Saankohan minä kuoltuani kuinkakin paljon plussa-, tai miinuspisteitä varovaisuudesta? Että eläessäni sinnikkäästi kiellän itseltäni mukavuuksia ja sallin itseni kestää epämukavuutta ja harmituksia?
Jos ihminen aina, itse luo oman elonsa ja sen erilaiset värit ja varjot, niin miksi suurin osa, minun maailmasta on ollut mustavalkokuvia?
Miksi ne vähäiset värikuvat, riitelee sävyillään alati toistensa kanssa? Minä rakastan värejä. Minä rakastan elämän kirjavuutta ja sitä, miten räsymattojen värit ei haalistu, kun ne vanhenee, vaan jokaisen raidan tarina, on aina vain kirkkaanpana mielessäni.
Ja silti itseltäni minä kiellän elämän värit ja valot.
Silittävät kädet ja kauniit sanat.
Hellät hyväilyt ja hulvattoman vauhdin hauskimmissa huvipuistoissa. Ja kyllä, tarkoitin tämän juuri niin monimielisesti, kuin jokainen siveellinen olento, kieltää itsensä ajattelemasta. Maailma on kummallinen paikka. Täällä ihminen tekee itselleen kieltolistan, joka on pitkä, kuin nälkävuosi. Nälkävuosi taas on jokaiselle oman mittainen. Toiselle raamatun seitsemän vuotta ja toiselle iäisyys, se on eri kuin miesmuisti, joka tunnetusti on kolme vuotta. Mutta se kieltolista, miksi niin paljon rajoja elämään, joka on elettäväksi tarkoitettu?
Ymmärränhän minä, että maailmassa pitää olla yhteiset pelisäännöt joiden kanssa eletään, mutta pitääkö aina jokaisen (omasta mielestään) pulleahkon, kieltää itseltään herkut ja antaa hengen raipan viuhua, jokaisesta sokerimurustakin, jonka on nähnyt? Pitääkö kuntohullun kieltää itseltään sohvan syli ja sohvaperunan vaihtaa sohvansa vaikka kuntosalin kausikorttiin, ennemmin kuin löllötä perseellään penkissään? Koska kaikkien pitää täytyy ja tarvtsee tehdä toisin, kuin oma mieliteko oisi. Eihän se nyt millään tavoin ole oikein, eikä kohtuullista, nauttia elämästään, vai kuinka?
En ihmettele tätä ensikertaa. En varmuudella viimeistäkään kertaa. Mutta kuinka paljon plussaa minä saan kieltämällä itseltäni mukavuutta, nautintoa, ilot ja ihanuudet, joita elämällä oisi tarjottavana? Mitä hitto niillä semmoisilla plussilla tekee?? Hulluttahan se on, estää itsensä elämästä, elossa ollessaan, silkkojen epävarmojen plussapisteiden toivossa.
En minä tätä eloa takaisin tahdo, jos kaikki tosiaan oisi kuljettava samoilla askelilla. En hetkeäkään kaipaa varovaisuutta ja hyssyntyssyn tylsyyttäni, johon olen hukannut suurimman osan aikuisuudestani, osan lapsuuttani ja kaiken valveillaolo aikani. Vainko unissaan, ihminen antaa itselleen ja unelmilleen luvan olemassaoloon ja rakkaudelleen tavat ilmetä? Jos niin on, minä mieluummin vaikka nukun loppuelämäni, kuin kestän pelonkahleissa olemista. Tylsyyteensä tylsistyneesti
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti