Hyvästi jää...

 Kevät tuli lumi suli Snooby sanoi puli puli.
Pientä vaille ettei tullut tippa silmään kun huomasin eileöylön kitaratunniltani palattua, että Ressu-rassu on päätä vailla. Tämä jos mikään todistaa että tuo ihana Sole-möllykkä lämmittää jo. Ja ne lumiset ukot, akat ja lumiveiston suurteokset ottaa ja sulaa. Kummalla tavalla haikeaa, vaikkakin aivan joka vuotista. Pitkä talvi on päättymässä.

(Varautukaa: Vanahan Wilhelmiina paatokseen)

Silloin kun minä olin pieni, (Niin sen lisäksi että lehmät lensi) oli jos jonkinmoisia talvia. Oli niitä talvia jolloin lunta oli kaulaa myöden ja niitä talvia kun sitä lunta ei tullut laisinkaan. Mutta yhdistävin tekiä jokaiseen talveen oli silmiä kirveltävät keväthanget. Oli uskomatonta että joka vuosi, oli ollut lunta, tai ei, kevään koittaessa ja auringon voimistuessa, Hanget oli ja LOISTI. Ja voi miten minä inhosin sitä. Joka vuosi.

Kuten minun pentuiässä kaikki lapset, puettiin talvella lämpimästi. Kerros pukeutuminen juu nou. Alusvaate, välivaate, päälivaate ja viis sukka ja kengät, aluskinnas, välikinnas ja päälikinnas, Kauluri, kypärähuppu ja pipa. Lopuksi äippä nosti "Micelinpienokaisen" pihalle helvetilliseen kirkkauteen Leikkimään. AAAAaaarg.
Ei voi liikkua, ei kääntyä, silmää häikäisee ja jos koettaa suojata niitä on naama täynnä villahahtuvaa märistä lapasista. Aikani vääntelehdittyäni, tulos oli että makasin seljälläni hangella, silmät kiinni ja heilutin käsiä ja jalkoja, hulluna huutaen.

Sriibi

Milo yksisarvinen ja Naapurin herra Leppoisan kera.

Valitus sikseen. Oikeasti hullu juttu, että ennen silmäni oli todella arat kevätauringolle.Joka kevät podin, todella kovaa päänsärkyjä ja silmät oli punottavat ja ärtyneet ja olo nuutunut. Luoja että inhosin  kevättä, sellaisella ristiriitaisella tavalla. Tiesin että kun tulee lämpimänpää, se peijakkaan toppaaminen loppuu, ei enää järjetöntä paksua vaatekertaa ja liikkuma-mahdottomuutta, eikä toppasaappaita, ei triplalapasia, mutta oi ja voi se laservalaistus.

Ihanuus sitä, kun koivun pinta alkaa muuttua lämpimäksi ja halattavaksi ja se kohisee ja väreilee jotain kummalllista. (Jep, olin puunhalaaja jo silloin. ) Kaikki purot ja lätäköt ja ojan teot, kaarnalaivat ja siipirattaat, ja majan rakennus. Lampaat karittoi ja niitä sai paapoa ja syöttää tuttipullolla ja taas vuoti silmät ja nenä kaikesta siitä ihanasta villasta ja siitepölystä. Sinivuokkoja ja leskenlehtiä ja kirkkautta. Kaikessa kamaluudessaan se oli enimmäkseen ihanaa. Koko aikaista touhotusta ja tekemisen iloa. Melkein asuimme ulkona.

Nyt aikuisena muutama talvi sitten, etsin, kissojen ja koirien kanssa, henkelillisiä toppahousuja Fakta homman Hansun tyyliin. Sinisiä ei ikävä kyllä löytynyt. Ja lopulta kylmää oli paettava mustiin ja niin ihaniin toppa housuihin henskeleillä. Ja oi sitä toppatakkia.

Unelma keväästä.

Mutta aivan kuten ennenkin liika on liikaa. Hanskoja en siedä pitää kuin hetken ja toppatakin alla on, joko ohut pitkähiainen, tai pelkkä T-paita ja sittenkin iskee hiki. Mutta mitä tapahtui hankien loisteelle? Joskus toisinaan isken arskat päähän häikäisysuojaksi, mutta enimmäkseen otan ja siristelen ja ihailen kuinka kirkasta ja kaunista voi hankien kimmellys olla. Ja mielestäni ne ovat entistä LOISTAVAMMAT. Juu päänsärkyäkin tulee ja silmiä kirvelee. Mutta heitän hangelle pitkäkseni ja heilutan käsiä ja jalkoja huutamatta. Makoilen hetken ja katselen pilviä taivaalla, näen lentokoneen ja kuulen lintujen laulun lähipuissa. Kun nousen ylös ja katson siihen äskeiselle lepopaikalleni, näen aivan kuin silloin pentuna hangella Lumienkelin. Siihen se silloinen huuto loppui. Hangessa pötköttävään enkeliin. Vahingossa tehtyyn.

Kohta nekin sulaa ja tulee lätäköitä ja leskenlehtiä, sinivuokkoja ja hiirenkorvia. Hei hei Snooby ja muut lumihurjistukset, kiitos talven piristyksestä. Tervetuloa Sole lämpiminen säteinesi.


                        Vanhoja muistellen W

Isä ja poika perhepotretissa.

Snaapi,Snuubin poika