Tuoreeks terveeks...

Ja minä ajattelin plogin avattuani, pitää tekstit mahdollisimman myönteisinä ja positiivisina. Ei painajaismaista valitusten tulvaa kaikesta elämän kaltoinkohtelelusta, eikä "Rakas päiväkirja, tänään ketuttaa kaikki"-purkauksia.

Totesin juuri äsken, että sittenpä jää toisaalta paljon hiljaisia hetkiä tuohon plogi-elämään, sillä rehellisesti sanottuna minä olen tuulella käypä luonne. Vällillä myötätuulta ja toisinaan vastaista. Nyt ollaan kevään, mielialallisesti monivivahteisimissa, keleissä. Hiukka niin kuin oisin kävelemässä kerhankea myöten pelloilla. Ei mitään normi peltoja, vaan niitä, mitkä on oikeasti 10km kanttiinsa, aukeaa ja laakeaa, riittää silmän kantamattomiin. Tiedän, että pellon toisella puolella alkaa hyvä tie, jota myöden pääsen sinne minne haluan, helposti ja vaivatta.

Mutta ensin on ylitettävä pelto. Auringon lämmittämä, paksu, huonosti kestävä kerhanki, yksi askel kestää toinen askel upottaa, ei lumikenkiä vaan tennarit jalassa. Joka kerta kun uppoan, popo on täynnä lunta, putsin ja laitan sen takaisin jalkaan. Yksi askel, toinen, hanki kestää, kolmas -kahdeksas ja seitsemästoista, uppoan ja kahlaan metri tolkulla, kainaloita myöden umpisukkulassa. No kunto ainakin kohoaa. Samoin ahdistus eteenpäin pääsystä. Aikataulua ei ole, mutta ahdistus kasvaa. Kohta koko hanki on sohjoa ja vaikeuttaa liikkumista. Jos odotan sen sulamista, joudut tulvan keskelle, jos odotan tulvan päättymistä, olen liejussa, jos liejun kuivumista, jalat juuttuu ja matka katkeaa siihen... -Vai katkeaako?

 Pikku tyttönä, näihin pääsiäisen aikoihin, kuului kulkea kerhankea ja hakea ojien reunoilta pajunkissoja Virpomavitsoiksi. Koristella ne ja hoppasta sitten somasti Noidaksi pukeutuneena, niitä samoja kerhankia myöden virpomaan mummi ja pappa, kummi ja kaikki kylän väki. Olin pitkä kinttuinen tytsä, niin pätkäksi. Mutta se, osittain uppoon vievä hanki, teki kyllä melko noitamaisen olon ojanvieriä kahlatessa. Silloin se oli jopa hauskaa ja vaivan arvoista, mutta aikuis-iässä sama tarpominen tuntuu oikeasti järjen köyhältä. En halua enää kahlata upottavassa "muka" kerhangessa, sen enenpää kuvainnollisesti, kuin konkreettisestikaan.

Aikuinen iskee jalkaansa kunnon kengät, tai vaikka ne lumikengät, etsii tukevat reitit ja kulkee vaikka kelkan jälkiä, mutta ei uppoa, ei kahlaa, eikä rämmi, päästäkseen eteenpäin. Siis noin haaveissaan ainakaan. Aikuisen pitäisi päästä "pajujensa" luokse helposti ja vaivatta. Aikuisen pajuvarpujen pitäisi olla jo valmiiksi koristeltuja. Ne virpoisi itse itsensä ja antaisi palkaksi kulhollisen suklaamunia, ilman noitamaskia ja luutaa ja kaffepannua. Aikusten elämässä ei pitänyt olla mitään epäselvyyksiä, vain helppoja ratkaisuja. Vaan kuinka kävikään? Väitän että meitä on petkuhuiputettu.

Nättimys. <3

Kun  tätä minun näköistä aikuista keljuttaa, sitä keljuttaa ihan yhtä pahasti, kuin silloin pienenä trullinolevaisena, keskellä hankea, tennarin ollessa nilkkaansa myöden jumikeessa lumen alla olleeseen mutalillinkiin. On turha väittää, että aikuisen harmitus ja lapsen harmitus oisi jollain tapaa erilaisia. Pienenpiä, tai suurenpia, kuin toisella. Tai että niistä selviäisi lapsi, tai aikuinen, jotenkin helpommin, tai huonommin. Kummallakin on samat toimintavaihtoehdot. Totea, että ottaa pattiin, räyhää kotva, jos ei helpota räyhää lisää. Kun alat olla sinut asian kanssa, kokeile "ylöspääsy-strategioita" toteuta parhaat vaihtoehdot, jatka matkaa, joko äskeistä uppoamista märehtien, tai putsi popot lumesta ja lillingistä ja unohda. Tai vielä, jatka matkaa ja äskeisestä oppineena katsele tarkemmin kinttuihisi ja etsi kestävänpi kulku reitti. Upottuasi uudestaan, säästä energiasi ylös nousemiseen, ja matkan jatkamiseen.

Pellon toiselle laidalle päästyäsi, syöt suklaata niin että napa ruskaa.

Maailman hurjimmat noitapojat. <3

                Munakasta Pääsiäistä T: W

Ps. Kiitos Hurjimmille Ailitalle ja Ran Digianille ja omalle äippä-ihanalle tautisten päivieni piristyksestä ja terveeksi virpomisesta.