Pitkä aika, lyhyt aika, kesäaika, talviaika, vuodenaika. Eksymisen aika.Se on sitten akuutisti päällä.
Ystävilläni on melko yleisesti tiedossa, että kaupungissa riittää kauppakeskus ja kahden metrin matka, pääni totaalisesti sekoittamiseen. En edes tunnista vieressä kulkijoita eksymäpaniikissani. Vieraassa kaupungissa kuljen mieluiten yksin ja vailla varsinaista aikataulua, sillä paikkojen löytyminen vaatii aikaa ja keskittymistä. Yhdessä kulkemisessa on toki etunsa, jos sattuu kulkemaan paikallistuntijan kanssa ja fiilistellen. Hän ei varmasti anna minun eksyä, vaikka olisinkin uppoutunut keskusteluun, tai ikkunaostoksiin, sillä ennen pitkää huomio palaa taas kanssakulkijaan. Autoillessa tämä kanssakulkija tosin saattaa vaikuttaa myös häiritsevästi, "Mitkä liikenne valot? Tarkottaako ne meitä? Miks ihmeessä keskellä peltoaukeaa on liikennevalot? Mikä tietyöalue?" On hämmästyttävää, miten suuntavaisto voi joskus kadota totaalisesti ja aivan hetkessä. Keskityt sekunnin johonkin epäolennaiseen ja humps kartta loppui, tai oivalluskyky.
Ja sitten ne toisenlaiset reissut. Olen sisälläni tavattoman vahvalla tunteella täytetty, "Nyt minun on mentävä tästä ja seuraavaksi tuosta ja olen siellä minne kuulunkin." Ja niin käy. Kummallista "johdatusta". Olen enemmän kuin kerran kuluneiden vuosien aikan "nähnyt" mielessäni tien, jonne mennä ja noudattanut ns.mielikuvaani. Oikea, vasen, suoraan, olet perillä. Se on hämmentävää, varsinkin täydellisen vieraassa paikassa. Ja matka niihin vain virtaa minuun. Yöllä uniin, ja aamulla se tuntuu vain voimakkaana haluna lähteä käymään jossain. Ja näkemäni paikka on siinä ihan yllättäen. Ja reissu sujuu kuin rasvattu, tiedän aina mitä siellä teen, mitä etsin ja kauanko menee "aikaa".
Aikataulujen kanssa asiat menee "siten kuin tilaan". Myöhästyn ja eksyn, huolestuessani myöhästymisestä ja eksymisestä. Olen ajoissa, jos ajattelen olevani ajoissa. Parkkipaikka löytyy, tai ei löydy, aivan ajatusteni mukaisesti. Se on hämmentävää, mutta niin todella käy. Mitä enemmän huolienergiaa käytän, niin sanotusti kaaoksen pelkäämiseen, kaaos on väistämättä ilonani. Se ystäväni Ähäpiti. Saat mitä tilaat, oli se sitten Taiteellinen tanssittaja, rikkoutunut auton valo, käyttötaidot ylittävä tekninen härväke, ihan vaan olemisen helppous, tai -vaikeus, itsensä, ympäristönsä ja siinä olevien muiden henkeä vetävien kanssa.
Olen ollut itsessäni eksyneenä useastikin ja se on melko nulju tunne. Tiedän, että jos ajattelisin asioista iloisesti, asiat näyttäisi mitä varmimmin myös iloisilta. Mutta päässä pyörii yhtenään, joitakin asioita, jotka hiertää ja hankaa mielen sopukoissa, kuin kivi kengässä. Mielestä, sitä kiveä on hankalanpi poistaa, kuin kengästä, mutta ainahan voi kuvitella päänsä siroksi tanssikengäksi ja ottaa ja humauttaa ryynit katukivetykselle muiden kivien joukkoon. Vaatii vain mielikuvituksen.. Mutta jos siltäkin on eksyksissä?
Kun ei edes toisten ihmisten keskellä, heidän iloaan katsoessa, heidän elämäänsä seuratessa kykene, kuin tuntemaan sen kiven jossain mielensopukassa. Miten löytää takaisin omaan itseensä?
Miten löytää sisältään onnen ja elämisen riemun, kun se eksynyt minuus ei usko sitä enää koskaan tavoittavansa? Ei näihin hetkiin taida auttaa ystäviltä saadut luennot siitä, miten "Nyt vaan piristyt ja otat itseäsi niskasta kiinni." Luulen, että eksynyt on varmasti tuotakin koettanut jo. Samoin on koetettu viihdyttämistä eri tavoilla, ajattelutavan muutoksia ja kaiken karvaisa kirjallisia viisasten kiviä. Tapauskohtaisesti kaikkea ja useimmat kokeilut on, jonkun viisaan ystävän antamia rakastavia neuvoja, tai heidän näkemyksiään eksyneestä. Ne vain sattuu olemaan usein ristiriidassa eksyneen omiin ajatuksiin. Sen tien ulos eksymisestä on tultava omasta sisältä, ajatuksesta johon on itse kirjoittanut omat suuntaviittansa. Pitää haluta mennä oikeaan suuntaan.
Annetut neuvot ja ulkoa tulevat vaatimukset taitaa useammasti saada aikaan vain vahvenpaa vastarintaa. Sinä kun et rakas ystäväni kuitenkaan kulje minun kengissäni, voisit toki suoriutua elämästäni paljon paremmin, helpommin ja vaivattomammin tietenkin, mutta sekään tieto ei vie minua yhtään enenpää ulos sydämeni sykkyröistä. Lähinnä se saa minut vain entisestään enemmän eksymään omaan osaamattomuuteni ja riittämättömyyden tunteisiini. "Etten edes omasta elämästäni selvidy, olen minä tavan tonttu." Tuo osa sydämestä on helkkarin pimeä ja ahdistava paikka. Sieltä katsellessa, ulkopuolella elävät ystävät on enemmänkin niitä ihmisiä, jotka huutelee häkissä olevalle apinalle "-Tee temppu, ota omppu" eikä apinaparka (Siis Eksynyt) tajua mitä helkutin temppua se pelottava ompulla huitova ihminen tarkottaa.
Eilen illalla olin jo laittamassa häkkini verhoja kiinni,( Kullervo-konettani,) kun ruudulle tuolla kaikki tietävässä Nassulandiassa pompsahti tuikituntemattoman Tero Lepolan FB runoilijoille linkittämä teksti.
"itsellesi
Tämä oli pakko lukea harkiten ja hitaasti sen nerokkaan "asettelun" vuoksi. Jos se olisi kirjoitettu
" Itsellesi, minä toivon että näkisit itsesi joskus hänen silmin joka sinua eniten oikeasti rakastaa ja sinusta välittää niin sinäkin ymmärtäisi, miksi sinua rakastetaan vain sinun itsesi vuoksi."
Olisinko harkinnut sanoja ja lukemaani sen kummemmin? Olisinko pysähtynyt miettimään? Sisäistämään toivomuksen siitä, että ymmärtäisin jonkun rakastavan minua oikeasti itseni vuoksi. Eihän minua kukaan rakasta, tai ainakaan ole sanonut sitä ääneen.
En Edes minä. Siinäpä se, onneksi olkoon löysit jotain itsestäsi.
Minä tiedän että yksinäiselläkin on aina joku joka ja jota rakastaa eniten ja oikeasti. Pitää vain katsoa tarkemmin ja syvemmälle peiliin. Siihen yhteen eksyneen Suuntaviitoista. Kukapa sitä osaisi haluamallani tavalla ja oikeasti rakastaa minua, jos en itsekään tiedä kuinka se tapahtuu?
Itseään rakastamaan opetellen,
Kompasseineen kaseekosta tervehtii
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti