Itseensä Eksyksissä

Pitkä aika, lyhyt aika, kesäaika, talviaika, vuodenaika. Eksymisen aika.Se on sitten akuutisti päällä.

Ystävilläni on melko yleisesti tiedossa, että kaupungissa riittää kauppakeskus ja kahden metrin matka, pääni totaalisesti sekoittamiseen. En edes tunnista vieressä kulkijoita eksymäpaniikissani. Vieraassa kaupungissa kuljen mieluiten yksin ja vailla varsinaista aikataulua, sillä paikkojen löytyminen vaatii aikaa ja keskittymistä. Yhdessä kulkemisessa on toki etunsa, jos sattuu kulkemaan paikallistuntijan kanssa ja fiilistellen. Hän ei varmasti anna minun eksyä, vaikka olisinkin uppoutunut keskusteluun, tai ikkunaostoksiin, sillä ennen pitkää huomio palaa taas kanssakulkijaan. Autoillessa tämä kanssakulkija tosin saattaa vaikuttaa myös häiritsevästi, "Mitkä liikenne valot? Tarkottaako ne meitä? Miks ihmeessä keskellä peltoaukeaa on liikennevalot? Mikä tietyöalue?" On hämmästyttävää, miten suuntavaisto voi joskus kadota totaalisesti ja aivan hetkessä. Keskityt sekunnin johonkin epäolennaiseen ja humps kartta loppui, tai oivalluskyky.

 Ja sitten ne toisenlaiset reissut. Olen sisälläni tavattoman vahvalla tunteella täytetty, "Nyt minun on mentävä tästä ja seuraavaksi tuosta ja olen siellä minne kuulunkin." Ja niin käy. Kummallista "johdatusta". Olen enemmän kuin kerran kuluneiden vuosien aikan "nähnyt" mielessäni tien, jonne mennä ja noudattanut ns.mielikuvaani. Oikea, vasen, suoraan, olet perillä. Se on hämmentävää, varsinkin täydellisen vieraassa paikassa. Ja matka niihin vain virtaa minuun. Yöllä uniin, ja aamulla se tuntuu vain voimakkaana haluna lähteä käymään jossain. Ja näkemäni paikka on siinä ihan yllättäen. Ja reissu sujuu kuin rasvattu, tiedän aina mitä siellä teen, mitä etsin ja kauanko menee "aikaa".

Aikataulujen kanssa asiat menee "siten kuin tilaan". Myöhästyn ja eksyn, huolestuessani myöhästymisestä ja eksymisestä. Olen ajoissa, jos ajattelen olevani ajoissa. Parkkipaikka löytyy, tai ei löydy, aivan ajatusteni mukaisesti. Se on hämmentävää, mutta niin todella käy. Mitä enemmän huolienergiaa käytän, niin sanotusti kaaoksen pelkäämiseen, kaaos on väistämättä ilonani. Se ystäväni Ähäpiti. Saat mitä tilaat, oli se sitten Taiteellinen tanssittaja, rikkoutunut auton valo, käyttötaidot ylittävä tekninen härväke, ihan vaan olemisen helppous, tai -vaikeus,  itsensä, ympäristönsä ja siinä olevien muiden henkeä vetävien kanssa.

 Olen ollut itsessäni eksyneenä useastikin ja se on melko nulju tunne. Tiedän, että jos ajattelisin asioista iloisesti, asiat näyttäisi mitä varmimmin myös iloisilta. Mutta päässä pyörii yhtenään, joitakin asioita, jotka hiertää ja hankaa mielen sopukoissa, kuin kivi kengässä. Mielestä, sitä kiveä on hankalanpi poistaa, kuin kengästä, mutta ainahan voi kuvitella päänsä siroksi tanssikengäksi ja ottaa ja humauttaa ryynit katukivetykselle muiden kivien joukkoon. Vaatii vain mielikuvituksen.. Mutta jos siltäkin on eksyksissä?

Kun ei edes toisten ihmisten keskellä, heidän iloaan katsoessa, heidän elämäänsä seuratessa kykene, kuin tuntemaan sen kiven jossain mielensopukassa. Miten löytää takaisin omaan itseensä?

Miten löytää sisältään onnen ja elämisen riemun, kun se eksynyt minuus ei usko sitä enää koskaan tavoittavansa? Ei näihin hetkiin taida auttaa ystäviltä saadut luennot siitä, miten "Nyt vaan piristyt ja otat itseäsi niskasta kiinni." Luulen, että eksynyt on varmasti tuotakin koettanut jo. Samoin on koetettu viihdyttämistä eri tavoilla, ajattelutavan muutoksia ja kaiken karvaisa kirjallisia viisasten kiviä. Tapauskohtaisesti kaikkea ja useimmat kokeilut on, jonkun viisaan ystävän antamia rakastavia neuvoja, tai heidän näkemyksiään eksyneestä. Ne vain sattuu olemaan usein ristiriidassa eksyneen omiin ajatuksiin. Sen tien ulos eksymisestä on tultava omasta sisältä, ajatuksesta johon on itse kirjoittanut omat suuntaviittansa. Pitää haluta mennä oikeaan suuntaan.

 Annetut neuvot ja ulkoa tulevat vaatimukset taitaa useammasti saada aikaan vain vahvenpaa vastarintaa. Sinä kun et rakas ystäväni kuitenkaan kulje minun kengissäni, voisit toki suoriutua elämästäni paljon paremmin, helpommin ja vaivattomammin tietenkin, mutta sekään tieto ei vie minua yhtään enenpää ulos sydämeni sykkyröistä. Lähinnä se saa minut vain entisestään enemmän eksymään omaan osaamattomuuteni ja riittämättömyyden tunteisiini. "Etten edes omasta elämästäni selvidy, olen minä tavan tonttu." Tuo osa sydämestä on helkkarin pimeä ja ahdistava paikka. Sieltä katsellessa, ulkopuolella elävät ystävät on enemmänkin niitä ihmisiä, jotka huutelee häkissä olevalle apinalle "-Tee temppu, ota omppu" eikä apinaparka (Siis Eksynyt) tajua mitä helkutin temppua se pelottava ompulla huitova ihminen tarkottaa.

 Eilen illalla olin jo laittamassa häkkini verhoja kiinni,( Kullervo-konettani,) kun ruudulle tuolla kaikki tietävässä Nassulandiassa pompsahti tuikituntemattoman Tero Lepolan FB runoilijoille linkittämä teksti.

"itsellesi

minä

toivon

että

näkisit

itsesi

joskus

hänen

silmin

joka

sinua

eniten

oikeasti

rakastaa

ja sinusta

välittää

niin sinäkin

ymmärtäisit

miksi sinua

rakastetaan

vain sinun 

itsesi

vuoksi"

Tämä oli pakko lukea harkiten ja hitaasti sen nerokkaan "asettelun" vuoksi. Jos se olisi kirjoitettu

" Itsellesi, minä toivon että näkisit itsesi joskus hänen silmin joka sinua eniten oikeasti rakastaa ja sinusta välittää niin sinäkin ymmärtäisi, miksi sinua rakastetaan vain sinun itsesi vuoksi."

Olisinko harkinnut sanoja ja lukemaani sen kummemmin? Olisinko pysähtynyt miettimään? Sisäistämään toivomuksen siitä, että ymmärtäisin jonkun rakastavan minua oikeasti itseni vuoksi. Eihän minua kukaan rakasta, tai ainakaan ole sanonut sitä ääneen.

En Edes minä. Siinäpä se, onneksi olkoon löysit jotain itsestäsi.

 Minä tiedän että yksinäiselläkin on aina joku joka ja jota rakastaa eniten ja oikeasti. Pitää vain katsoa tarkemmin ja syvemmälle peiliin. Siihen yhteen eksyneen Suuntaviitoista. Kukapa sitä osaisi haluamallani tavalla ja oikeasti rakastaa minua, jos en itsekään tiedä kuinka se tapahtuu?

Itseään rakastamaan opetellen,

 Kompasseineen kaseekosta tervehtii

 ~W~

Vanhemmuuden käsittämättömyys.

Vanhenpia on kaikenlaisia. Yhtä monia kuin pienokaisiakin. Olen pohtinut millainen äiti itse olisi, isäksi kun en oikein kykene. Luultavasti oisin Kersantti Karoliina, hyytävä mutsi joka pauhaisi lattialle jätetyistä vaatteista ja kaikesta siivottomuudesta, kotiintuloajoista, käyttäytymisestä, pukeutumisesta, tvn ja tietokoneen käyttämisestä, puhelinlaskuista jne, turhaan. Ajatuksissani (painajaisissani) lapseni ovat teiniriiviöitä tai uhmaikäisiä pikku nilkanpurijoita, joilla ei ole alkeellisiakaan käytöstapoja ja minä olen täydellisesti helisemässä heidän kanssaan. Lasten isästä ei ole tietoa, lapsethan on haikaran tuomia kuten hyvin tiedätte. Puolet ajasta olisin raivokohtauksen partaalla ja toisen puolen ajasta koettaisin ymmärtää, mitä tuhannen palavaa ympärilläni tapahtuu. Lasten koulut, kerhot, opetus, on jotain täydellisen käsittämätöntä ja enimmäkseen tuntisin itseni täydellisen kyvyttömäksi lasten kasvattajana. Selvittääkö tämä mielikuva jotakin nykyisen perheeni koosta? Tai sitä että toimin vuosia vapaaehtoisena nuorison kanssa. ; )

On ollut mielenkiintoista nähdä miten ystävät muuttuvat vanhemmuuden myötä. Toiset Tulevat ÄIDEIKSI siis todella äideiksi, jotka elävät vain ja ainoastaan tuota pikku prinsessaa tai prinssiä varten, muuta ei maailmaan kertakaikkisesti mahdu. Surullista kyllä jopa lapsen isä saattaa unohtua täydellisesti. Tai syy saattaa olla siinäkin, ettei isää todellakaan kiinnosta ja näin äidin on "helppo" alkaa elää lapsensa kautta. Muuta ei tarvita. Sitten on niitä isejä jotka todellakin on polvillaan lapsukaisensa edessä. Mitä tahaansa minun kullan nuppuni hyväksi, prinsessalle vain parasta. Leijona emot ja harmaakarhu isit, jotka menevät itse vaikka läpi harmaan kiven suodakseen lapselleen sileimmän mahdollisen tien edetä. Varjelkoon jos lapseton aikuisväestöön kuuluva, koettaa sanoa kyseisistä kasvatustavoista, tai tästä lapsukaisesta, jonkin asiaan kuulumattoman lausahduksen. Hirsipuu on melko nopeasti pystytetty. Ja sitten huithapeli äiskät ja hälläväliä iskät, jotka mielellään jättää kaiken kasvatusvastuun muulle maailmalle, tai vaikka ihan sille lapsukaiselle itselleen, tottahan meidän Milla-Matti osaa ihan mitä vaan.

Ja lapsi sopeutuu vanhenpiensa tapoihin, oppii kieputtamaan suloisesti sormensa ympärille, taipuvat vanhemmat ja miellyttämään vaativia vanhenpiaan, luovimaan huithapelimaassa ja selvitymään kaikesta mitä hänen maailman kuvaansa kuuluukin, niiden vanhenpien kasvatettavina ketkä on vanhemmikseen valinnut.
 Lapsen valinta...Minusta se on kaunis ajatus. Lasta kaivataan ja odotetaan mutta pieni sielu itse valitsee vanhenpansa. Biologiaa on tässä oma murto-osansa ja loppu silkkaa magiaa.

 Mitä tapahtuu kun se pieni paapero kasvaa piilossaan maailman kaikkeuden suojaisammassa paikassa. Periaatteessa se kaikki on luettavissa lääketieteen julkaisuista. Nähtävissä "hautovasta" emosta, hiljalleen hän vain pyöristyy ja kasvaa ja poksauttaa sitten maailmaan pienen pienen Ryyni Nyypäleen kasvamaan kunnon kansalaiseksi. Siis noin pähkinän kuoressa. Ja isän tehtävä tässä on? Olla pihalla? Onko isät tuossa tilanteessa mukana muutoin kuin katsomassa "kypsymistä"? Ystävieni raskautta ulkopuolisena seuratessa mietin, tuntuuko isästä yhtä vieraalta kuin minusta? Jos joku raskaudessa ei sujukkaan suunnitelmien mukaan itse koin olevani avuton ystäväni hädälle lapsen puolesta. Tai joskus kun äiti kääntyi "kohtunsa puoleen" niin tiiviisti, ettei tämmöinen asiasta mitään tietämätön pystynyt millään käsittämään, miten se "maha" voi olla muka noin tärkeä. No onhan se, mutta miten ulkopuolinen voi käsittää moisen sisäpiiri-illuusion. Isä on aika etäinen tuon hautomoajan, samoin kuin lapsettomat ystävät. Minut tuo illuusio muutamien kohdalla sai jopa etääntymään koko perheestä, koska se oli niin täydellisen läpipääsemätön piiri. Entiselle ystävyydelle ei löytynyt enää mitään sijaa kun äitiys ja isyys astui kuvaan. Ehkä sen vaan heidän kohdallaan kuului mennä niin.

Mutta niin se on kuitenkin aina, että kun tuo pieni prinssi tai prinsessa syntyy, hän todella muuttaa maailman heti ensi parkaisullaan, jo ennen sitäkin. Aina on joku, jonka elämä heilahtaa täydellisesti uusille raiteille tämän uuden paaperon myötä. Joskus tämä pieni heilauttaa tietämättään useita tuhansia ihmisiä, aiheuttaa tsunamin kaltaisen aallon ja jättää ihmiset hämmentyneinä kuulostelemaan tunteitaan. Onko minussakin jokin äidinrakkautta muistuttava tunne? Jossain syvällä piilossa. Vai olinko poissa jonosta kun vanhemmuden tunteita jaettiin?

 Hämmästyneenä pohdiskelee W

Tuulen lapsi

Hei tuulen lapsi pieni,
hiero uni silmistäsi,
kyyneleet poskiltasi,
suru sisältäsi.

Hei Tuulen lapsi,
lasisessa kehdossasi,
kuin omenaa maistanut Lumikki
silmäsi on auki, et nuku enää.

 Tuulen lapsi,
niin pieni ja niin voimakas
laitat kaikki kirjat uusiksi
kiedot sydämet kuin kultahahtuvat
kehosi ympärille.


Puhalla henkiin, vanhemmuus,
Opetta
kehtoa keinuttamaan
aikuiseksi kasvattamaan,
tuo Tuulen lapsi pieni


Kuinka suuri on pienistä pieninkin,
puhaltaessaan purtesi purjeita? 


  -W-

Hyvästi jää...

 Kevät tuli lumi suli Snooby sanoi puli puli.
Pientä vaille ettei tullut tippa silmään kun huomasin eileöylön kitaratunniltani palattua, että Ressu-rassu on päätä vailla. Tämä jos mikään todistaa että tuo ihana Sole-möllykkä lämmittää jo. Ja ne lumiset ukot, akat ja lumiveiston suurteokset ottaa ja sulaa. Kummalla tavalla haikeaa, vaikkakin aivan joka vuotista. Pitkä talvi on päättymässä.

(Varautukaa: Vanahan Wilhelmiina paatokseen)

Silloin kun minä olin pieni, (Niin sen lisäksi että lehmät lensi) oli jos jonkinmoisia talvia. Oli niitä talvia jolloin lunta oli kaulaa myöden ja niitä talvia kun sitä lunta ei tullut laisinkaan. Mutta yhdistävin tekiä jokaiseen talveen oli silmiä kirveltävät keväthanget. Oli uskomatonta että joka vuosi, oli ollut lunta, tai ei, kevään koittaessa ja auringon voimistuessa, Hanget oli ja LOISTI. Ja voi miten minä inhosin sitä. Joka vuosi.

Kuten minun pentuiässä kaikki lapset, puettiin talvella lämpimästi. Kerros pukeutuminen juu nou. Alusvaate, välivaate, päälivaate ja viis sukka ja kengät, aluskinnas, välikinnas ja päälikinnas, Kauluri, kypärähuppu ja pipa. Lopuksi äippä nosti "Micelinpienokaisen" pihalle helvetilliseen kirkkauteen Leikkimään. AAAAaaarg.
Ei voi liikkua, ei kääntyä, silmää häikäisee ja jos koettaa suojata niitä on naama täynnä villahahtuvaa märistä lapasista. Aikani vääntelehdittyäni, tulos oli että makasin seljälläni hangella, silmät kiinni ja heilutin käsiä ja jalkoja, hulluna huutaen.

Sriibi

Milo yksisarvinen ja Naapurin herra Leppoisan kera.

Valitus sikseen. Oikeasti hullu juttu, että ennen silmäni oli todella arat kevätauringolle.Joka kevät podin, todella kovaa päänsärkyjä ja silmät oli punottavat ja ärtyneet ja olo nuutunut. Luoja että inhosin  kevättä, sellaisella ristiriitaisella tavalla. Tiesin että kun tulee lämpimänpää, se peijakkaan toppaaminen loppuu, ei enää järjetöntä paksua vaatekertaa ja liikkuma-mahdottomuutta, eikä toppasaappaita, ei triplalapasia, mutta oi ja voi se laservalaistus.

Ihanuus sitä, kun koivun pinta alkaa muuttua lämpimäksi ja halattavaksi ja se kohisee ja väreilee jotain kummalllista. (Jep, olin puunhalaaja jo silloin. ) Kaikki purot ja lätäköt ja ojan teot, kaarnalaivat ja siipirattaat, ja majan rakennus. Lampaat karittoi ja niitä sai paapoa ja syöttää tuttipullolla ja taas vuoti silmät ja nenä kaikesta siitä ihanasta villasta ja siitepölystä. Sinivuokkoja ja leskenlehtiä ja kirkkautta. Kaikessa kamaluudessaan se oli enimmäkseen ihanaa. Koko aikaista touhotusta ja tekemisen iloa. Melkein asuimme ulkona.

Nyt aikuisena muutama talvi sitten, etsin, kissojen ja koirien kanssa, henkelillisiä toppahousuja Fakta homman Hansun tyyliin. Sinisiä ei ikävä kyllä löytynyt. Ja lopulta kylmää oli paettava mustiin ja niin ihaniin toppa housuihin henskeleillä. Ja oi sitä toppatakkia.

Unelma keväästä.

Mutta aivan kuten ennenkin liika on liikaa. Hanskoja en siedä pitää kuin hetken ja toppatakin alla on, joko ohut pitkähiainen, tai pelkkä T-paita ja sittenkin iskee hiki. Mutta mitä tapahtui hankien loisteelle? Joskus toisinaan isken arskat päähän häikäisysuojaksi, mutta enimmäkseen otan ja siristelen ja ihailen kuinka kirkasta ja kaunista voi hankien kimmellys olla. Ja mielestäni ne ovat entistä LOISTAVAMMAT. Juu päänsärkyäkin tulee ja silmiä kirvelee. Mutta heitän hangelle pitkäkseni ja heilutan käsiä ja jalkoja huutamatta. Makoilen hetken ja katselen pilviä taivaalla, näen lentokoneen ja kuulen lintujen laulun lähipuissa. Kun nousen ylös ja katson siihen äskeiselle lepopaikalleni, näen aivan kuin silloin pentuna hangella Lumienkelin. Siihen se silloinen huuto loppui. Hangessa pötköttävään enkeliin. Vahingossa tehtyyn.

Kohta nekin sulaa ja tulee lätäköitä ja leskenlehtiä, sinivuokkoja ja hiirenkorvia. Hei hei Snooby ja muut lumihurjistukset, kiitos talven piristyksestä. Tervetuloa Sole lämpiminen säteinesi.


                        Vanhoja muistellen W

Isä ja poika perhepotretissa.

Snaapi,Snuubin poika

Tuoreeks terveeks...

Ja minä ajattelin plogin avattuani, pitää tekstit mahdollisimman myönteisinä ja positiivisina. Ei painajaismaista valitusten tulvaa kaikesta elämän kaltoinkohtelelusta, eikä "Rakas päiväkirja, tänään ketuttaa kaikki"-purkauksia.

Totesin juuri äsken, että sittenpä jää toisaalta paljon hiljaisia hetkiä tuohon plogi-elämään, sillä rehellisesti sanottuna minä olen tuulella käypä luonne. Vällillä myötätuulta ja toisinaan vastaista. Nyt ollaan kevään, mielialallisesti monivivahteisimissa, keleissä. Hiukka niin kuin oisin kävelemässä kerhankea myöten pelloilla. Ei mitään normi peltoja, vaan niitä, mitkä on oikeasti 10km kanttiinsa, aukeaa ja laakeaa, riittää silmän kantamattomiin. Tiedän, että pellon toisella puolella alkaa hyvä tie, jota myöden pääsen sinne minne haluan, helposti ja vaivatta.

Mutta ensin on ylitettävä pelto. Auringon lämmittämä, paksu, huonosti kestävä kerhanki, yksi askel kestää toinen askel upottaa, ei lumikenkiä vaan tennarit jalassa. Joka kerta kun uppoan, popo on täynnä lunta, putsin ja laitan sen takaisin jalkaan. Yksi askel, toinen, hanki kestää, kolmas -kahdeksas ja seitsemästoista, uppoan ja kahlaan metri tolkulla, kainaloita myöden umpisukkulassa. No kunto ainakin kohoaa. Samoin ahdistus eteenpäin pääsystä. Aikataulua ei ole, mutta ahdistus kasvaa. Kohta koko hanki on sohjoa ja vaikeuttaa liikkumista. Jos odotan sen sulamista, joudut tulvan keskelle, jos odotan tulvan päättymistä, olen liejussa, jos liejun kuivumista, jalat juuttuu ja matka katkeaa siihen... -Vai katkeaako?

 Pikku tyttönä, näihin pääsiäisen aikoihin, kuului kulkea kerhankea ja hakea ojien reunoilta pajunkissoja Virpomavitsoiksi. Koristella ne ja hoppasta sitten somasti Noidaksi pukeutuneena, niitä samoja kerhankia myöden virpomaan mummi ja pappa, kummi ja kaikki kylän väki. Olin pitkä kinttuinen tytsä, niin pätkäksi. Mutta se, osittain uppoon vievä hanki, teki kyllä melko noitamaisen olon ojanvieriä kahlatessa. Silloin se oli jopa hauskaa ja vaivan arvoista, mutta aikuis-iässä sama tarpominen tuntuu oikeasti järjen köyhältä. En halua enää kahlata upottavassa "muka" kerhangessa, sen enenpää kuvainnollisesti, kuin konkreettisestikaan.

Aikuinen iskee jalkaansa kunnon kengät, tai vaikka ne lumikengät, etsii tukevat reitit ja kulkee vaikka kelkan jälkiä, mutta ei uppoa, ei kahlaa, eikä rämmi, päästäkseen eteenpäin. Siis noin haaveissaan ainakaan. Aikuisen pitäisi päästä "pajujensa" luokse helposti ja vaivatta. Aikuisen pajuvarpujen pitäisi olla jo valmiiksi koristeltuja. Ne virpoisi itse itsensä ja antaisi palkaksi kulhollisen suklaamunia, ilman noitamaskia ja luutaa ja kaffepannua. Aikusten elämässä ei pitänyt olla mitään epäselvyyksiä, vain helppoja ratkaisuja. Vaan kuinka kävikään? Väitän että meitä on petkuhuiputettu.

Nättimys. <3

Kun  tätä minun näköistä aikuista keljuttaa, sitä keljuttaa ihan yhtä pahasti, kuin silloin pienenä trullinolevaisena, keskellä hankea, tennarin ollessa nilkkaansa myöden jumikeessa lumen alla olleeseen mutalillinkiin. On turha väittää, että aikuisen harmitus ja lapsen harmitus oisi jollain tapaa erilaisia. Pienenpiä, tai suurenpia, kuin toisella. Tai että niistä selviäisi lapsi, tai aikuinen, jotenkin helpommin, tai huonommin. Kummallakin on samat toimintavaihtoehdot. Totea, että ottaa pattiin, räyhää kotva, jos ei helpota räyhää lisää. Kun alat olla sinut asian kanssa, kokeile "ylöspääsy-strategioita" toteuta parhaat vaihtoehdot, jatka matkaa, joko äskeistä uppoamista märehtien, tai putsi popot lumesta ja lillingistä ja unohda. Tai vielä, jatka matkaa ja äskeisestä oppineena katsele tarkemmin kinttuihisi ja etsi kestävänpi kulku reitti. Upottuasi uudestaan, säästä energiasi ylös nousemiseen, ja matkan jatkamiseen.

Pellon toiselle laidalle päästyäsi, syöt suklaata niin että napa ruskaa.

Maailman hurjimmat noitapojat. <3

                Munakasta Pääsiäistä T: W

Ps. Kiitos Hurjimmille Ailitalle ja Ran Digianille ja omalle äippä-ihanalle tautisten päivieni piristyksestä ja terveeksi virpomisesta.

Kevät..(väsy) se iskee v (h) alolla.

Aurinko. Oi ihanuutta, paistaa posmottaa täysillä niin kirkkaan sinen keskeltä että hämmentää. Varsinkin kun katse osui maahan, joka häikäiseen timanttisella valkoisella hangellaan lähes sokeaksi. Onko joka vuosi keväthanget olleet yhtä kirkkaan valoiset ja taivas yhtä sininen? Tuli kummallinen olo lenkillä ollessani, että se valo mitä maailma soi on aivan erilaista kuin ennen. Oli pakko pysähdellä ja taivastella ja miettiä onko vai eikö joka kevät ollut yhtä upea, yhtä kirpeän raikas? Yhtä sanoin kuvaamattoman kaunis? Joissakin kohdin missä aurinko lämmittää tälläisenä pakkaspäivänäkin, ilma väreilee kuin kesän lämmin asfaltti. Linnut laulaa ja koko maailma tuntuu olevan niin erilaisilla äänillä soittava kuin ennen. Iloisia säveliä täynnä.

Ja tämä kevätlevoton olo omissa tassuissa. Hiukkako täytyisi kasvattaa siivet sekä olemukseen että mieleen. Pitäisi päästä, mennä, lentää, olla, tulla, viipottaa sinne, huiskasta tänne, kuurata pölyt kaikkialta, viskata koko omaisuus pihalle tuulettumaan ja antaa tulvaveden huuhdella koko asunto ja sen joka nurkka puti puhtaaksi. Ja kantaa sitten "puhdas omaisuus" sisälle järjestää kotiin ne joiden säilyttämistä jatkaa ja viskata pois se mille ei enää ole käyttöä.

Saman tuuletus pöllytyksen haluaisin tehdä kaikkialla,  itseni sisälläkin. Puhdistaa turhat, raskaat ja ahdistavat muistot kosken kuohuihin laimenemaan ja ne ihanat rakkaat muistot voisi laittaa hopearasiaan. Puhdistaisi koko mielensä, joka sopukan ja tekisi tilaa uusille ajatuksille. Lakkaisi keräämästä turhia painolasteja maailmaansa, kehoonsa ja koko elämäänsä. Keventäisi ja haihtuisi sitten ilolla ilmaan leijumaan.

Puhdistusta kaipaisi myös ihmissuhteet, jotain uutta ja hauskaa tuuletusta jokaiselle ystävälle ja kylän miehelle. Tarkastusta ajatuksiin ja tuntemuksiin, olemmeko toisillemme hyväksi vai taakaksi. Pitelenko minä kiinni jostakin sellaisesta kuvasta, jota ei enää ole. Vai olemmeko edelleen ajatuksiltamme samoilla aaltopituuksilla ja ymmärryksen tasoilla. Kannustammeko toisiamme vai tukahdutammeko?

Kaikkien näiden muurahaisajatusten jälkeen iski niin huiman väsymysflunssataudin että teksti jäi kesken ja kaikki muutkin toimet, nukuin nukkumistani, niistin ja niiskutin ja turhauduin kaikkeen, siihen mattoläjäänkin jonka olin siivousinnossani kantanut pihalle, mutta jota en jaksanut tampata ja tomuttaa,vaan kannoin puutyökurssin päätteeksi läjään eteisen lattialle. Siinä se on ja odottaa innokasta siivoojaa, joka niin kevään tiluliissä oli aloittamassa sitä kaiken kattavaa kuurausta ja joka nyt istuu Laiskanlinnassaan ja toivoisi että sänky olisi lähenpänä tai edes jalat vähemmän hontelot. Ihmissuhteet on siis nyt "jäähyllä", kiitos en juurikan jaksa jutella. Samoin sisäinen kuuraus, ruoka ei maistu  mutta vesi kelpaa kyllä. Huushollissa vilistää edelleen kaksi pölyhuiskua, he eivät tosin vähennä pölyä vaan pikemminkin päinvastoin. Ja se rakastava mieliala...No voitte kuvitella

Jos jaksaisin viskoisin tavaroita ja heittelisin kiviä naapuritalon ikkunoihin aiheuttaisin pahennusta ja solvaisin ihan kaikkia ja vain sen vuoksi että, olen niin sairaan väsynyt, olemaan sairaan väsynyt. Lapsuudessa minut opetettiin liian hyvään kun joku oli vieressä paapomassa kun oli kipeä. Helvetistäkö se aikuinen ihminen sen hoivaajan hankkii vaikka olisi kuoleman väsynyt ja etenkään silloin? Ai niin Pikaista paranemista te kevät flunssan ja väsymyksen uhrit, kohta on syksy ja uusi väsyaalto.

 Positiivisuus on täydellisen yliarvostettua silloin kun jurpii. <3 Räyhällä W

Pullonhenget...

En tee, enk oo tekemäti. Ei sillä, että mitään niin tähdellistä olisi tehtävänäkään, ettenkö varsin näppärästi saa siirrettyä sitä huomisen yliöylöseen. Tänään ei paistanut edes auriko, joten jäi armollisesti näkemäti kaikki ne nurkissa luuhaavat villakissat ja pölyrotat, joita ne innolla jahtaa.  En katsellut ikkunasta ulos niin tarkasti, että oisin nähnyt nenän jäljet lasipinnalla. Enkä katsonut jääkaapin kätköihin sillä silmällä ,oliko siellä valot yksin, vai kavereiden kanssa. Vastahan mie viimeviikolla kävin kaupassa, eikä nyt oo vielä kuin.... Hmmm Torstai?

Mitä ihmettä meidän viikoille on tapahtunut? Niissä oli ennen seitsemän päivää ja joka päivässä 24 tuntia ja nyt havahdun kummallisesti maanantaista suoraan torstaihin, torstaista sunnuntaihin ja taas maanantaihin. Minne tiistai, keskiviikko, perjantai ja lauantai häviää, joka juuttaan viikolta? Kuukausissa on 28-31 päivää ja silti viimekuu oli ohi ennen kuin ehdin sanoa Kattilan väki.

  Mielikuva on helmikuulta jokseenkin hatara, pitelin "laiskanlinnaa", kävin lenkillä, tein mitä katsoin tarpeelliseksi. Mutta jos koetan löytää siitä jotain yksityiskohtaisenpaa, olen täydellisen muistihukan kynsissä. Onhan toki ajatustyötäkin tehtävä, mutta viime aikaiset ajatuksenikin on ilmeisesti sensuroitu. Ei juuri mainittavaa pakinointia, ei kirjallisuuden helmiä, 10 luettua nuorten kirjaa ja 3 melkein kokonaan luettua Harlekiinia, jotka ei todellakaan ole pitkään ja hartaasti yksin eläneen rentoutus luettavaa. Iski lähinnä kiukku. Näyttäkää minulle yksikin yhtä ällönimelän klassisesti sujunut parisuhde, niin näytän teille närhen munat ne pienet ja sinertävät. Paksunpaa siirappia ei voi enää mikään sokeritehdaskaan tuottaa....

Ja oi juuri tuota, niin seinään heitettävää kirjaa, jokainen yksin eläjä sitten kuitenkin haluaa jonakin kauniina päivänä elää, Vai haluaako? Meneekö ne yhden ystäväni mainitsemat "herkut" tosiaan hukkaan, jos ei ota sitä omaa ukkokultaa ja rakastu palavasti. Perusta perhettä ja elä normaalia lapsiperheen arkea? Anteeksi että kyllästytän taas tällä "ikuisuuspähkäilyllä" mutta olen kiinnostunut tästä asiasta. En oikeastaan tiedä perheelämästä muuta kuin ne, mitä olen nähnyt omassa lapsuuden perheessä ja aikuistuessani olen seurannut ystävien ja tuttavien tempoilua perheissään ja irti perheistään. Pakko todeta, että harva niistä, tai omakokemistani suhdesotkuista, toimii vakuuttavana kannustimena.

Joitakin heistä / teistä pidän unelma pariskuntina ja joitakin olen miettinyt oikein suurella hartaudella. Mitä hittoa on tapahtunut, että tuo pariskunta ikinä on ottanut ja lyönyt kimpsut ja kampsut yhteen. Hetkellinen pitkäksi venynyt mielenhäiriö, vai kenties joku muu, ihan käsittämätön kemiallinen reaktio? Jotkut... No jos pläkki on sitä oikeaa siirappia ja pihkan sekotusta, niin eihän se mihinkään lähde.

Tässä maiseman valkoiseksi vetämässä kelissä, viikon päästä koittavaa kevätpäivän tasausta odotellessa, en voi kuin ihmetellä sitä kummallista vetovoimaa, mikä eläväisillä toisiinsa on. Katsellessani ulos näen lintupariskuntien  kanniskelevan risuja nokassaan tohkeissaan, kuin rakastuneet konsanaan. Kylkikyljessä oksallaan nyhjäävä Naakka pariskunta aiheuttaa katsojalleen kummallisen kateellisen tunnelman. Kaksi kevätmorreista mitään tietämätöntä kissaani menevät ympäri huoneistoa huhuillen näkymätöntä kultuaan. Luojan kiitos vielä ei ole se aika jolloin ne "poijaat" istuu parvekkeen alla laulamassa tytöille serenaadia, siihen menee vielä viikko, tai kaksi. Uskomatonta kyllä, Leikattujen kissojenkin karvaisen rinnan alla, sykkii siis rakkautta ja kevään kiihkoja kaipaava sydän. Entäs minun sydän?

No alkuviikosta oli sarja tavattoman huimia rytmihäiriöitä. Ja katsomani elokuvan pääroolissa oleva mies näytti pulloon laitettavalta. Sellaisia he ovat joskus. Miehet, pulloon laitettavia. Enpä minä kyllä tietäisi mitä sille pullolle sitten tekisi? Laittaisiko hyllyyn ja ravistelisi toisinaan sisällölle liikettä, "-huhuu  söpöliini näytä pala, näytä pakara, hymyile hiukka." Vai päästäiskö herkkusen joskus ihan ulos pullosta ja opettais sille somat vuorosanat, kuin kunnon papukaijalle kuuluukin? "-Sano Kulta. -Sano Rakas. -Laula muru, joku nätti pallaadi." Ja jos sitten kesken kaiken kyllästyisi tuohon muruun, voisi hylyn toisesta päästä ottaa toisen pullomurun ja kutkutella sitä vaihtelukseen. Mitäpä sitten, jos vastaan tulisi joku pulloon mahtumaton? Semmoinen joka tahtookin ihan oikean elämän siinä pullohyllyn ulkopuolella. Ei unimuruna, vaan ihan ihmisenä kaikkine karmeine inhimillisine tapoineen.

Lienen voimakaan "todellisuusvastainen" minä en taida kestää Arkea. Kun elämästä tulee ylettömän arkista, kaikki (rakkauden?) taika katoa. Ja vaikka kuinka suhtaudun kielteisesti Harlekiini romantiikkaan, niin  taikaan tahdon uskoa koko sydämestäni. Ja kun kaksi, tai useanpi ihminen lyö hynttyyt yhteen, niin ilman sitä taikaa, näiden ihmisten yhteiselosta tulee vankila. Minä lienee kohtasin jo edellisissä elämissäni sen kaikista rakkaimman taikuuden. Tässä elämässä minä taidan ottaa sen, mitä mielikuvitus pulloon luo. Sen Pullonhengen rakkaus on toisinaan todellisenpaa kuin mikään "tositapahtumiin perustuva."

Näkemättä rakastaen aikansa hukanut 

~W~

Ähäpiti kujeili.

Rikkoin puolen vuoden tanssittomuuskauteni ja valloitin lavan niin että vieläkin varpaissa kipinoi. Mikä ihana tunne, Ei haitannut vaikka muutaman kerran jäi omat viis alimmaiseksi, kunhan vain sai tanssia ja kuunnella hyvää musiikkia. Noin 80km Kotimatka 25 miinusasteen paukutellessa Uljaan kylkiä ei sekään tuntunut kuin luissa ja ytimissä mukavasti viilentävänä hoivana. Kuten tiedätte, lavalle mahtuu niin seisomaliput hankkineita, kuin niitäparkettien terävänpiä partaveitsiä, kuin muitakin tanssikengänkuluttajia. Sekalaista seurakuntaa, kertakaikkisen ihastuttavia persoonia, joita seuratessa joskus hymyilyttää enemmän kuin arvaisikaan.

Mutta älä ääneen naura, ettei mene tanssikansalta askeleet sekaisin. Minä nauroin ja kompastuin hetken päästä omaan ilooni, kun oikein tunteellä hörähdin sille, TUNTEELLA tanssittaneelle VATSALLE. Kesäperhon keveästi ohi leijaili pariskunta, jonka nainen ja mies tuntui olevan aivan eri sävelessä. Nainen hivenen normaalia etäämmällä partneristaan ja mies taiteellisten koukeroidensa keskellä aivan hämmentävä. Liikkeeet meni musiikin mukaan, mutta hauskinta pariskunnan tanssissa oli heidän välillään tanssiva vatsa. Siis vatsa todella meni puolelta toiselle tilaa vaatien ja joka kerta tuon vatsan liikahtaessa se tuuppasi miestä ja naista kummallisesti etäämmälle toisistaan. Ja Ei, rouva ei ollut tämän vatsan omistaja. Herra Taiteellinen se siinä oli kasvattanut tuon vekkulin tanssivatsan. Seurasin pariskunnan kulkua kivasti seinäruusuna ja erehdyin ilahtumaan näkemästäni ihan ääneen hymyyn asti.

 Eihän toki siinä mitään pahaa ole, mutta yleensä ÄHäpiti kuulee vahingonilon hienot sävyvivahteet ja tulkitseen ne minun haluksi kokea sama taidenautinto ihan henkilökohtaisesti. Tilattu ja tehty ja Herra on heti seuraavalla kierroksella hiukan koktailintuoksuisena hakemassa minua tanssimaan. Ensin suunnitellaan kotvan tanssiasentoa ja sitten kuin noppapeliin valmistautuvana, mies alkaa puhallella sormiinsa onnenpuhkuja. Kahden tanssin ajan hän todella puhalteli vasenta kättään muutaman sekunnin välein, Välillä hän irroitti käsioteet kokonaan ja "ohjasi" minua hämmentävästi tuolla tanssivalla vatsallaan ja toisinaan pyyhkäisi tällä puhalleltavalla kädellään "ohjeet" koreokrafioihinsa. Varjelkoon kuinka kummallista, ja sen lisäksi vielä niin hymyilyttävää, kun tiesi miltä se näytti "ulkopuolisen silmin". Tanssikokemus ei ollut traumaattinen mutta se oli kertakaikkisesti niin tavattoman ainutlaatuinen, ettei sitä todella halua kokea uudelleen ihan heti, sillä kaksi tanssia vielä kestää purskahtamatta jyräävään nauruun, mutta jos samalle illalle tilanne uusiutuisi, olisi sitä aivan mahdotonta hillitä. Ja epäilen että Herra Taiteellinen saattaisi hiukan pahastua, jos ottaisin ja kertoisin naurunremakkani syyksi hänen tanssivan vatsansa ja käden tuuletukset.

Koko ilta oli persoonia tulvillaan ja tanssiminen niin tavattoman ihanaa, että jäin oikeastaan ihmettelemään että miksei tosiaan ole tullut käytyä useamminkin. Tanssi Herra Taiteellisen kanssa, toi heti muutaman syyn muistiin niistä illoista jolloin Kaikki tanssittajani oli osoittautuneet Taiteellisen kaltaisiksi. Yksi sellainen illassa on hauskaa, mutta kaksi tai kymmenen alkaa olla jo Poikkitaiteellista ja Apstraktia taidetta, ne ei aina vastaa kuvitelmaani Hyvästä tanssiflaksista. Mutta eilisissä tansseissa sekä taiteellisuus, että tanssin nautinto oli sopusoinnussa. Vielä tänään lenkillä ollessani, osa minusta heitteli vierellä kärryn pyöriä elämän riemua tulvillaan. Lisää tanssiniloa kiitos. Lisää mukavia ihmisiä, tanssiharrastajia. Lisää vapautunutta ilo-oloa. Lisää onnellisuutta siitä, että sain niitä kynnyksiä taas kerroksen tai kaksi matalammaksi.

Naistenpäivän Äänihurmos

Oi minua taas ilahdutti olemassa olollaan The Puhelinmyyjä. Minulla on joku kumma heikkous mukavan äänisiin ihmisiin, vallankin miespuolisiin. Henkilö langan toisessa päässä saa olla vaikka riihen seinästä revästy, rokon arpinen hanppi ja mie voin silti avautua hänelle ilolla, jos ääni on mukava, kohtelias, innostunut ja reipas, tai vaikka se oisi hiukka elämäänsä kyllästyneen kuuloinenkin, mutta enimmäkseen miellyttävä, on henkilöä aivan välttämättä piristettävä ja kannustettava.

Paitsi tänään, kun sattui poloinen kauppaamaan miellyttävällä äänellään minulle juuri SITÄ liittymää, joka jätti minut mykkään hiljaisuuteen viikoksi tunturin perukoille viime syksynä. Sekä nettiteitse, että puhnuttimitse. Ei toimi ei ritise ja siellä olin keskellä tunturia tiettömän tien takana. Kykenemättä ilmoittamaan kenellekkään sijaintiani. Hätänumeroon kuulemma oisin saanu soittaa, mutta eipä siitä hirveästi ollut hyötyä, kun kuitenkin tarpeettomasti hätänumeroon soittamisesta saattaa saada sakkoa tms. Soitanko mie sitten Hätänumeroon ilmoittaakseni kissavahdeille ja äipälle ynnä muille huolestuneille kanssakulkijoille että "heipähei ei panniikkia tänään, olen tallessa, mutta kentättömällä alueella?" Vastaako se hätänumero minulle vielä myöhemmin kun olen oikeassa pulassa? "Ei helkutti taas tuo numero missä se täti ilmoittaa sijaintinsa kartalla, vain siksi ettei suku huolestu, en vastaa sille." Minä jään linjalle roikkumaan keskellä tunturia rikkoutuneen Pirssi Uljaani kanssa, itkuparku kurkussa ja Hukka tien reunoja loikkien. Hui.

Kun tuo samainen loistoliittymä jätti minut vielä joulukuussa uudelleen pimentoon, ajoin ensin paikalliseen "nettiliittymäkauppaan" hakemaan uuden karhean mötkylän ja vaihdoin operaattoria, sen lisäksi minun oli kuitenkin ajettava "lähi-cityyn" 80km päähän irtisanomaan vanha nettiliittymää, sillä yrityksistä huolimatta he ei vastanneet puheluihin, eikä sähköistä postia saanut laitettua, koska se peijakkaan nettitikku oli kaput. Mutta kun olin irtisanonut, sekä nettiliittymän, että puhelinliittymäni ja vaihtanut ne kokonaan toiseen, oi tämä firma on muistanut minua joka julman viikko nettipostilla ja mainoksilla ja soitelleet perääni noin kolmasti kuukaudessa. Nyt Kun en enää halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä, minä olen heille potenttiaalinen asiakas, mutta ollessani asiakkaana, en saanut palvelua lainkaan.  Ja sitten soitti tuo mukava ääninen herttaisen iloinen ja täysin ongelmiini syytön herrasmies, kauppasi liittymää jonka ongelmat on ny kaikki korjattu.

Juu en ostanut liittymää, mutta ripitin poikapolon kaikesta kärsimästäni pahasta, hymyillen sydämellisesti koko puhelun ajan. Kerroin hänelle olevani pahoillani, mutta aion nyt avautua saamastani loistavasta asiakaspalvelustani ollessani asiakkaana ko. laatulaajakaistalla ja liittymätyypillä ja etten enää ikinä kuunaan päivänä aio vaihtaa ko. firman alaisuuteen, koska saamani palvelu oli täydellisen alaa-arvoista. Kerroin myös olevani pahoillani että noin mukavan kuuloinen ja tilanteeseen täydellisen syytön henkilö tämän vaahtoamisen joutuu kuulemaan mutta "itte soitit". Tavattoman paljon parenpaa päivän jatkoa sinä ihana ihminen.

Naisellisena naisena minua helpotti tavattomasti, sai kerrankin kerrottua jollekin minua vaivaamaan jääneen kohtelun ja vielä niin, ettei kummallekaan osapuolelle jäänyt mitään hanpaan koloon, sillä puhelu päättyi todella merkillisesti molenpien naurun remakkaan ja  mukavan naistenpäivän toivotuksiin puolin ja toisin.

Minä pidän puhelinmyyjistä edelleen, en minä heiltä juurikaan osta mitään,  mutta joiskus heidän joukossaan on ihmisiä, miehiä tai naisia, jotka saa minut tavattoman hyvälle tuulelle. Osaamisellaan tai osaamattomuudellaan. On hatunnoston arvoista jaksaa sinnikkäästi soitella asiakkaalle toisensa jälkeen ja odottaa, että joku heistä nappaisi syötin ja maksaisi hänen hapanleipänsä tälle päivälle. Homma ei ole helppoa, vallankaan kun välillä sattuu soittamaan kaltaiselleni "avautujalle". Tai jollekulle vieläkin haastavammalle tapaukselle. Ihanaa että he silti kokoavat itsensä ja jatkavat soittelua, ääni iloisena ja rokkonarvet kasvoissa punottaen. Kiitos Puhelinkauppias-setä. Taisit olla ensimmäinen mies, joka toivotti minulle tänään Naisellista naisten päivää ja kikatit perään.


                                 Naisellista päivää teillekin <3 Kikatellen W

Ohi nukuttavat

Oi traktorimies, isäntä viisas, miksi peltoas lumesta puhdistat?

Ei voi kuin hämmästellä miksi. ohi nukuttavat päivät, viikot, tai kuukaudet, osoittaa olevansa sellaisia vasta siinä vaiheessa, kun kaikki on jo karauttanut kiville ja mielensä pahoittaja on pahoittanut, mielensä lisäksi kanssasisarten -veljien ja  kaikkien muidenkin samankaduntallaajien mielen. Pitäisi kehitellä punkan laidalle jonkinlainen mielialamittari, josta voisi päätellä aamulla unihiekkoja silmistään raapiessa, noustako vai eikö nousta? Mittari siinä hetken raksuttelisi sääoloja ja jalkateräin asentoja, nokan sijaintia ja  karhun takapuolen nuolimäärää ja tekisi sitten suosituksensa.." - Nuku koko viikko -herää vasta kahden tunnin päästä. - siirrä kaikki ensivuoteen. -jee vauhtia, liikettä luihin, loisto päivä alussa."

Jos siinä välissä heräisi, niin voisi aina tarkistuttaa, olisiko kyseinen heräämisajankohta parenpi tai pahenpi. Samoin tämä mielialamittari tutkaisi aina hereillä ollessa minne kannattaisi mennä ja minne ei. Kenen kanssa viettää aikansa ja kenen ei. Mihin puheluun vastaisi ja mikä kannattaisi unohtaa kokonaan vastaamatta. Mielialamittarissa pitäisi tietty olla myös kanssakulkia lukija, pinnankärähtäjä varoitin, automaattinen kymmeneen laskuri, minulle se luultavasti kannattaa virittää suoraan tuhanteen. Ja ehdoton juttu mittariin olisi myös raivoasteekko. Jos nouset nyt ylös, Klo 12.00 raivostut lievästi, mutta se menee ohi nopeasti, jos viivähdät vielä tunnin unten mailla raivostuminen siirtyy iltaan ja kestää loppu vuoden.

Ei viisaalta näytä vaan kai syyt on sinullakin?

Viikkoja on kulunut mielialojen kädenväännössä. Päässä on ollut kokoajan olo kuin painekattilassa ennen kannen kaseikkoon lentoa. Ärsyttävää ärsyyntyä asioista, joille ei voi mitään, jotka ei periaatteessa  kaada maailmaa, mutta tuntuu nuljulta ja itsetuntoa murentavalta. Inhoni riitelyyn on kakara iän peruja mutta samoin on myös se että jos joku asia on mielestäni huonolla tolalla, olen tyytymätön, toisinaan aivan raivoissani toisinaan vain lievästi kettuuntunut, yhtäkaikki ne on mielestäni selvitettävä, mutta yllätytkö jos kerron että, Omien näkökantojeni selittäminen toisille ihmisille on joskus niin mahdotonta, että en ymmärrä itsekään miksi vaivaudun edes yrittämään, kun useimmiten tulos on, hitonmoinen meteli ja riita ja kymmenen pahasti hipiänsä loukannutta ihmistä. Minä itse yhtenä heistä.

Mielialamittari olisi voinut jo viimeviikolla kertoa, että nyt kun nukut loppuviikon, niin et tee sitä, etkä tätä, et käy sielä, etkä täällä ja kun jätät nuo viisi- viisitoista puhelua soittamatta ja nuo kahdeksan-kadeksankymmentä vastaamatta, niin olet selvillä vesillä kaksi päivää. Muuten tuohon seitsemään päivään ei sitten hyviä asioiuta mahdukaan, joten et menetä mitään vaikka nukutkin koko viikon. Tai jos et jaksa koko viikkoa nukkua niin lue vaikka kotona.

No sen verran kuluneista viikoistani otin opikseni, että tämän viikkoa olen viettänyt netti/ puhelin yhteydenpito hiljaisuudessa. Sitä hiljaisuutta aion myös jatkaa, sillä havaitsin, että aikaa jää ihan vaikka mihin muuhun. Lisäksi Päätä ei särje ja rytmihäiriöt ja ahdistus on parina päivänä ollut kokonaan pois. Silmien edessä hyppivät mustat pisteetkin hävisi jo ensimmäisen "Kullervottoman"päivän jälkeen, eikä korvat soi puhelimessa olon takia. Ja minä en edes puhu puhelimessa joka päivä. Mustat pisteet palasi silmille takaisin tänään, puolen tunnin väse-päivittelyjen lukemisen jälkeen. Kaksi päivää koneetta kului lähes samoilla oloilla, kuin tupakoinnin lopettamisen jälkeiset kolme ensimmäistä päivää, hermoja kiristi ja puretutti kynttä, mutta sen jälkeen ei juurikaan ongelmia ilmaantunut. Jos olen onnistunut olemaan tupakatta yli 6,5 vuotta, pitäisi muutkin riippuvuudet voida selättää. Yhteys ulkomaailmaan on haettavissa oven ulko puolelta. Eli viikon aikana olen ehtiny ja jaksanut myös käydä ulkona. Samoin olen myös tavannut ihmisiä ihan naamakain ilman tietokoneen ruutua. Heleijaa ja joku on eksynyt jopa kotiovelleni. Olen käynyt kirjastossa lainannut kirjoja ja lukenut lukenut ja lukenut.  Nauttinut jokaisesta hiljaisestakin hetkestä.

Huvin vai enduron vuoksi, vai jotta peltoja pikemmin viljelisit?

Siis Kiitos Hereillä vietettyjen, Ohi nukuttavien viikkojen, sain todella "tutkittua" nettiriippuvuuteni vakavuuden. Niin rakas kuin Kullervo del Konputterstani onkin vuosien saatossa tullut, aion etäännyttää itseni tästä läheisriippuvaisesta suhteestani, toistaiseksi. Ainakin niiltä osin joihin aikaani on kulunut kaikista eniten. Eli Heihei lööpit ja läpinät, joka päiväiset päivitykset ja hullu maailma, Sysmäläisenkin on aika hankkia elämä pihalta. Lainaan vaikka joltakin traktorin ja alan aurata lumia viljelijöitten pellolta että heinät pikemmin kasvais. Silleenhän meillon Kevättä tehty ennenkin... ;)


                                      Rakkaudella W

Ps. Enhän toki hylkää Ystäviäni kokonaan, mutta hiukka pitää löytää muutakin luettavaa kuin lasagneen ja IIKKEAN puhalilleihin eksynyt, tai eksymättä jäänyt hevonen ja politiikkojen aiheuttamat palkkapulkkamäet ja Johanna Tuksu Tukiaisen tai jonkun muun lääppimis lööpit, ennen kuin viitsin vaivautua viettämään tunnin jos toisenkin uutisputkessa.