Odotan...

Viestiä kotoa, hipaisua poskelleni, tunnetta suurta sydämeeni, sitä hetkeä ennen siirtymistä pimeydestä valoon. Minä odotan. Eksyneenä metsän reunassa, jäätyneen järven selällä, jäisellä lautalla, hyisessä koskessa. Minä odotan että vuoroni tulee, nousta pelastuslauttaan, ennen kuin alukseni uppoaa. Kun se hetki koittaa, jään seisomaan kannelle. Mene sinä ensin. Sinulla on tehtäviä tehtävänä ja minä haluan jo kotiin.

Ei meistä kukaan katoa, ei häviä olemassaolosta. Ei meillä ole matkalippua maailman tyhjiöön. Maailma ei lopu, uppovan laivan ihmiset vain vajosi uuteen maailmaansa, syntyivät uudesti delffiineiksi, valaiksi, meren kauneudeksi. Ne hengittivä ja elivät kunnes syntyivät taas. Siirtyivät uuteen kotiin, uudelle tähdistölle uusiin elämiinsä kuin uusi tähti taivaalle, uusi puhdas sivu, kuten valkoinen hiutale taivaalta puun oksalle, höyhenen keveänä, ilmavana, täydellisenä ja virheettömänä.

Kävelen keskellä lumiaavoja, pakkasnarske korvissani, pauke puiden oksissa, tuulen viima nurkissa narahdellen. Minä odotan Pakkasherran kiristävän otettaan, sulkeva  jäiset kouransa ympärilleni. Minä halaisin takaisin lujasti ja pelkäämättä kylmyyttä luissani. Minä sain viestin kotoani. Kylmien sydänten maasta.

On odotettavissa hymyjä ja halauksia hyytävästä viimasta. Suudelmia polttavasta pakkasesta, eikä mikään niistä enää pelota minua. Sillä hetkellä kun liekki myrskylyhdyssä sammuu, tulee pimeys, siitä pimeydestä ei voi enää löytää kuin auringon nousun odotuksen. Hyiset kosket vei jäiset lauttansa minne lie, uppoava laiva matkustajineen löysi leponsa meren pohjasta, ne ketkä pinnalle jäivät, jatkoivat eloaan muodossaan ja toiset löysivä uuden itsensä aalloistaan.

Me muutumme kukin ajallaan, uuteen elämäämme sopiviksi. Kylmistä lämpimiksi, lämpimistä kuumiksi, kuumista jääkiteiksi, kukin suunnitelmansa mukaan, kirjaansa kirjoittaen. Rakastamme itsemme uusiin elämiimme. Minä sulatan jäistä sydäntäni sinulle.