Hyvästi jää... osa 2

kivissä ei mikään kasva..?

Tuuli kuori jään järven aaloilta. Auringon lämpö sulatti lumivaipan maan päältä, ohensi ihmisen ympärilleen keräämää vaatepanssaria. Tuuditti uskoon, että sydämetkin sulaa piaan. On kevät, pian kesä ja kasvun aika.

Kuka meistä kasvaa?

Minäkö, vai riittääkö, että luonto puhkeaa kukkimaan ja minä voin jäädä kivien koloon, auringon valolta suojaan?

Julmuutta ja vihaa?

Ethän odota, että minäkin osaisin kukkia? Luoda kauniin, mutta katoavan harhan siitä, kuinka meistä tulee jotain muuta, kuin olemme.

Minä tiedän, että olen kuvitellut kaiken, eikä muuta maailmaa ole, kuin synkät kalliot vailla kasvuvoimaa. Vain tuuli joka pureutuu luihin ja ytimiin, eikä juurille ole sijaa. Ihmiset joiden kuvittelin olleen ystäviäni, ovat poissa ja ympärilläni on koko maailman vieraus, tuntemattomat eksyneet ihmiset, joita en ymmärrä.

Toivotonta, tyhjää?

Huoneeni on täynnä peilejä, joista katsoo vieras minä, ilman huomisensuunnitelmaa. Mihin minä kuulun, minne olen matkalla, Kuka kuljettaa tätä jäistä lauttaa, jonka luulin turvalliseksi?

Kun kuljen kulkemistani, etsin etsimistäni, luulen ja luon tunteitani, rakkauttani, vihaani, ymmärrystäni, ymmärtämättömyyttäni, kadonnutta minua. Kun upotin juureni lautan läpi, en tavoittanut mitään, vain hyisen veden ja sen virtaukset. Ja nyt minä ajelehdin.

Minne? Sille rannalle missä aallot lyö kallioon? Sinne missä ei ole juurelle sijaa? Sinnekö minut tuuli puhaltaa? Mitä siitä. Minä olin jo luopunut, kadottanut kaiken. Ei ollut mitään minkä ikävöinnistä olisin toipunut, menetykset ovat jo tehneet oman työnsä, ei haittaa vaikka jäisin kallioille, siinä ei mikään kasva, kaikki toivo on jo annettu pois.

kivestä ei löydy kauneutta?

En voi enää menettää mitään, en saada mitään, en odottaa mitään.

Tämä kallio on tyhjä. Jään routaisesta otteesta, kohmettunut kuolleeksi,

Miksi siitä enää minua herättäisit? Eihän jään seassa mikään kasva.  Elävää ei ole.

Kylmyys murskaa kourillaan kaiken ja juurettomuus kadottaa toivon sydämestä. Ei ole enää mitään, enkä löydä minusta kasvun mahdollisuutta

Elämää ei ole?

Katoanko minä kuihdunko kuin vesi autiomaasta?

Kuka tässä maailmassa enää mahtuu kasvamaan kun se on lyöty kappaleiksi kulutettu ja karkoitettu sivistyksen taa. Kuinka ruma, kuinka häpeällinen loppu kaikelle tämä on? Kuinka olemme saattaneet kaiken kauniin tuhon partaalle? Kaiken kauniin?

Hyinen vesi ympärillä, kylmyys, hulluus, meidä kaikkien typeryys...

 Ei kivestä mitään kauneutta löydä.

Ei maailmassa ole enää muuta.

Kylmyyttä, julmuutta ja vihaa...

kylmyys murskaa kourillaan kaiken. 

Ei muuta..

Vai voisinko olla väärässä?

Rakkaudella -W-