterapiaa, mielialalääkitystä, lääkärikäyntejä ja ja ja ja...

Snuubin "jämät"

Jep käyty, tehty, tutkittu, syöty, puhuttu ja todettu turhaksi. Tämä on minun taisteluni, eikä minuun mahdu enää yhtää lääketieteellistä näkemystä. Minä mieluummin pongaan niitä pumppuja ja rähisen raivoni ulos "selvästi omana itsenäni" kuin pillereillä "Tsombimiinaksi" puudutettuna. Ennenpitkää minä toivottavasti osaan rakastaakin hiukan. Varsinkin kun maailmankaikkeus, kaikesta raivostani ja vihamielisyydestäni huolimatta, lähettelee rakkauskirjeitään ja tuntuu jostain käsittämättömästä syystä pitävän minusta.

                  Halituit teillekin <3 Wilhelmiina

Halitui

Riisi

Vaatehuoneen vaate valikoima näyttää suppeaa suppeammalta, isoja, tai liian pieniä, karvaisia, kumman mallisia vaatteita. Epämääräisiä kankaita ja muuta roinaa varastoituna tilaan jossa naisellisen unelmien mukaan piti olla vähintään yhden vaateliikkeen verran, toinen toistaan ihananpia vaatteita, kenkiä, koruja... koko karderoopi Istuvia, Huolellisesti tehtyjä muoti unelmia. No jos nainen kuitenkin mieluiten pukeutuu verkkareihin ja teepaitaan, niin ei kai sen niin suurta väliä ole pitikö kaapissaan muuta kuin verkkareita ja laajaa valikoimaa teepaitoja? Juhlimaan voi nykyään mennä vaikka paidanhiassa, siinä lepakkomallisessa. Ja miehet colitsihousuissa ja tennareissa, kaikissa kahdeksassa pusakassaan. Vaatteet joko peittää tai ei peitä, ne on vaatteita.

Minä mietin millaista angstien täyttämää elämää olen ikäni viettänyt, osa vaatteisiin liittyviä osa johonkin vaikeammin selitettävään ikä-angstiin. Vaatteet ei saanut puristaa, niissä ei voinut olla metalleja, ei aineita jotka kutittaa, ei nyppyjä, ei saumoja, ei liian paksuja, ei liian ohuita ettei palele, ei samanlaisia kuin muilla, muttei liian erilaisiakaan, koska sen ajan kanssakulkijoilla oli ihastuttava tapa tulla kertomaan jos pukeuduit liian erilailla. Kun lökärit tuli muotiin ja minulla oli ensimmäiset ihanat lökäfarkut PUNAisena, muisti koulukaverini jysäyttää minut ilostani maan pinnalle muistuttamalla että nuo on muuten äitisi tekemät toisista vanhoista housuista, ei nuo ole OIKEAt MUOTIvaatteet. Hmm, minä pidin niistä juuri siksi, että ne oli uudistettu ja muodistettu, eikä kellään muulla ollut sellaisia. Minä pidin niistä, mutta sen jälkeen vain ja ainoastaan kotona koska muualla niistä kiusattiin. Oisinpa ollut silloin rohkeanpi ja nostanut nokkani pystyyn ja sanonut että minäpä käytän vain disaintuotteita.
Tekeeko nykymukelot samaa? Tekee, jos et ole kuin muut sinut eristetään joukosta.

Minä eristin itse itseni joukosta vuosiksi, koska näin etten ollut kuten muut, en halunnut samoja asioita ja inhosin sitä, että Yhdellä jos toisella oli oikeus tökkiä niin heikkouksiani kun vahvuuksiani, kuin muurahaispesää kepillä. Mitä pahaa ne muuraiset oli tehnyt, tai minä? Olla erilainen ja silti aivan samanlainen. Tavattoman arka ja helposti haavoittuva, ja muuttua sitten rääväsuuksi, joka koettaa selviytyä edes verbaalilahjakkuuden avulla. Jos joku sanoo pahasti, päästä tulvii loukkausvaihtioehtoja, joilla en varmasti ainakaan jää kakkoseksi. Ei ole hyvä vaihtoehto tämäkään. Ei istuva tyyli, en halua aiheuttaa pahan olon ketjureaktiota.Ja silti tein niin.

Mutta miksi piti jo vaatteiden ja ulkonäkönsä takia kuulla moitetta? Kun pään sisällä joku, mikä lie, moitti minua, liian vanhaksi, liian lihavaksi, liian oudon näköiseksi, liian suuri silmäiseksi, liian sairaaksi, liian terveeksi, liian lapselliseksi, liian pitkäksi, lyhyeksi, tempperamenttiseksi, herkäksi, vihaiseksi, välinpitämättömäksi, itsekkääksi, äänekkääksi,....Liian, aina kaikkialla, aina liian, ei koskaan hyvä tälläisenään. Ketä varten minä elän ja olen? Kuka minua katseleen ja määrittelee miten minä pukeudun syön ja käyttäydy, sisustan kotini ja hoidan autoni. 90% päivistäni minä olen itsekseni liikojeni kanssa. Olenko minä itselleni liikaa, vai liian vähän? Olen huomannut että todellakin olen liian. Olen liian vähän/paljon arvostanut sitä, mikä, mistä ja millainen olen. Poden murrosikääni nyt melkein nelikymppisenä, teen tänään niitä virheitä joita olisi pitänyt tehdä 15 vuotiaana. Availen toukan koteloani ja loukkaan huomaamattani ihmisiä, käyttäytymällä niin kuin minua kohtaan joskus käyttäydyttiin. Mutta olen edelleen väärän ikäinen kokeakseni olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan, voidakseni käyttäytyä toisia ajattelematta. Olisi vain niin ihanaa voida ajatella kaikista pelkää hyvää. Siihen en kuitenkaan kykene sillä jossakin suhteessa olen edelleen se elämäni, rypistetty, rutattu ja uudelleen suoristettu paperi.

  -W-

Odotan...

Viestiä kotoa, hipaisua poskelleni, tunnetta suurta sydämeeni, sitä hetkeä ennen siirtymistä pimeydestä valoon. Minä odotan. Eksyneenä metsän reunassa, jäätyneen järven selällä, jäisellä lautalla, hyisessä koskessa. Minä odotan että vuoroni tulee, nousta pelastuslauttaan, ennen kuin alukseni uppoaa. Kun se hetki koittaa, jään seisomaan kannelle. Mene sinä ensin. Sinulla on tehtäviä tehtävänä ja minä haluan jo kotiin.

Ei meistä kukaan katoa, ei häviä olemassaolosta. Ei meillä ole matkalippua maailman tyhjiöön. Maailma ei lopu, uppovan laivan ihmiset vain vajosi uuteen maailmaansa, syntyivät uudesti delffiineiksi, valaiksi, meren kauneudeksi. Ne hengittivä ja elivät kunnes syntyivät taas. Siirtyivät uuteen kotiin, uudelle tähdistölle uusiin elämiinsä kuin uusi tähti taivaalle, uusi puhdas sivu, kuten valkoinen hiutale taivaalta puun oksalle, höyhenen keveänä, ilmavana, täydellisenä ja virheettömänä.

Kävelen keskellä lumiaavoja, pakkasnarske korvissani, pauke puiden oksissa, tuulen viima nurkissa narahdellen. Minä odotan Pakkasherran kiristävän otettaan, sulkeva  jäiset kouransa ympärilleni. Minä halaisin takaisin lujasti ja pelkäämättä kylmyyttä luissani. Minä sain viestin kotoani. Kylmien sydänten maasta.

On odotettavissa hymyjä ja halauksia hyytävästä viimasta. Suudelmia polttavasta pakkasesta, eikä mikään niistä enää pelota minua. Sillä hetkellä kun liekki myrskylyhdyssä sammuu, tulee pimeys, siitä pimeydestä ei voi enää löytää kuin auringon nousun odotuksen. Hyiset kosket vei jäiset lauttansa minne lie, uppoava laiva matkustajineen löysi leponsa meren pohjasta, ne ketkä pinnalle jäivät, jatkoivat eloaan muodossaan ja toiset löysivä uuden itsensä aalloistaan.

Me muutumme kukin ajallaan, uuteen elämäämme sopiviksi. Kylmistä lämpimiksi, lämpimistä kuumiksi, kuumista jääkiteiksi, kukin suunnitelmansa mukaan, kirjaansa kirjoittaen. Rakastamme itsemme uusiin elämiimme. Minä sulatan jäistä sydäntäni sinulle.

Tyhymä

Muistaako joku vielä niitä lapsuusikänsä ikimuistoisinpia rypäsyjä, noloista noloinpia hetkiä, jonka totta kai näki KAIKKI. Ja se joka ei vielä sattunut olemaan paikalla juuri noloimmalla hetkellä sivistettiin hetkessä ja sitten KAIKKI nauroi ja hörskötti ja osotti sormella ja piti tyhymänä. Hienoa että olette unohtaneet ne.

 Mie en. Enkä usko että ne on pysynyt mielessä sen vuoksi että, niitä tilanteita olisi ollut niin vähän. Pikemminkin päin vastoin. Tapahtumista viis mutta ko. hetkien tunnekirjo oli kamala.Siis ensin on se häpeän tunne ja nöyryytys, sitten toivotaan että maa alta vajoaisi ja voisin muuttua näkymättömäksi, tai jostain päin kehoa yllättäin löytyisi se pikakelaus nappi ja delete tai muut "varjele-mua-hätäkatkaisijat" ja kun niitä ei löydy, punapigmentti leviää laajemmalle kuin ikinä ja tummempana kuin koskaan. Loistan kuin majakka, lämmittämässä yhden jos toisen mieltä. Paitsi siis omaani. Sydäntä hyytää kylmähiki ja aivoja jähmeä ja jäähyhmäinen "mitä-mä-nyt-teen-liemi.

Ennenvanhaan yksi monista itse-tunnon-näverrin-mantroistani oli "ne pitää mua tyhmänä". Ja pitihän ne, aina ja kaikkialla, luulin ma. No toisaalta, kun olin päässyt kotiini häpeämään ja olemaan yksin ja kerrassaan onneton. Tuskin kukaan muu enää muistikaan kulloistakin kauhutilannettani, (ne muistettiin vasta kun saavuin asiasta muistuttamaan) Kotona ollessani siis oisin oikein loistavasti voinut jättä pohtimisen sikseen ja nousta ylös, enkä jatkaa "ravassa rötköttämistäni." Moni saman läpikäynyt osasi lakata pohtimasta asiaa kun pääsi tilanteesta ulos mutta minulle se ei aina onnistunut.

Jatkan toisinaan nykyäänkin saman mallin elämää. Puhelen toisten kanssa ja pohdin että voi helkutti se pitää mua ihan pöljänä. Häkellyn ja alan kiertää ajatukseni kehää ja mietin ulospääsyä ja häpeän että ylipäätän tulin aloittaneeksi keskustelun siittä, että olen kyllä joskus työksenikin lapioinut paskaa... -No olen, olen, oli lehmiä ja niitä piti hoitaa ja siivota pas... -Lopeta jo ketä kiinnostaa... No mutkun tein olin töissä lapiolla tai talikolla kottikärryllä kärräsin ja ....mut.Tykkäsinkin siittä vielä. Lehmät oli kivoja. -Aaarg, niin no onhan se kaupungista ja herra virallinen herra, mutkun se kysy mie kerron..

"Mielenkiintoinen" keskustelu päänsisällä käytynä ja keskustelusta ulkopuolella oleva ihminen lähinnä katselee ilmeiden kirjoa kasvoillani ja ihmettelee miksi jäin jankuttamaan lehmistä laitumilla? Tai jostain muusta, linnusta puhelin langalla, lankojakaan ollut enää aikoihin. Ja häpeän kuilu kasvaa, eikä silti älyä nielaista minua.

En minä ole tyhmä tai siis ainakaan kai. Olin jopa normaalia älykkäänpi taannoin tehdyssä äo-testissä mutta missähän helkutissa moinen ilmenee? Miten voisi itsensäkin saada uskomaan että pää ei ole täynnä märkää sahajauhoa. Ja että ihmiset ei aina pidä minua pöljänä eikä tyhjäpäänä jos satunkin kysymään jotain mitä toinen olettaa minun itsestään selvästi tietävän. Kyseinen asia vaan nyt ei satu kuulumaan minun erikoisosaamiseeni, (en tosin tiedä mistä mitään tietäisin mutta.. en tästä ainakaan.)

Mikä meistä tekee niin arkoja hyväksymään että ei voisi olla joistakin asioista tietämätönkin ja etteikö sen voisi toisinaan jopa tunnustaa, että minun on vaikea ymmärtää sitä sinulle selvää asiaa? Se vierestä nauraneiden muisto vai pitkään jatkunut nälvintä vai mikä? Eihän se että kysyy saadaksesi lisää tietoa, ole tyhmyyden merkki, vaan silkkaa viisautta. Miksi sitten kysymyksen vastaanottajan reaktio voi joko kannustaa, tai sammuttaa tiedon janoa? Kannustaa kyselemään lisää ja saamaan enemmän ja enemmän uutta oppia. Sammuttaa niin, että kaikki on jo opittu. Tai sammuttaa niin, ettei enää ole haluakaan oppia, koska eihän tyhmä voi oppia ikinä vaikka se kyselisi kuinka.

Oliko silloin tyhmä kysyjä, vai, kysyjän tyhmäksi tehnyt vastaaja tyhmä?
Ja miten niin minä ajattelen muka monimutkaisesti?

 Pohdiskeli taannoin -W