Helmikuu: Popcorni

Toinen hiljainen kuukausi lähes lopussa täällä Bloggerissa. Aiheet pokshtelee mielessä kyllä tämän tästä ja valtavan paljon ideoita, on odottamassa, jossakin mielen tulva-aallonmurtajalla. Mutta jollain tapaa tahtoisin sen sanottavani olevan nyt muutakin, kuin silkkaa sana helinää.

Pitkin helmikuuta oli paljon erinäisiä tapahtumia, joissa olin mukana. Hiukan erikoisesti tunsin olevani enemmän sivullinen tarkkailija, vaikka ymmärtääkseni ihan osa ryhmää kuitenkin. Kun nyt "aikuisena" ja koulutuksen loppuun käyneenä opskelijana, hyppelehdin tuolla tutun koulun atmosfäärissä, tuntuu toisinaan, kuin oisin astunut isonpiin saappaisiin. Ensin pikku paniikki, "MINUN on PAKKO osata tää yksin!" sitten huojennus "Luojan kiitos tääl on sentään tutut Opet." ja hetken päästä "Hei onpa ollut kiva päivä, aika meni tosi nopeasti."ja tänään Kassalla, tuossa painajaisteni pahimmalla giljotiinillä pompsahtanut  ajatus, "Mie oikeesti Händlään tän."

Ei, en edelleenkään ole proo, mut enneksi minun ei viel tarvikaan, miehän opettelen edelleen ihan kuten kaikki muutkin. Mutta voi pojat miten mukavaa on huomata, ettei se pirun korkea kynnys enää pelottele minua hengiltä, eikä aja minua ahdistukseen. Minun kaltaisia ihmisiä tulee minua vastaan päivittäin ja mie huomaan, ettei meillä kellään ole mitään hätää, sillä me selvitään kyllä. 

Kyllä, ihan varmasti tulee päiviä jolloin pää on sekaisin ja ahdistaa, joku kerkeää imaista voimat ihan huomaamatta ja tulee paniikki ja ahdistus, mutta siitä selviää kyllä. Viimeksi annoin sen tulla. Tulvia läpi ja yli ja suoraan sisälleni, mieleeni, joka soluuni ja hengitin. Se ei tappanut minua, se kyllä hetkeksi kaatoi minut, mutta se ei saanut enää ikivaltaa minussa. Ajattelin, että huljutkoon aikansa soluissani ja tehkööt tehtävänsä ja kun se on valmis se menee pois. Valuu, kuin vesi hanhen selästä järven aalloille ja huis se on poissa. Minä vain hengitin, sallin itseni tuntea sen etten hallitse tilannetta. Maailma ei romahtanut, eikä elämä kaatunut, edes taivas ei pudonnut niskaani. Oli vain hetki, joka oli vaikeanpi ja ahdistavanpi ja pääsin siitä yli ja nyt on taas mukavanpaa.

Mikään ei vaatinut tarkennuksia, ei selityksiä, eikä toimintaa, vaan se riitti, että olin tilanteessa läsnä, muistaen hengittää.
Yhden kuukauden aikana, huomasin itseni kehittyneen enemmän kuin ikuisuuksiin. Suunnittelen asioita, jotka ovat olleet minulle vastenmielisiä koko elämäni ajan. Suunnittelu ei tunnu enää niin vastustavalta, mutta tiedän, ettei ole kiirettä minkään toteuttamiseen, asiat luttiintuu ja niillä on kaikella aikansa ja paikkansa toteutua. Kun annan niiden muotoutua omalla painollaan, siitä itselleni vastenmielisestä, tulee muotoutumaan jotain, minkä takana voin seistä hyvilläni ja uskoen, että se onnistuu.

On ollut valtavasti yksittäisiä asoita, jotka ovat poksahtaneet, kuin popcornit kuumassa rasvassa, tiiviistä jyvästä valkoiseksi herkkuhöttöseksi, valmiiksi pureskeltavaksi. Riitti, kun se hautui kuumuudessa tarpeeksi kauan. Minun elämä on ollut viime aikoina vähän niinkuin maissinjyvällä kiehuvassa öljyssä. Sillai kivalla tavalla. Mie alan olla hautunut tarpeeksi kauan, jotta olen riittävästi "paineistettu" voidakseni sopivan vauhdin saatuani, poksahtaa kuorestani ja muuntua "sopivasti pureksittavaksi." Ei enää se kova ja hampaaseen sattuva, vaan ihan toisenmoinen. Nyt on aika olla hiukan paremmin sopeutuva, ei kuitenkaan enää nurkassa näkymättömänä tarkkailijana. Minä olen "leffaillan kohokohta". Minulla taitaa olla elämässä ihan oikea tehtävä ja hauskinta on, että mie uskon jopa selviäväni siitä.

Innosta kipparalla
~W~

 

Tammikuu

Tammikuu pitkä ja tipaton? Synkkä ja hipaton? No sitäkin, mutta mutta verbaliikaltaan tyystin vaijennut. Se on kuulkaa todellakin ollut julman pitkä, tämä tammikuu. Enemmän kuin kerran kummastelin kalenteria, että eikö oikeasti vieläkään ole kuukausi vaihtunut? Unet on ollut aivan käsittämättömiä ja päivät niin täynnä ohjelmaa, että kun kello illalla koputtelee kahdeksaa, olisin aivan valmista kauraa Nukkulandian kuljetukselle.

Unissa syön kissan tassuja elävältä kissalta, juoksen kaaosta pakoon pääsemättä minnekään, läpsin pikkulapsia, nielen happoa ja lasken alleni, itken ja parun turhautumistani ja koen niin suurta ahdistusta ja maailmojen romahtamista että, kun kauhusta parkuen nousen ylös ja avaan silmäni, niin kutsuttuun todellisuuteen, olen hiestä märkä ja varma, että saan  sydänkohtauksen. Kaksi sekunttia myöhemmin, totean olevani yhtä väsynyt kuin nukkumaan käydessäni ja päivä on vasta alussa.

Unohdan unet melkein heti. Paitsi että, niiden ikävät tunnelmat kieppuu päässäni. Joitakin kummia yksityiskohtia, tulvii epämääräisinä muistikuvina mieleeni tämän tästä. Päivät on silti mukavia, olen aikaansaava ja tunnen oloni hyväksi. Väsyneeksi, mutta hyväksi. Olen jopa liikunnallisen kärpäsen pistämä. Tupapyörä sai kyyditä levottomia jalkojani 5x viikossa, ulkoilu jäi vähiin, koska kelit ei tosiaankaan houkutelleet. Muutamana päivänä sentään pääsin ulos asti, silloin oli jopa sole taivaalla ja pakkasta niin että poksket kipristeli. Autuaallista.

Harvoin teen mitään UudenVuoden-lupauksia. Yleensä ne on ainakin tyyliin "lupaan olla lupaamatta mitään." Tähän mennessä lupaus on pitänyt. Mutta yllättäen nyt päädyinkin lupaamaan itselleni, "tänä vuonna ylitän ja yllätän itseni". Hiukka jännittää muuten itseänikin, kuinka sen teen, mutta viimevuotisen perusteella, odotettavissa voi olla mitä vaan. Sen olen tästä kuukaudesta jo päätellyt, että nyt tulee erikoinen vuosi. Saatan olla eräänkin kerran liemessä kaulaani myöden ja saattaa olla, että voin leijua kuin höyhen joinakin hetkinä. Suurimmalla varmuudella voin sanoa, että tylsyydestä en tänä vuonna paljoakaan kärsi. Vuosi on jo alkanut melkoisella ryminällä. 

~W~

Kiitos.

Kiitos kaunis joulumuistiaisista ja joulukorteista, ne lämmittävät mieltäni suuresti.

Laitoin korttirahat tänä vuonna auttamaan Kodittomia kissuja ja koiria ja heidän vapaaehtoisia hoitajiaan ja Joululahjukset ja jouluruuat jätin enimmäkseen kauppaan, sillä koin, että vuoden hullunmyllyn päätyttyä, en enää kauppahurlumheihin ryntää. Vietän Joulun kuin karhu konsanaan ja vaivun talviunille.

Suunnitelma ei ole ihan sujunut odotusteni mukaan, mutta pehmeään juprahuittiin kiedottuna ja konvehtikulho sylissä, paijatan Kattilaisten korvantakusia ja toivon, että näitä korvia saisi kupsutella vielä kauan, yhtä suurella rakkaudella. Ensiyönä aijon nukkua, tai lukea, tai siivota. Aivan sama, käytin sen ajan, miten tahaansa se kuluu ja vie lähemmäs vuoden vaihdetta.

Loppuvuoden,(kaikki ne seitsemän jäljellä olevaa päivää) vietän myös juuri niinkuin ne kohdalle osuu. Jos tulet minua vastaan ja hetken seurassani vietät, voin olla kiitollinen siitä, että sain jakaa ajan kanssasi. Toivottavasti muistamme silloin tosiaan keskittyä toisiimme, emmekä käytä sitä aikaa kiireeseen ja ajankäytönoheistarvikkeisiimme.

Maailma on kummallinen. Vuosi sitten mietin jännityksellä kuinka selviydyn tulevasta, eli tästä vuodesta. Kuinka voimani riittää ja onko minusta siihen kaikkeen, mihin olin hyppämässä? Nyt voin ilolla todeta, että suurimmissa määrin minusta oli. Jotkin tavoitteet siirtyi ensivuodelle ja tulipa sinne rakennettua muutama uusikin tavoite. Niistä kertoilen sitten, kun ovat ajankohtaisia.

Minä vahvistuin tänävuonna paljon, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Yllätin itseni kaikkein eniten. Yllätin moneen kertaan. Ylittämällä itseni ja itsen ympärille rakentamiani muureja, monia muureja.

Ilman ystäviä se ei olisi onnistunut. Onneksi olitte, rakkaat ystävät mukana kulkemassa. Ja ekstrana tuli vielä roppakaupalla uusia ystäviä matkaa keventämään. Kiitos Teistä ja Kiitos Teille.

Jatketaan edelleen toistemme elämän ilahduttamista, askelten keventämistä ja laitetaan hyvä kiertämään tulevanakin vuonna.
Rakkautta ja Rauhaa teille kaikille.

Suurella Sydämellä 

~W~

Silleen ois tälleen.

Tuleekohan ihmisestä ikinä niin vanha, ettei sisäinen lapsi enää pelkäisi sitä, tuleeko se hyväksytyksi sellaisena, kun sattuu kulloinkin näkyville pääsemään?
Olen viikonlopun taas käynyt, tämän vuoden matkaa loppua kohti. Tämä on kuulkaa ollut melkoinen vuoristorata, maailmanpyörä, tornaado ja hilakieputin koko vuosi. Taisin jo kerran mainita, että on kun kaikki tykkimäet, särkänniemet ja linnanmäet samassa paketissa. Välillä tulee sellainen hiilis, että pysäyttäkää tämä kieputin justiinsa tähän paikkaan ja lopettakaa jatkuva sekottaminen. Mie en enää tiedä, että pelataanko me korttia, vai kieputaanko huvipuistossa, vai ollaanko vaan kaiken saamarinmoisissa mielenkiduttimissa, mutta pojat, että on välillä ollut hengästyttäväa, niin hyvällä, kuin huonollakin tavalla.

Kaiketi meistä huokuva hulluudenenergia tarttuu meidän kulkemiin paikkoihinkin, koska yksi asia johtaa yhteen ja toiseen toisnaan jopa kolmanteen. Tänään

tavattiin poliiseja ja toisseenpäivänä talonrakentajia,

kai siinä jossain välissä törmättiin pariin tonttuun ja keijukaiseenkin, puhumattakaan valtion edustajista ja sadan vuoden takaisista maanpuolustajista. Kaikki tapahtumat voi yhtä hyvin olla nyt ja tässä kuin vuosisadan takana, tai tuhannen edellä.

Mutta kun maailma muuttuu, niin silloinkin yksi on muuntumaton, se on sisällä oleva epävarmuuden poikanen. Välillä, iso ja välillä pieni, mutta muutoin muuntumaton. Toisinaan tuntuu, että vaikka minä eläisin kuinka monta elämää uudestaan ja uudestaan, niin aina se onnistuu kasvamaan joinakin hetkinä minun sisälleni niin suureksi, että sisäistä lasta pelottaa luottaa minkään olevaisen ongelmattomuuteen. 

Ei auta lohdutus, että päivä kerrallaan, kyllä se siitä. Ei auta tsenppi, kyllä sie pärjäät. Ei edes se, että se aikuistenoikee ulkopuolinen aikuisolento sanoo, että tuon teit hienosti. Siinä istutaan rapaisessa tienposkessa pohtimassa, että jos mie kiipeän puuhun, niin maa ei minua niele. Vaan jos se oisikin parenpi hotkisi ja söisikin, niin ei tarvitsisi häpeänpunaansa huiviin piilotella.

Kuulkaa, aikuisena on sitten huutavan tylsä olla, jos ei joskus ympärille kasaannu samanlaisia tossunkuluttajia omanlaisillaan kotkotuksilla. Vaikka mie olen viimeaikoina, ihan liian  monen vuorokauden yöt viettänytkin valvoen, että tullakko, vai eikö tulla isoksi ja aikuiseksi, vastuullisen vakavasti otettavaksi ja osaavaksi, ei maailma silti parantunut pätkääkään, eikä jämerää päätöstäkään syntynyt.

Mie en tajua  sitäkään, miksi toisessa paikassa se pölynen pinta vaan häiritsee enemmän, kun toisessa. Mutta sen mie tiedän, että joskus asioille tekeminen tuo paremman mielen, kun joskus toisinaan ei. Ja silloin on sellain fiilis ja niinkin voi olla hyvä, tai sitten helvetin pelottavaa.

Mihinkään pääsemättä
~W~

Korvamadon Oodi rakkaudelle.

Minä Sinua vaan,
soitan niin kuin viidakkorumpua,
minä sittenkin,
sua aina vaan.

Kun laulat minut

Malagaan,

kuin karhuemo pentujaan,

minä sinua soitan,
niin kuin viidakkorunpuja.

Mun on vaan pakko lähteä,

en jaksa selittää,

en oo näkymätön.

Oli mullakin sydän,

kun valot sammuu,

vielä elossa oon. 

Kun valot sammuu,

sä kaiken näät.

Tanssi mun kanssa

ja elämä on levoton,

ympyrä sulkeutui.

Ne sanoo et

oon keijukainen,

noidan kykyjä,
velho, näkijä,

outo tulokas, mennikäinen. 

En taikoja tehdä voi,

 kun 

mua sattuu,

Jos tänä yönä rakkaus 

päättyy,

ne näkee kyllä kyyneleeni,

mut vaikka mä uskon ihmeisiin,

mä vapisen 

niin kuin 

kuolevainen.

Kun sydämessä veitset

kääntyy,

hajoan niin kuin

 kuolevainen.

Liian houkuttava ohittaa, 

kaksi niin kaunista, 

siipinsä keijupölyä

hieroi aamuisin.

Kuka uskois et on 

olemassa surullisia Keijuja.
Kuinka muka siivekäs niin

maassa olla vois, 

kun on paratiisi meillä

täällä näin?


~W~

Musta aukko

Tuntuuko muista koskaan siltä, että pitäisi olla todella "ylhäisen julkisessa" asemassa tullakseen kuulluksi? Että täytyisi olla JOTAIN saadakseen esimerkiksi sanoa olevansa väsynyt ja kyllästynyt ilman sitä "No semmosta se välillä on kaikilla."kommentia.

Tiedätte varmaan kaikki, miten tuo kommentti tulee aina sellaisella vähättelevällä äänellä, josta huokuu sellainen syvä paheksunta ja tyytymättömyys sinuun/minuun, joka erehdyin sanomaan ääneen sen, miltä juuri nyt, kaiken keskellä tuntuu. Ja viis siitä, että olit viikkokausia pääsi sisällä paininut noiden ajatustesi kanssa, koettanut tsempata itseäs jaksamaan ja ajattelemaan positiivisia ja iloisia asioita. Viis siitäkään, että olit pääsi sisällä miettinyt kuinka uskaltaisit alkaa keskustella asiasta jonkun kanssa, koska haluaisit saada joltakulta tukea ja ymmärrystä. Hiukan lohdun sanoja, tai uutta näkökulmaa. Reunoja sille Mustalle aukolle, joka tuntuu nyt vaan kasvavan pään sisällä ja aiheuttavan entistä suurenpaa epävarmuutta olemisen oikeuksiin.

Millä tavalla ottaa ja kokoaa itsestään uutta, kun tietää, että kaikki saavuttamisen arvoinen on jo tehty ja loppu on oikeastaan täysin kiinnostamatonta tuupaa. Pitää olla "oikeasti" tehnyt jotain voidakseen sanoa, että kaikki saavuttamisen arvoinen on jo tehty.

Kun meillä kaikilla on niin ommammelainen elontie.

Minun elonpähkinän piti tähän mennessä sisältä jo perhe (mies ja lapset), vakituinen työ (hyvällä liksalla), oma koti (hulppealla paikalla, omakotitalo, itsestään siistytyvä, siellä ateljee, jossa voisin harrastaa taiteellisuuksiani.) Ja Auto. (hieno) Ja matkustellutkin oisin, jo vähintään kerran maailman ympäri. Ei ihan toteutunut nämä unelmat mutta aikansa nekin eli.

Minun maailma on ollut aika pieni, ei lainkaan vähäpätöinen, mutta pienenpi, kuin millaiseksi sen kuvittelin lapsuuden unelmakielekkeellä istuessani. Ja ei, minä en ole saavuttanut elämässäni juuri mitään sellaista, jonka jälkeen voisin dramaattisesti lopettaa urani ja sanoa että "Kitti se oli nyt tässä!". 

Tosiasiassa olen vasta nyt elämäni alussa, sillä nythän minusta on karsittu kaikki luulot pois ja voin aloittaa tyhjältä pöydältä. Hypätä mustaan aukkoon ja katsoa onko siellä yhtään mitään löydettävää.

Minä tiedän jo, mitä on turha yrittää saavuttaa ja minä tiedän mitä ilman minä selviän. Minä tiedän senkin miltä tuntuu, kun unelmat ei toteudu ja minä tiedän, miltä tuntuu päästää niistä irti, katsoa kun ne kuolee. Harvat näistä jo opituista asioista tuntui hyvältä, mutta opittu on.

Mutta nyt kun hyppään siihen Mustaan aukkoon, Minulla on yksi toive. Vaivattomanpaa matkantekoa, vähemmällä surulla ja kivulla.

~W~

Kuinka paljon plussaa?

Saankohan minä kuoltuani kuinkakin paljon plussa-, tai miinuspisteitä varovaisuudesta? Että eläessäni sinnikkäästi kiellän itseltäni mukavuuksia ja sallin itseni kestää epämukavuutta ja harmituksia?

Jos ihminen aina, itse luo oman elonsa ja sen erilaiset värit ja varjot, niin miksi suurin osa, minun maailmasta on ollut mustavalkokuvia?

Miksi ne vähäiset värikuvat, riitelee sävyillään alati toistensa kanssa? Minä rakastan värejä. Minä rakastan elämän kirjavuutta ja sitä, miten räsymattojen värit ei haalistu, kun ne vanhenee, vaan jokaisen raidan tarina, on aina vain kirkkaanpana mielessäni.

Ja silti itseltäni minä kiellän elämän värit ja valot.

Silittävät kädet ja kauniit sanat.

Hellät hyväilyt ja hulvattoman vauhdin hauskimmissa huvipuistoissa. Ja kyllä, tarkoitin tämän juuri niin monimielisesti, kuin jokainen siveellinen olento, kieltää itsensä ajattelemasta. Maailma on kummallinen paikka. Täällä ihminen tekee itselleen kieltolistan, joka on pitkä, kuin nälkävuosi. Nälkävuosi taas on jokaiselle oman mittainen. Toiselle raamatun seitsemän vuotta ja toiselle iäisyys, se on eri kuin miesmuisti, joka tunnetusti on kolme vuotta. Mutta se kieltolista, miksi niin paljon rajoja elämään, joka on elettäväksi tarkoitettu? 

Ymmärränhän minä, että maailmassa pitää olla yhteiset pelisäännöt joiden kanssa eletään, mutta pitääkö aina jokaisen (omasta mielestään) pulleahkon, kieltää itseltään herkut ja antaa hengen raipan viuhua, jokaisesta sokerimurustakin, jonka on nähnyt? Pitääkö kuntohullun kieltää itseltään sohvan syli ja sohvaperunan vaihtaa sohvansa vaikka kuntosalin kausikorttiin, ennemmin kuin löllötä perseellään penkissään? Koska kaikkien pitää täytyy ja tarvtsee tehdä toisin, kuin oma mieliteko oisi. Eihän se nyt millään tavoin ole oikein, eikä kohtuullista, nauttia elämästään, vai kuinka?

En ihmettele tätä ensikertaa. En varmuudella viimeistäkään kertaa. Mutta kuinka paljon plussaa minä saan kieltämällä itseltäni mukavuutta, nautintoa, ilot ja ihanuudet, joita elämällä oisi tarjottavana? Mitä hitto niillä semmoisilla plussilla tekee?? Hulluttahan se on, estää itsensä elämästä, elossa ollessaan, silkkojen epävarmojen plussapisteiden toivossa. 

En minä tätä eloa takaisin tahdo, jos kaikki tosiaan oisi kuljettava samoilla askelilla. En hetkeäkään kaipaa varovaisuutta ja hyssyntyssyn tylsyyttäni, johon olen hukannut suurimman osan aikuisuudestani, osan lapsuuttani ja kaiken valveillaolo aikani. Vainko unissaan, ihminen antaa itselleen ja unelmilleen luvan olemassaoloon ja rakkaudelleen tavat ilmetä? Jos niin on, minä mieluummin vaikka nukun loppuelämäni, kuin kestän pelonkahleissa olemista. 

Tylsyyteensä tylsistyneesti
~W~

Hyvää matkaa.

Melankolia-Mie on viimeaikoina ottanut taas tahtipuikon kätösiinsä ja aikaansaanut monta valvottua yötä ja muutaman itkuntirahduksenkin.
Elämä on ollut hitupikkuisen rankkaa, sekä hengelle, että ruumiille. Niin minulle, kuin muillekin ja ruletissa on osunut kaikenlaista kakkaa uutispuuron joukkoon. Eikä joka lusikallista, aivan suurimmalla nautinnolla niele.

En voi sanoa, että oisi ollut vain raskasta. Oma henkilökohtainen elämäni on ollut aivan yllättävän mukavassa jamassa. Vaikka siellä on ollut muureja, joita ylitellä ja harmaita kiviä läpimentäviksi, se on ollut voimaannuttavaakin. Olen koko vuoden ylittänyt omat odotuksenin sadalla % ja toisten odotuksien prosentteja en viitsi laskea, sillä joidenkin odotukset on suuria ja toisten pieniä, eikä joillakin ole varalleni odotuksia ollenkaan. Ainoa, joka on tuntunut kerta kerran jälkeen, kaikesta edelleen hämmentyvä, olen minä. 

Kiitos kaikesta kannustuksesta, ilman niitä, en olisi näin suuresti jaksanutkaan, itseäni yllättää ja ylittää.

Mutta on asioita, jotka edelleen tuntuu säännöllisin väliajoin, vyöryvän käsiteltäviksi. Silloinkin, kun kaikki on enimmäkseen hyvin. 

Vaikein käsiteltäväni on lienee se ystäväni masennus ja siihen kuuluvat ajatukset. Ollakseni täysin rehellinen, niin itselleni, kuin muille. Monien ahdistavinpien jaksojen yleinen teema on kuolemankaipuu. Tunsin Hänet melkein ystäväksi ajoittain, ystäväksi, jonka syliin kaipasin enemmä, kuin kenenkään eläväisen syliin. "Ystäväni Kuolema, ota syliin ja hellästi puserra, vaivoista päästä."

Elämän varrella tapahtuneita. Omia ja toisten menetyksiä ajatellessa, tuo minun kuolemankaiho, saa monesti aikaan sellaisen laittomuuden tunteen. "Mikä oikeus sinulla on kaihota kuolemaa? Miksi halveksit elämääsi, noin ajattelemalla? Kun niin moni joutuu lähtemään täältä aivan liian varhain? Hyi, häpeä ajatuksiasi." Näin sanoo pääni ja näin olen kuullut ihmisten sanovan, kun uskaltauduin viimein tästä ääneen puhumaan. Osa kieltäytyi täysin kuuntelemasta ja osa taas yllättäen kertoi, että samoja tuntemuksia on tulvinut omassakin mielessä. Ikävä jonnekin pois. Jonnekin missä oisi helponpaa.

Olenko ajatellut itsemurhaa? Olen. Olenko itse tuhoinen? En siten, kuin ennen. Olen ollut sairauden vuoksi henkihieverissä useammankin kerran ja aina minut on saatu takaisin tolpilleni. Olen

oppinut arvostamaan ympärilläni olevien ihmisten, Jumalan ja Enkelten ponnisteluja. He tahtovat minun olevan syystä, tai toisesta elossa. En vielä tiedä miksi, mutta jos odotan kiltisti, he ehkä kertovat sen minulle. Harkitsinko itsemurhaa koskaan? Kyllä. Ensimmäisen kerran alle kymmenen vuotiaana, ollessani sairaalassa, ties monettako jaksoa. Sairaala maailma pienelle ihmiselle, oli toisinaan seikkailu, toisinaan pahinta kidutusta. Ei näe vanhenpiaan, ei veljeään, ei ystäviään ja kaikki tuikkii ja tökkii neuloilla ja aiheuttavat kipuja. Äänet on outoja ja vieruskaverit samoin, toiset kulkee unissaan ja hakkaa ja toiset on niin sairaita, ettei heidän kanssa voi jutella, vaikka itse hiukan jaksaisikin. Ja onko siellä aikuisia? On tietenkin ja kuten aikuisilla aina, heillä on kiire jonnekin muualle. 

Tiedänkö itsemurhan tehneitä? Tiedän, tiedän sekä yrityksessään epäonnistuneita, että heitä, jotka siirtyivät henkimaailman ovesta uuteen maailmaan. Toivotan teille kaikkea hyvää, valoa ja rakkautta. Luulen ymmärtäväni ajatuksenne. Enkä voi syyttää teitä itsekkyydestä. En edes pidä teitä luovuttajina, hämmentävästi näen teissä rohkeuden, johon itse en yllä, mutta johon en juuri tänään tunne tarvettakaan. 

Ja ymmärrän myös Sinua joka jäit järkyttyneenä ja sieluasi myöden surulla täytettynä, keräämään sydämesi kappaleta menetettyäsi rakkaasi. Aivan sama miten hänet menetit, äkkiä yllättäin, tai pidemmän taistelun kautta. Omasta tahdosta, tai tähtiin kirjattuna. Yhtä kaikki sylisi on tyhjä. Eikä kukaan voi ymmärtää menetyksesi suuruutta. Olen syvästi pahoillani, toivon sinulle voimia surussasi. Enkä todellakaan osaa muuta sanoa. Sillä minä mietin hämmentyneenä, miten onnekas hän on, joka meidät jätti ja minä tunnen Kuoleman kateutta.

Hän kohtasit ystäväni Kuoleman. Sai halauksen ja lempeän sylin, johon jäädä lepäämään, kunnes voimat uuteen seikkailuun on koottu. Niin toivon. Järkytyin tätä kateuden tunnetta hiukan itsekin. Se vei yöunet ja teki olon tavattoman levottomaksi. Mutta käsittelen tämän kuten kaiken muunkin kummallisuuden elämässäni. Ensin ryöppyän sen ulos tunnekuohunnan vallassa, sitten puhun sen uudelleen hiukan rauhallisemmin ja sen jälkeen kirjoitan.

Ja toivon, että lukija ymmärtää nämä tunteiksi, joihin minulla on oikeus. Tarvitsematta potea huonoa omaatuntoa enenpää, kuin omat, soimaavat ajatukseni jo pakottavat tuntemaan. 

Aina ajoittain Pois jonnekin kaihoten
~W~

Tunnevoimani

Kirjoitin tämän tekstin joku vuosi sitten kertakaikkisen ahdistuksen vallassa. Se olo mikä minua tuollon riivasi, oli yhtä aikaa voimaa ja voimattomuutta. Tämä on "julkaistu" silloin fb sivullani ja herätti ajatuksia suuntaan ja toiseen. Enimmäkseen yleensä tunteen siitä, ettei ole oikein soveliasta tuntea näin. Miksi?

"Viha

17. lokakuuta 2011 kello 20:23

17.10.2011   (Huom! kirjoitus vuosi.)

Hei maailma.

Juuri tänään vihaan sinua niin, että jos osaisin, rakentaisi pommin, jonka räjäyttäisin peruskalliossasi, piittaamatta lohkaisisiko se ison, vai pienen palan sinusta. Vihaan sinua niin, että se huuto, joka olisi kurkustani purkautumassa, on liian suuri, liian repivä ja liian korviin sattuva, tullakseen ulos, muutoin kuin nyyhkäisyin.

Luoja miten vihaan sitä vihaa, joka tekee minut voimattomaksi, kyvyttömäksi edes liikkumaan. Mina vihaan sitä, miten saat minut tuntemaan itseni syylliseksi kaikkeen.

Tuoko sen syyllisyyden maailma, vai joku sisäinen vainolaiseni, joka ei jätä minua rauhaan, ennenkuin on nujertanut minut kokonaan vihan, ahdistuksen, raivon ja epätoivoisen toivottomuuden alinpaan helvetin kuiluun? Minä vihaan vihaani. Vihaan sitä, ettei minusta löydy enää rahtuakaan rohkeutta nousta puolustamaan onneani ja hyvää oloani. Tule ja muserra minut, kun kerran kuitenkin aiot sen tehdä. Muserra ja tapa niin moneen kertaan, kuin se tässä elämässä on välttämätöntä, että saisin rauhan.

Olet leikkinyt kanssani kissaa ja hiirtä, saat minut houkutelluksi esiin, laskemaan suojakilpeni. Ja juuri kun ole suojattomimmillani, sinä isket. Sinä tuot eteeni hyvyyttä ja iloa, viedäksesi ne hetken kuluttua pois. Joku muu tarvitsee sitä enemmän. Viskaat eteeni mukavan tuokion, jonka kuorrutat kieroudella. Lopuksi joku tulee ja kaivaa itsetunnolleni sopivan kokoisen haudan ja heittää sen rippeet monttuun odottamaan kivi -ja rojukuormaa peitokseen.

Minä vihaan tätä peilikuvaa, joka katsoo minua itkien ja varmana siitä, että juuri hän on syyllinen omaan ja kanssaihmisten pahaan oloon. Kipuun ja särkyyn, heidän voimattomuuteensa ja siihen, että koko maalliset harmit on kasattuna heidän kannettavaksi. Peilikuva ehtii muutamassa hetkessä tekemään heistä toivottomia, voimattomia, päättämättömiä ,kaikin tavoin vanhoja, väsyneitä ja elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä, jotka ei löydä elämästään mitään hyvää. Tekikö peilikuva sen silloin, kun oli poissa paikalta, vai silloin kun käveli ohi, vai jo syntyessään? Miten taivaan nimessä hän ehti?

Ei saisi vihata, ei edes väärin kohtelevia ihmisiä, ei ketään lähimmäistään saisi vihata. Vihaan siis itseäni ja sinua maailma. Olet kammottava, kiero ja täysin tunteeton. Olet epäreilu ja välinpitämätön. Tuuditat minut kuvitelmaan, että kannat minua, olet voimani ja rakkauteni, rohkeus ja tukipilarini jokaisessa vaikeudessa, mutta yllättäen, maailma, sinä oletkin ne vaikeuteni ja ylipääsemättömät esteeni.

Olen kuoleman väsynyt ja sisälläni velloo kuin hirmumyrskyssä. Minä niin vihaan ja olen voimattomanpi kuin ikinä. Kyvytön tekemään tänäänkään mitään oikein. Mikä oikeus sinulla on ottaa minut syliisi ja paiskata hetken päästä kallioihin? Mikä oikeus sinulla on kohdella minua hyvin, kun tiedät, että jostain tulee joku, joka kaataa päälleni kuumaa öljyä. Miksi sinä rakastat ja vihaat minua, järjettömällä voimallasi. Kun minulla ole pienintäkään kykyä, eikä voimaa puolustautua?"

~W~

Tänään koen, että kun tuona päivänä, annoin itseni kirjoittaa vihan tunteeni ulos, aloin parantua. Alkuperäinen teksti oli rajunpi, ahdistuneenpi ja repaleisenpi, kuin tämä, jota kirjoitin ja hioin siihen saakka, että hyväksyin sen ensin fb. sivulla julkaistavaksi ja nyt vuosia myöhemmin sinun luettavaksesi ja itseni muistettavaksi.

On aidon oikeasti niin, että joskus vihaan pitää tutustua kunnolla:
Jotta sen voi rakentavasti käsitellä.
Jotta siitä voi oikeasti päästää irti. 

Jotta sen voi antaa pois.
 Jotta sen voi haudata, kuin tiensä loppuun asti kulkeneet kuuluukin.

Minussa on edelleen vihaa, ei paljon, ei tukehduttavasti, ei niin, että joutuisin sen pakolla piilottamaan, mutta sitä on riittävästi, jotta tunnen siinä olevan voiman. On hyvä tuntea tunteissaan oleva voima. Muttei ole hyvä tukahduttaa tunteissaan olevaa voimaa, koska silloin se kääntyy minua itseäni vastaan.

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota?

"Mikset sinä kerro enää meistä?" Kysyi Tytti eräänä päivänä uittaen jalkojaan tiskialtaassa. Se oli hassu ja apea näky yht'aikaa. Pieni tonttutyttö tiskipöydällä istumassa, puukengät ja raitasukat tiskiainevaahdossa astioiden seassa. Ala huuli mutrussa.

-Mutta Kerronhan minä? Vai kerronko, ainahan meille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista mukavaa ja jännittävää. Viimeksikin seikkailtiin Lapissa Otsamolla ja Joulupukin luona. Tavattiin Tulenkultakin. Tytti katseli minua surullisena. Ei ilmeisesti riittänyt.

Tänä yönä minä heräsin siihen, kun hän istui tyynyllä ja itki. -Voi Tytti-kulta mikä on?

Niin Muistattehan kuka Tytti on? Hän on minun kotitonttu, muuntuvainen sellainen. Hän oli aikoinaan Kantolan mummon kotitonttu, äitini lapsuuden kodin huushollerska, joka laittoi tuulemaan kaikkialla. Opetti jopa ystäväni kotitontun Juuson, oikean tontun tavoille.

Ensi kerran tavatessamme hän oli pitkän huiskea ja kaunis tättähäärä, joka koetti pelastaa Hiirolan muorin tavarat.

Ja nyt hän istuu pienenpienenä tyynylläni ja itkee.

-Tytti, minä kuuntelen.

"Minuakinko?" Kysyi Tytti. - Nyt ihan vain sinua. Sinä halusit puhua minulle jo aiemmin. En ymmärtänyt silloin, että sinulla oli paha mieli. Nyt minä kuuntelen.

Tytti alkoi näyttää kuvia. Hän ja Vieno keikkui hierontapöydällä. Tytti pöydän vieressä heilutellen höyhentä ja Vieno vauhdilla höyhenen perässä. Välillä Tytti pienenä pöydällä ja roikkumassa Vienon hännässä, tai ratsastamalla Tuhka Rouvan kyydissä ympäri kievaria.

Välillä istumme kaikki olo huoneessa, minä koneella, tai nenä kiinni kirjassa, tai kädet rasvassa, toisella puolella olohuonetta, pehmentämässä hierontapöydällä pötköttävää. Tytti nukuttaa Kattilan väkeä rauhalliseen uneen ja viihdyttää vieraitamme. Yhdellä kuvamatkalla olemme Kantolassa. Minä marjapuskassa syömässä karviaisia ja Tytti leikkii Jalon, Kyöstin, Jasmiken ja Juuson kanssa ympäri tiluksia.

"Sinä et enää katso meitä. Et ole mukana tarinassa, vaan sen reunalla. Aivan kuin oisit putoamassa siitä pois? Voiko Kirjurit kadota."-En tiedä Tytti, en kyllä missään nimessä tahdo, että niin kävisi. -Kulunut vuosi vaan on ollut niin kiireinen, rehellisyyden nimissä, en ole aina huomannut teidän läsnäoloa. Vaikka jokin vaisto sanookin, ettette ole mihinkään kadonnut, olen ikävöinyt teitä silti. Tiedät sen hassun tunteen ikävästä, vaikka pidät kädestä kiinni, sitä ikävän kohdetta. Sinä kerroit kerran, että ikävöit Juusoa joskus niin. "Sinäkö kuulit sen? Vaikka minä puhuin Vienolle."

-Vienolle?

"Niin, tai siis Kattilan väelle, olihan tässä silloin paljon muitakin."

"Kun me kaikki silloin hämmästeltiin, ettet aikoihin ollut osallistunut meidän juttutuokioihin. Et kirjannut tapahtumia, vaan touhusit jotain muuta. Ja me toivottiin, että oisit sulkenut koneen, tai lopettanut lukemisen ja tullut istumaan meidän kanssa. Vieno ja Vanha Rouva totesi, että heillä on ollut ikävä sinua. Kievarilaiset sanoi samaa ja minä muistin sen, miten kovasti joskus ikävöin Juusoa, vaikka hän piti minua lujasti kädestä."

Joskus vaan tuntuu, että ollaan kaukana toisistamme, vaikka ollaankin ihan vieretysten. Se tekee surullisen olon. En voi puolustautua sillä, että minulla on ollut kiire. Enkä silläkään, että olen alkanut opiskella. Olenhan minä ennenkin ollut kiireessä ja opiskellut ja turinat on korviini kuuluneet silti. -En tiedä minne matkaan silloin, kun en teitä kuule. En halua kadottaa teitä. 

Kiitos että tulit juttelemaan Tytti. Ja voisitko toistekin herättää minut, jos ajaudun liian kauas ajatuksissani? Rakkaudella Kirjuri.