Hyvää matkaa.

Melankolia-Mie on viimeaikoina ottanut taas tahtipuikon kätösiinsä ja aikaansaanut monta valvottua yötä ja muutaman itkuntirahduksenkin.
Elämä on ollut hitupikkuisen rankkaa, sekä hengelle, että ruumiille. Niin minulle, kuin muillekin ja ruletissa on osunut kaikenlaista kakkaa uutispuuron joukkoon. Eikä joka lusikallista, aivan suurimmalla nautinnolla niele.

En voi sanoa, että oisi ollut vain raskasta. Oma henkilökohtainen elämäni on ollut aivan yllättävän mukavassa jamassa. Vaikka siellä on ollut muureja, joita ylitellä ja harmaita kiviä läpimentäviksi, se on ollut voimaannuttavaakin. Olen koko vuoden ylittänyt omat odotuksenin sadalla % ja toisten odotuksien prosentteja en viitsi laskea, sillä joidenkin odotukset on suuria ja toisten pieniä, eikä joillakin ole varalleni odotuksia ollenkaan. Ainoa, joka on tuntunut kerta kerran jälkeen, kaikesta edelleen hämmentyvä, olen minä. 

Kiitos kaikesta kannustuksesta, ilman niitä, en olisi näin suuresti jaksanutkaan, itseäni yllättää ja ylittää.

Mutta on asioita, jotka edelleen tuntuu säännöllisin väliajoin, vyöryvän käsiteltäviksi. Silloinkin, kun kaikki on enimmäkseen hyvin. 

Vaikein käsiteltäväni on lienee se ystäväni masennus ja siihen kuuluvat ajatukset. Ollakseni täysin rehellinen, niin itselleni, kuin muille. Monien ahdistavinpien jaksojen yleinen teema on kuolemankaipuu. Tunsin Hänet melkein ystäväksi ajoittain, ystäväksi, jonka syliin kaipasin enemmä, kuin kenenkään eläväisen syliin. "Ystäväni Kuolema, ota syliin ja hellästi puserra, vaivoista päästä."

Elämän varrella tapahtuneita. Omia ja toisten menetyksiä ajatellessa, tuo minun kuolemankaiho, saa monesti aikaan sellaisen laittomuuden tunteen. "Mikä oikeus sinulla on kaihota kuolemaa? Miksi halveksit elämääsi, noin ajattelemalla? Kun niin moni joutuu lähtemään täältä aivan liian varhain? Hyi, häpeä ajatuksiasi." Näin sanoo pääni ja näin olen kuullut ihmisten sanovan, kun uskaltauduin viimein tästä ääneen puhumaan. Osa kieltäytyi täysin kuuntelemasta ja osa taas yllättäen kertoi, että samoja tuntemuksia on tulvinut omassakin mielessä. Ikävä jonnekin pois. Jonnekin missä oisi helponpaa.

Olenko ajatellut itsemurhaa? Olen. Olenko itse tuhoinen? En siten, kuin ennen. Olen ollut sairauden vuoksi henkihieverissä useammankin kerran ja aina minut on saatu takaisin tolpilleni. Olen

oppinut arvostamaan ympärilläni olevien ihmisten, Jumalan ja Enkelten ponnisteluja. He tahtovat minun olevan syystä, tai toisesta elossa. En vielä tiedä miksi, mutta jos odotan kiltisti, he ehkä kertovat sen minulle. Harkitsinko itsemurhaa koskaan? Kyllä. Ensimmäisen kerran alle kymmenen vuotiaana, ollessani sairaalassa, ties monettako jaksoa. Sairaala maailma pienelle ihmiselle, oli toisinaan seikkailu, toisinaan pahinta kidutusta. Ei näe vanhenpiaan, ei veljeään, ei ystäviään ja kaikki tuikkii ja tökkii neuloilla ja aiheuttavat kipuja. Äänet on outoja ja vieruskaverit samoin, toiset kulkee unissaan ja hakkaa ja toiset on niin sairaita, ettei heidän kanssa voi jutella, vaikka itse hiukan jaksaisikin. Ja onko siellä aikuisia? On tietenkin ja kuten aikuisilla aina, heillä on kiire jonnekin muualle. 

Tiedänkö itsemurhan tehneitä? Tiedän, tiedän sekä yrityksessään epäonnistuneita, että heitä, jotka siirtyivät henkimaailman ovesta uuteen maailmaan. Toivotan teille kaikkea hyvää, valoa ja rakkautta. Luulen ymmärtäväni ajatuksenne. Enkä voi syyttää teitä itsekkyydestä. En edes pidä teitä luovuttajina, hämmentävästi näen teissä rohkeuden, johon itse en yllä, mutta johon en juuri tänään tunne tarvettakaan. 

Ja ymmärrän myös Sinua joka jäit järkyttyneenä ja sieluasi myöden surulla täytettynä, keräämään sydämesi kappaleta menetettyäsi rakkaasi. Aivan sama miten hänet menetit, äkkiä yllättäin, tai pidemmän taistelun kautta. Omasta tahdosta, tai tähtiin kirjattuna. Yhtä kaikki sylisi on tyhjä. Eikä kukaan voi ymmärtää menetyksesi suuruutta. Olen syvästi pahoillani, toivon sinulle voimia surussasi. Enkä todellakaan osaa muuta sanoa. Sillä minä mietin hämmentyneenä, miten onnekas hän on, joka meidät jätti ja minä tunnen Kuoleman kateutta.

Hän kohtasit ystäväni Kuoleman. Sai halauksen ja lempeän sylin, johon jäädä lepäämään, kunnes voimat uuteen seikkailuun on koottu. Niin toivon. Järkytyin tätä kateuden tunnetta hiukan itsekin. Se vei yöunet ja teki olon tavattoman levottomaksi. Mutta käsittelen tämän kuten kaiken muunkin kummallisuuden elämässäni. Ensin ryöppyän sen ulos tunnekuohunnan vallassa, sitten puhun sen uudelleen hiukan rauhallisemmin ja sen jälkeen kirjoitan.

Ja toivon, että lukija ymmärtää nämä tunteiksi, joihin minulla on oikeus. Tarvitsematta potea huonoa omaatuntoa enenpää, kuin omat, soimaavat ajatukseni jo pakottavat tuntemaan. 

Aina ajoittain Pois jonnekin kaihoten
~W~