Maailmankaikkeuden rakkauskirjeitä.

Taivaallista sydämellisyyttä

Kammiovuoren lumisydän

Luonnossa on kauneutta kaikkialla minne katsoo. Muutama vuosi sitten ystäväni alkoi löytää sydämiä ympäristöstään. Tämä sai minutkin katselemaan maailmaani "sillä silmällä" ja yllätys, yllätys nyt "pongaan pumppuja" milloin mistäkin. Hauskimmat on olleet murjotusaamun juustoviipaleessa. Kattilan väen "ruokarosvoilun", tai muun konnantyön jälkeen, "pumppu" on paakkuuntunut hiekkapottaan. Lenkillä ollessa, koiran kökkäreisiin ärtyessä, se sama "pumpun muoto" löytyy pientareen seuraavasta kökkärekasasta. Näitä ei juuri tule kuvattua, mutta pienen pientä huvitusta niissä on. Jokaisessa paskakasassa on hiukka sydämellisyyttä mukana.

rantatien pumppujonosta

"Pumpun pongauksesta" tuli saman kaltainen harraste, kuin toisilla autojen rekkareista, tai muuttolinnuista. En tosin kirjaa ylös, mitä, missä, kellonaikaa, eikä muita yksityiskohtia, mutta kuvaan kulloisenkin pumpun, jos se on mahdollista ja hämmästelen myöhemmin, missä kaikkialla se pumppu milloinkin möllöttää. Kivisydämet on varmaankin se yleisin pongattu pumppu, mutta toisinaan se voi löytyä taivaan pilvistä, raktorin  jäljistä, tassun jäljistä, pälvestä... mistä vain.

pientä ja täydellistä

Puhuimme ystäväni kanssa, noiden sydänten olevan viesti henkimaailmasta. Niiltä meidän oppailta ja auttajilta joita emme näe, mutta jotka ovat kanssamme aina ja haluavat huolehtia meistä, kunhan vain annamme niille luvan. Jollain tavoin hyvinä päivinä tuohon on tavattoman helppo uskoa, mutta kun asioihin alkaa tulla haasteita ja mieli on kärttyinen nokan eteen kasaantuneista harminkappaleista, pientareen sydämellisinkään haisuläjä ei naurata pätkääkään.

syksyn sydän

Mutta sydämiä vain putkahtelee esiin. Mitä huononpi päivä sen enemmän niitä tulee. Vaikka kuinka koetan pistää silmäni kiinni ja lukita mieltäni ja sisuksiani kaikelta kauniilta ja hyvältä, sitä voimallisemmin maailma jysäyttää eteeni jotain, mikä muistuttaa minua siitä salaperäisemmästä osastaan.

Lapinretkellä pongattua

Viimeajat olen tarponut vihamielisyydessä. Itseinho, muun maailman inho, ärsyyntyminen siitä, että tiedostan olevani huono ihminen, kaikin mahdollisin tavoin. Tuomari Nurmiolla on aiheesta niin upea laulu ja ymmärsin siitä, että samoissa fiiliksissä taitaa ajoittain, kahlata pari muutakin "huonoa ihmistä". Vaan mitäpä tuolle tunteelle muuta voi, kuin kahlata se läpi. Jos on huono yhdessä, on hyvä toisessa...? Enää en viitsi ainakaan peitellä sitä miltä tuntuu, peittelemisestä kun kuitenkin tulee taas se painekattilaefekti. Piirretyissä se räjähdys näyttää aina paljon paremmalta, kuin tosielämän raivonpurkauksissa. Yleensä niissä piirretyissä vahingotkin jää vähäisemmiksi.

Kuusiaidan kaunistusta

Mutta sitkaasti se maailmankaikkeus koettaa saada minut uskomaan päivään parenpaan, viljelemällä sydämiään ja muita merkkejään henkiensä olemassaolosta. Ja hiljalleen ne merkit kovertaa teräspaltooseeni koloja sinne ja tänne. Minä olen liian pehmeä ihminen, näin suurelle vihamäärälle. Varsinkin kun suurin osa minusta tahtoisi nauraa ja riemuita auringonpaisteesta ja kevään tulosta, räjähtää nauruun, Kattilan väen piirileikkien hulluudesta.Nauraa, silkasta vahingon ilosta, joidenkin kanssaihmisten hulluudelle. Ja karistaa harmitukset harteiltaan ja jatkaa matkaansa unohtaen koko asiat, koska ne ei kuulu minulle. Mutta joku järjetön "vihaan kaikkea"-mieliala, tahtoo hulluna pitää kiinni niistä raivon rippeistä, joilla se ei tee muuta, kuin lisää vihaa.

"Päästä irti, peijakkaan pöljä" huutaa osa minusta ja osa minusta puree hammasta yhteen ja jurnuttaa järjettömän "EN varmasti, minä VIHAAn NYT, vihaan kaikkea. Sinua, minua ja koko hullua maailmaa. Se on aina minua vastaan, eikä kukaan minua ymmärrä. Minä vihaan, vihaan, vihaan..."

Kotopihan pälvi

   Osa minusta juoksee lenkkiä, hokemalla mantran lailla, RUMrum rumrum rumrum-rytmillä Raivoa Ulos Minusta ja osa minusta hokee vanhoja epäkohtia ja muistuttaa siitäkin pahasti sanomisesta ja senkin loukkauksesta, eilisen virheistä, toisten tekemistä ja omista huonouksista, häpeän tuotoksista ja koko maailman nujertavasta "en minä mihinkään kelpaa"-fiiliksestä. Ja ääneen näistä oireitani puhuessa sinä ja kymmenen muuta suosittelette, psykoterapiaa, mielialalääkitystä, lääkärikäyntejä ja ja ja ja...

Snuubin "jämät"

Jep käyty, tehty, tutkittu, syöty, puhuttu ja todettu turhaksi. Tämä on minun taisteluni, eikä minuun mahdu enää yhtää lääketieteellistä näkemystä. Minä mieluummin pongaan niitä pumppuja ja rähisen raivoni ulos "selvästi omana itsenäni" kuin pillereillä "Tsombimiinaksi" puudutettuna. Ennenpitkää minä toivottavasti osaan rakastaakin hiukan. Varsinkin kun maailmankaikkeus, kaikesta raivostani ja vihamielisyydestäni huolimatta, lähettelee rakkauskirjeitään ja tuntuu jostain käsittämättömästä syystä pitävän minusta.

                  Halituit teillekin <3 Wilhelmiina

Halitui