Pelko

Näin tulevan Pyhäinpäivä tunnelmiinhan kuuluu suuressa maailmassa kaikki haamut ja pölötykset, siispä tämäkin aihe on hyvä ottaa esiin. 

Olen ainakin yhden ihmisiän elänyt "symbioosissa" pelon kanssa. Pelko ilmenee aina eri muodoissa, siltakammosta ja korkeanpaikan kammosta, avariin paikkoihin, hisseistä suljetuihin tiloihin. Pelko tunteena on aina samanlainen, mutta ilmenee milloin missäkin tilanteessa ja milloin milläkin voimalla.

Puistatuksesta paniikkitiloihin, hyperventilointiin, itkukohtauksiin tai ihan suoranaiseen, horkkaan, kyvyttömyyteen, muuta kuin jähmettyä, piiloutua jne, monta muotoa on käyty läpi. Jämähdin jopa Uljaineni keskelle Käkisalmen siltaa. Viiden auton keskelle huutamaan kauhusta. Täydellisen liikuntakyvyttömänä. Paniikin aiheutti  minua omalla kaistallaan ohittava linja-auto. Olin varma, että se pudottaa meidät kaikki alas siltä sillalta. Viis kuolemasta mutta se pudous, pelkään putoamista. Ja sitä äkkipysähdystä, mikä sen pudotuksen jälkeen tulee. Mitä luultavammin sattuu sairaasti.

Pelkään toisten kuolemaa ja sitä tuskaa, mikä tulee, kun menettää rakkaan olennon. Pelkään menetyksiä, myös kontrollin menetystä omasta elämästä. Pelkään itse pelkoa. Vuosia näitä kaikkia pelkojani, koetettiin saada kuriin järkeilemällä monenkin lääkärin ja psykologin avustuksella. Pelot on edelleen täällä, mutta viisaat luovuttivat.

Kaikkein parhaimman neuvon, luin muistaakseni Aku Ankasta.

"Jos et voi voittaa vastustajaasi, liity siihen." Ankan pojat liitty majava yhdyskuntaan ja Minä yhdistin voimani pelkojeni kanssa. Hyväksyin niin hyvin kuin pystyin sen, että pelkään. Hyväksyin sen, ettei pelkoa nujerreta järjellä, vaan se eletään ja hengitetään, vaikka itkuhuutokohtauksella läpi, mutta pelot on olemassa syystä. Hyvästä, tai huonosta syystä, mutta joka tapauksessa. 

Ennen ihmiset eli vaistojensa varassa, haju-maku-kuulo-näkö-ja tuntoaistit, sekä se Kuudes, näkymätön aisti. Ne oli olemassa, että sai saalistettua perheelle ravintoa, löydettyä heimolle asuinpaikan ja selvittyä hengissä päivästä seuraavaan, äly, totta kai myös oli tarpeen, mutta ilman heimon sotureiden aisteja, älykkö olisi ollut suojaton vaipuessaan ajatuksiinsa, keksiessään pyörää, tai vipuvartta, tapoja käyttä tulta.

Jotta tiedän ja ymmärrän pelkojani, minun on opeteltava ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu, miksi se tuntuu ja kuinka kauan se tuntuu, siltä kuin tuntuu. Jos älylläni koetan estää sitä tulemasta, se pyörii mielessäni aina. Kun älyni uupuu, eli öisin, tai siinä hetkessä, jossa hiljaisuus on ainoa kannustajani, pelko palaa takaisin. Näissä tilanteissa se pelko on ehtinyt jo kasvaa vuoren kokoiseksi. Eipä muuta kuin vuorta valloittamaan. Kiipeän, toisinaan itken ja kiipeän, mutta kyllä, tutustun vuoreeni.

Pelkooni, joka pitää sisällään kaiken, elämästä kuolemaan ja siltä väliltä, kuoleman kaipuusta, ikuisesti yksin jäämisen kauhuun...
Osa peloista on muuttunut lohdullisuudeksi ja osa on edelleen paniikkiin ajavaa, mustaa kauhua. Mieluummin silti käyn läpi sisäiset pelkoni, kuin tuomitsen ne kokonaan tyhmyydekseni. Meitä varjoja pelkääviä on paljon, enkä usko, että meistä kukaan on tyhmyyden vuoksi peloissaan, vaan aika usein liian ajattelemisen vuoksi. Ja eikös se ole juuri järki, jota siihin ajatteluunkin käytettiin. 

Tunteet vei kuin lastua laineilla, jos joku otti ja rakastua rätkäytti. Vei laineilla, ei laineen alla, kuten liian järjenäänen kuuntelusta saattaa käydä. Se kuuluisa Sammakokin, joka kiipesi pystysuoraa seinää ihan ylös asti. Sillä oli tunne, että pystyy ja kykenee, muttei kuuloa, jonka avulla olisi voinut kuulla ne kaikki järjenäänet, jotka huuteli, ettet pysty, et kykene. Jokainen opetelkoot parhaat tavat, järjen käyttö kuuluu ihan oleellisena osana kaikkeen, mutta se ei ole se ainoa oikea käytettävissä oleva lahja, joita meille on avuksemme annettu. Peloilla on syynsä. Kun oppii tuntemaan ne, huomaa, ettei kaikkia pelkoja tarvitse enää ruokkia.

Näin minä luulisin.

Pelkoterveisin ~W~

Luonnonkansan turinoita: Höyhen Keiju

Höyhen keiju hupsahti

ensin eteeni hiekalla. 

Hän oli pahan kerran 

pöpperössä

ja hämmentynyt. 

Mutta hetken hiekkoja 

pudisteltuaan 

oli Keijulla hassutukset mielessään.

Voi puhalla,

lentoon lähetä,

pitää mennä katsomaan, 

tähtiä, tai mitä vain, 

maailman mukavuutta, 

ei jouda jäämään,

tekemään 

tuttavuutta tämän 

pitenpään. 

Laitan viestin,

tai tuulelle tarinan,

kyllä sen kuulet,

kun hiljaa,

hitaasti hissutat.

Tuuli tuo ja tuuli vie

 nyt kiire jo on

puhalla, puhalla.

Pois päästävä on.

Ja minä puhalsin.

Lensi väkkäränä metrin, 

jos toisenkin,

tuo Höyhenkeiju soma,

joka tuulen oma. 

Vaan lässähti 

rantaveteen

ja hätäännyin,

mikä nyt eteen .

Uppoaahan tuo,

kun höyhenhelmat

vettä juo. 

Vaan

huiskishaiskis

tättärää

keiju mua tervehtää 

ja jo luistimilla 

liitää,

pitkin pintaa Päijänteen,

Matkaan arvaamattomaan.

Laulaa lauluaan,

"hei hoi höyhenet,

tulkaa hitupikkuiset,

tää on hauskaa tättärää,

Tanssi talven alkaa,

vailla jäitä liidän, 

nopeana kiidän.

Etsin hauen mahtavan,

sen ratsukseni opetan

ja kuljen kuuran teille,

sieltä vaikka 

tuntureille.

Olen keiju huoleton,

mulla taskus suuri ilo on 

ja

sydämessä rakkaus, 

tuon hassun naisen puhallus.

Se vie minut 

maailmalle. 

Tiedät tien sä Keijumaahan,

siellä jälleen 

nähdä saat,

Kaikki hitupikkuiset,

Keijuäidin rakkaudet.

Kiitos Armas ystäväin,

kun matkaan minut laitoit näin.

Mun tiet on auki tähtiinkin, 

noihin kauniin tuikkiviin 

ja veden pinnan väreisiin.

Niihin nimet kirjattiin.

Minun ja Keijun toisenkin.

~W~

Tähdistä tullut.

Olisipa jotain älykästä sanottavaa, viisaita neuvoja ja lohtua lohdun tarvitsijoille. Vaan ii ole... Sanankaan viisautta annettavaksi, koska juuri tänään tajusin, että minä olen, niin kuin sinäkin. Luuranko, jonka päälle on "puettu" lihat ja suonet verineen, sulaan sekameteliin, mutta niin järjen järjestelmällisesti, ettei kukaan meistä osaisi kehoaan paremmin rakentaa.

Suolet ja sisäelimet siellä, missä niiden paikka on ja aivoissa lokerot omia asioitaan varten. Suu suoltamaan ja syömään sanoja ja korvat kuulemaan niitä, silmät katselemaan, kuinka kaikki on kaunista ja hyvää, tai pahan kerran pielessä. Meillä on kaikilla samat mahdollisuudet ja silti, täällä on jokainen ranko lihoinen ja soluineen aina eri asemessa toiseensa nähden.

Miksi ihmeessä?

Mikä on se valtaisan suuri *räps* joka teki rikkaista rikkaita ja niistä liikuttavan suuripäisistä ja pieni kehoisista lapsista nälkäisiä ja sydäntä riipivän surullisia. Mikäpä oli se *Räps*, minkä vuoksi minä aijoittain en tunne olevani minkään arvoinen ja toisinaan taas tiedän ja uskon, että koko elämälläni on oikeasti suurikin merkitys. Niin minulle, kuin muillekin ja ilman minua, voisi monikin henkäyksen pieni asia olla toisin ja siten kammottavan väärin.

Koska kaikella on tarkoituksensa, ääneen ihmettelyilläni, kissan kuorsauksella. Unen Ystävällä, joka keskustelee kanssani siitä, miten olen rakastanut ja kaivannut vuosia näkymätöntä ja kuulumatonta, mutten ole osannut rakastaa, sitä olemassa olevaa ja konkreettista.

Joku on aina rikki. Ehjä ja taiten tehtykin, jonkun mielestä. Siksi ihmettelenkin, miksi mieluummin sulkisin silmät ja hyräilisin perhosille ja metsän keijuille lauluja ja soittaisin rumpua huoneenhaltijain kuultavaksi, kuin kävelisin töihin tavarataloon, jossa hyllyt notkuu "tätä tarvitset ehdottomasti tavaraa".

Minä olen eksynyt täällä. Toiselta tähdeltä tullut. Tiedätkö sinä minne kuulut?

Minä olen rakastanut näkymätöntä miestä pidenpään, kuin ainoatakaan seurustelukumppaniani. Minä olen rakastanut näkymätöntä naista, ihan yhtä kauan. Pidenpään olen heidän kanssaan keskustellut, kuin äitini kanssa. Puhunut salaisinpia asioitani heille ja miettinyt, kuinka kiitollinen saan olla siitä, etteivät he huoliani hulluina pidä.

Miksi pitäisivät? He vastaavat minulle, joka voisin olla heille ihan yhtä epätosi, kuin Rakas Äiti Maa ja Rakas Isä Taivas, jollekin toiselle. Minun kotini on tänään tässä. Ja huomena ole jossain muualla, mutta minne tahaansa kuljen, on koko perheeni Tähdissä, tässä Maassa ja kaikkialla sillä välillä. He ovat unessa ja valveilla, näkyvissä näkymättömiä, ja minulle rakkaita. Osasyy olemassaolooni ja kipeimmän kaipuuni kohteet.

Sinä et ymmärrä sanaakaan sanomastani. Pidät hulluna ja ravistat päätäsi pohten olenko vaarallinen?
 Voin ollakin, öisin lennän tähtiin tapaamaan rakkaitani, tai nukun näkymättömässä kainalossa rakastuneen unta. Minua hellitään kuin onnen-oravaa pilvipeittojen keskellä ja minun maaailmani on kokonainen. Kun herään, olenko todessa, vai epätodessa? 

Kehoni luuranko, joka on kuorrutettu kristallisoluilla ja peitetty monenmoisilla ihmeellisyyksillä ja paksulla ihmisnahkalla. En minä osaisi itseni kaltaista rakentaa, enkä sinunkaan maailman kuvaasi avartaa, mutta minun maailmani on näin katsellen kaunis. Se ei vain sovi, ihan jokaisen pään sisälle. Vaikka sinäkin minun päässäni saatat öisin vierailla. Puhumassa, kuten monet muutkin avaruuden asukit, niitä asioita, jolla tästä kaikesta voisi tulla yhtä suurta sydäntä ja kaunein paikka elää.

Tähtitomuten ~W~

Pohdiskelenpa vaan.

Ihme kummalinen on tämä eloisa elämämme. Yhtenä päivänä, voimien tunnossa muuttaisi koko maailman, aivan uudenlaiseksi. Toisena päivänä häpeää, että on täällä yhtenä teistä, heistä ja meistä tuomitsemassa ja määrittelemässä, sen, mikä on oikeista oikein tapa olla ja elää. Minun, sinun, meidän, vai heidän tapansa?

En tahdo ottaa osaa politikointiin. Enkä tahdo väittää, että hallitus toimii nyt värin, puolueet ajaa vain rikkaan etuja, köyhien kustannuksella. Minulla on nollatulot, ei edes työttömyyspäivä rahoja ole elämänlaatuani parantamassa. Ja tämä ratkaisu oli minulle ehdottomasti vapaaehtoinen, ei välttämättä viisain ratkaisu, mutta ainoa ratkaisu, jolla koin voivani astua omiin saappaisiini ja hetkeen, jolla vain minä, olen oloistani vastuussa.

Minua verotetaan, kuten meitä kaikkia, mutta verot maksan ruuasta asumisesta ja säästöistä, jotka laitoin aikoinaan hyvänpäivän varalle. Aiemmin minun työttömyyspäivärahoista meni aina samat 20% veroa ja palautuksia ei tullut, kuin harvoin. Minua, kuten muitakin työttömiä, syyllistetään siitä, että elämme veronmaksajien varoilla. Huomioittekohan te silloin meitä työttömiä arvostellessane, että veroprosenttimme on pysyvästi 20% pois "huimista tuloista"?

Me maksamme aina ja kaikkialla, jostakin ne verot ja yllättäen jopa moneen kertaan. Niin te, kuin me työttömätkin. Meidän kaikkien veroeuroja kierrätetään kierrättämästä päästyäkin ja mitä siitä saa takaisin? Sairaanhoidon laatu heikkenee, koska pätkätyöläisillä ja ylityöllistetyillä terveydenhoidon työntekijöillä, alkaa olla voimat ja mielenkiinto työhön ja potilaisiin aivan nollilla. Vanhuspalvelun puolella, on jatkuva vaje työntekijöistä, samoin lasten päivähoitopuolella. Työvoima on kallista, joten uusia työntekijöitkään ei mielellään palkata kuin hetkeksi. Pitkäaikaisia työsopimuksia vältellään, sillä pitkäaikais-työttömän voi työllistää vaikka ilmaiseksi.

Työttöminä on ihmisiä, joilla olisi into tehdä työtä, mutta, jotka eivät ole kaikkia koulutusvaatimuksia täyttäviä. Pätkätöiden vastaanottamisesta, saattaa työttömälle taloudellisesti, olla enemmän haittaa, kuin hyötyä, joten tulojen putoamisen pelossa, työtön jättää useimmiten mieluummin työn vastaanottamatta, kuin lähtee muutamaksi päiväksi töihin.

Tarvitaan hygieniapasseja, anniskelupasseja ja kaiken muun mahdollisia passeja, jotta voit tehdä työtä, josta ennen piti selvitä maalaisjärjellä. Hyväksyn tämän, sillä maalaisjärki tuntuu olevan tuhannen nopeasti katoava luonnonvara.

En voi kehua suuresti taidoillani, mutta olen saanut koulutuksen artesaaniksi, uimaopettajaksi, asiakaspalveluun ja hermoratahierojaksi nyt ainakin. Olenko hyödyntänyt taitojani? Enpä juurikaan, sillä hermoratahierojan koulutus ei yksin riitä. Pitäisi käsittääkseni olla hoiva-alan koulutus, jotta voisin tehdä sitä ihan kaikkien lakien ja asetusten mukaan. Uimaopettaja koulutuksesta on aikaa, hengenpelastus taitoni vaatisi päivitystä, mutta into ensiapukursseille puuttuu. Uimaharrastuskin hiipui ihan vain yksinkertaisesti taloudellisista syistä, sekä mielialallisista syistä. Maailma tuntuu toisinaan olevan turhaa välttämättömyyttä täynnä ja tekemisen into hiipuu, kun tekemiseen ryhtymisestä, tulee liian vaikeaa. Minä monien työttömien tavoin, tunnen olevani vain heittopussi, joka nakataan sinne, missä meistä olisi "vähiten vaivaa ja vastusta", sopeudumme me sinne, tai emme.

On tuntunut vaikealta seurata maailman tilannetta. Sitä väestöryntäystä, jonka turvapaikan hakijat,  sekä heidän tuloaan puoltavat ja vastustavat ihmiset, ovat aikaan saaneet, kotoisassa Suomen maassa. Osa heistä on tyytymättömiä ja valittavat suureen ääneen, osa ottaa/antaa kiitollisuudella avun. Osa tänne tulevista, ei tunnu olevan millään tapaa avun tarpeessa ja toisilla taas se tarve apuun olisi suurenpikin, mutta he eivät saa suutaan auki. Aivan kuten oman maamme kansalaisten keskuudessa, aivan kuten kolaripaikalla, hiljaisemmat tarvitsisi avun ensimmäisenä, mutta jäävät älämölön taakse huomaamattomiksi seinäruusuiksi.

Ja meidän käytös. Missä hiivatissa on Suomalaisten käytöstavat? Piilossa perättömien pelkojen takana? On totta että siellä pakolaisten riveissä on huijareita. Vaan, kyllä maar, niitä huijareita on omienkin joukossa. Ollut aina. Ja omien joukosta löytyy myös niitä murhaajia ja raiskaajia ja kaiken valtakunnan kiihkouskovaisia ja sekopäätä sakkia. He on Suomen kansalaisia. Sekö asiassa on ero? Omat hullut on parenpia, kuin toisten hullut?

Saattaa olla niinkin, mutta osa näistä maahanmuuttajista ei tule tänne ketunhäntä kainalossa, vaan todella apua tarvitsevana. Meillä ei ole työtä kaikille Suomitytöille ja pojille, mutta ystävällisyyttä myötätuntoa ja avunantoa pitää kyllä löytyä joka taholle. Vaatimus "maassa maan tavoin, tai maasta pois", on ihan kohtuullinen, mutta suomalaisten käytös, ei ole ollut kovinkaan lähimmäistä rakastavaa viime aikoina.

Toisaalta en yhtään ihmettele. Palkkoja pienennetään ja saavutetuista eduista leikataan paloja pois. Kuka tahtoisi kadottaa hyvinvointivaltion maineen ja menettää taloudellisen turvansa? En minä ainakaan, mutta niin se on, tällä hetkellä ollaan kusessa, kuten kummisetäni sanoisi. Mutta meillä on vielä kotimaa. Turvapaikkaa hakevalla ei ole enää sitäkään. Maalaisjärkevyydellä ja joustavuudella, saattaisi löytyä keinoja auttaa, niin meitä, kuin muitakin. Mutta siihen tarvitaan yhteistyötä, eikä kokoaikaista kapinaa, jokaista ehdotettua toimintamallia vastaan.

Yhteistä säveltä kaivaten  ~w~

Kiitos ruuasta.

Sain juuri kattavaa laatua olevan ahaa-elämyksen, liittyen elämän perusasioihin.

Pitkiin aikoihin en juurikaan nauttinut syömästäni ruuasta. Se oli mautonta hajutonta ja väritöntä, tavattoman kallista ja oikestaan myös ruokaa, joka ei edes tee oloa hyväksi. Ja vaikkei ruoka maistunut, oli pakko syödä ja taas karttuu kiloja. Joinakin kertoina, kun ei maistunut, ruoka tuli viskatuksi tuttavien kanoille. Ja useimmiten roskakoriin. Hyvälle ruoka maistui kyllä, toisen tekemänä.

Ja nyt yllättäen se on alkanut maistua hyvälle. Loppuviikosta, jopa hymyilin ruokaa syödessäni ja mietin, että onpa todella ihanan makuista.

Tänään kattaukseni oli hyvinkin "vaatimaton". Siinä oli perunoita, itse tekemiäni Lindströminpihvejä ja sillihyytelökakkua. Minä koin syövani, kuin kuninkaalliset. Minun lautasella olevilla ruuillani, on tarina.

Minun ystävä on "omin pikku kätösin" istuttanut ja katsonut hyvillä mielin perunamaansa kukoistusta ja lopulta ottanut talikon, tai lapion ja kaivanut Luontoäidin antimet maasta pois. Ja ilahduttaakseen minua, jakoi osan saaliistaan kanssani.

Toinen minun ystäväni, istutti Luontoäidin syliin porkkanan siemeniä ja punajuuren siemeniä, hoiti maata ja auttoi maaäitiä työssään, kitkenyt ja touhunnut. Ja lopulta korjannut sadon. Ja minua ilahduttaakseen, jakoi osan saaliistaan kanssani.

Eräs ystäväni ystävä, oli kaatanut hirven, josta oli saanut lihaa ja koska ystäväni tiesi, että pidän hirvenlihasta, minua ilahduttaakseen, hän jakoi osan saaliistaan kanssani. Ja nyt minä sain tehdä luonnon antimista, ihanista tuotoksista, ruokaa, jossa on maailman herkuin maku.

Ja vielä eräs ystäväni, oli järjestänyt juhlat. Juhlista oli jäänyt sillihyytelökakkua, ja minua ilahduttaakseen, ystäväni jakoi osan kakustaan minulle. 

Tänään aterioidessani mietin, miten todella ihania makuyhdistelmiä lautasellani on. Täydellisiä. Herkullista.

Tajusin, mikä ruuasta teki niin herkullista. Se oli ilo kasvattamisesta ja aikaan saamisesta, omasta työstä. Ilo siitä, että voi ilahduttaa toista. Vastaanottajan kiitollisuus ja ilo ruokaa laittaessa. Sekä luonnon voima.

Kun kulkee kiireellä kauppaan ja kaupasta pois, unohtuu ruuan tarina. Se ei ole vain ja ainoastaa kaupan hyllystä poimittava tavara, vaan se on tuotettu siihin hyllyyn, monen mutkan kautta. Silti siitä on tullut hajuton, mauton ja muodoton kappale, joka on pussitettu, laatikoitu, pakastettu ja kiireen kadottama. Vaikka minä en oisikaan kiireinen, sen ruuan välikädet oli. Tuikituntemattomia ja varmasti liian vähän kiitettyjä ihmisiä.

Minä tahdon ruualleni tarinan. Tarinan, joka ei ala paistinpannulta ja päädy vessanpönttöön. Vaan tarinan, joka alkaa pellon reunasta ja päätyy pellon reunalle. 

SuurKiitos Ruuasta, sinä ihana tuottaja, joka suot ruuan minullekin. Teet työtäsi, jotta minä saan leivän pöytääni, maidon lasiini, kananmunat ja kasvikset lautaselleni. SuurKiitos sinulle, joka pussitat ja pakkaat valmistat ruuan, tuotavaksi kaupan hyllylle. SuurKiitos sinulle, joka kuljetat ruuan, matkojenkin takaa, kauppaan. SuurKiitos sinulle, joka sen hyllytät poimittavakseni ja olet kassalla tuotteet myydäksesi, usein umpimielisten ihmisten kulkiessa ohitsesi, päivää sanomatta, hymyä luomatta ja edes ystävällistä kiitoksen sanaa vaihtamatta. Kiitos ja Näkemiin. Tulen taas, kun kaappini tyhjenee. 

SuurKiitos ystävilleni, jotka opastitte kultaiseen kiitollisuuteen siitä, että massu on täynnä ja makunystyrät onnelliset.

 

Nälkäkiukuttomuudesta onnellisen Kiitollisena.

~W~