Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota?

"Mikset sinä kerro enää meistä?" Kysyi Tytti eräänä päivänä uittaen jalkojaan tiskialtaassa. Se oli hassu ja apea näky yht'aikaa. Pieni tonttutyttö tiskipöydällä istumassa, puukengät ja raitasukat tiskiainevaahdossa astioiden seassa. Ala huuli mutrussa.

-Mutta Kerronhan minä? Vai kerronko, ainahan meille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista mukavaa ja jännittävää. Viimeksikin seikkailtiin Lapissa Otsamolla ja Joulupukin luona. Tavattiin Tulenkultakin. Tytti katseli minua surullisena. Ei ilmeisesti riittänyt.

Tänä yönä minä heräsin siihen, kun hän istui tyynyllä ja itki. -Voi Tytti-kulta mikä on?

Niin Muistattehan kuka Tytti on? Hän on minun kotitonttu, muuntuvainen sellainen. Hän oli aikoinaan Kantolan mummon kotitonttu, äitini lapsuuden kodin huushollerska, joka laittoi tuulemaan kaikkialla. Opetti jopa ystäväni kotitontun Juuson, oikean tontun tavoille.

Ensi kerran tavatessamme hän oli pitkän huiskea ja kaunis tättähäärä, joka koetti pelastaa Hiirolan muorin tavarat.

Ja nyt hän istuu pienenpienenä tyynylläni ja itkee.

-Tytti, minä kuuntelen.

"Minuakinko?" Kysyi Tytti. - Nyt ihan vain sinua. Sinä halusit puhua minulle jo aiemmin. En ymmärtänyt silloin, että sinulla oli paha mieli. Nyt minä kuuntelen.

Tytti alkoi näyttää kuvia. Hän ja Vieno keikkui hierontapöydällä. Tytti pöydän vieressä heilutellen höyhentä ja Vieno vauhdilla höyhenen perässä. Välillä Tytti pienenä pöydällä ja roikkumassa Vienon hännässä, tai ratsastamalla Tuhka Rouvan kyydissä ympäri kievaria.

Välillä istumme kaikki olo huoneessa, minä koneella, tai nenä kiinni kirjassa, tai kädet rasvassa, toisella puolella olohuonetta, pehmentämässä hierontapöydällä pötköttävää. Tytti nukuttaa Kattilan väkeä rauhalliseen uneen ja viihdyttää vieraitamme. Yhdellä kuvamatkalla olemme Kantolassa. Minä marjapuskassa syömässä karviaisia ja Tytti leikkii Jalon, Kyöstin, Jasmiken ja Juuson kanssa ympäri tiluksia.

"Sinä et enää katso meitä. Et ole mukana tarinassa, vaan sen reunalla. Aivan kuin oisit putoamassa siitä pois? Voiko Kirjurit kadota."-En tiedä Tytti, en kyllä missään nimessä tahdo, että niin kävisi. -Kulunut vuosi vaan on ollut niin kiireinen, rehellisyyden nimissä, en ole aina huomannut teidän läsnäoloa. Vaikka jokin vaisto sanookin, ettette ole mihinkään kadonnut, olen ikävöinyt teitä silti. Tiedät sen hassun tunteen ikävästä, vaikka pidät kädestä kiinni, sitä ikävän kohdetta. Sinä kerroit kerran, että ikävöit Juusoa joskus niin. "Sinäkö kuulit sen? Vaikka minä puhuin Vienolle."

-Vienolle?

"Niin, tai siis Kattilan väelle, olihan tässä silloin paljon muitakin."

"Kun me kaikki silloin hämmästeltiin, ettet aikoihin ollut osallistunut meidän juttutuokioihin. Et kirjannut tapahtumia, vaan touhusit jotain muuta. Ja me toivottiin, että oisit sulkenut koneen, tai lopettanut lukemisen ja tullut istumaan meidän kanssa. Vieno ja Vanha Rouva totesi, että heillä on ollut ikävä sinua. Kievarilaiset sanoi samaa ja minä muistin sen, miten kovasti joskus ikävöin Juusoa, vaikka hän piti minua lujasti kädestä."

Joskus vaan tuntuu, että ollaan kaukana toisistamme, vaikka ollaankin ihan vieretysten. Se tekee surullisen olon. En voi puolustautua sillä, että minulla on ollut kiire. Enkä silläkään, että olen alkanut opiskella. Olenhan minä ennenkin ollut kiireessä ja opiskellut ja turinat on korviini kuuluneet silti. -En tiedä minne matkaan silloin, kun en teitä kuule. En halua kadottaa teitä. 

Kiitos että tulit juttelemaan Tytti. Ja voisitko toistekin herättää minut, jos ajaudun liian kauas ajatuksissani? Rakkaudella Kirjuri.