Pitkiin aikoihin en juurikaan nauttinut syömästäni ruuasta. Se oli mautonta hajutonta ja väritöntä, tavattoman kallista ja oikestaan myös ruokaa, joka ei edes tee oloa hyväksi. Ja vaikkei ruoka maistunut, oli pakko syödä ja taas karttuu kiloja. Joinakin kertoina, kun ei maistunut, ruoka tuli viskatuksi tuttavien kanoille. Ja useimmiten roskakoriin. Hyvälle ruoka maistui kyllä, toisen tekemänä.
Ja nyt yllättäen se on alkanut maistua hyvälle. Loppuviikosta, jopa hymyilin ruokaa syödessäni ja mietin, että onpa todella ihanan makuista.
Tänään kattaukseni oli hyvinkin "vaatimaton". Siinä oli perunoita, itse tekemiäni Lindströminpihvejä ja sillihyytelökakkua. Minä koin syövani, kuin kuninkaalliset. Minun lautasella olevilla ruuillani, on tarina.
Minun ystävä on "omin pikku kätösin" istuttanut ja katsonut hyvillä mielin perunamaansa kukoistusta ja lopulta ottanut talikon, tai lapion ja kaivanut Luontoäidin antimet maasta pois. Ja ilahduttaakseen minua, jakoi osan saaliistaan kanssani.
Toinen minun ystäväni, istutti Luontoäidin syliin porkkanan siemeniä ja punajuuren siemeniä, hoiti maata ja auttoi maaäitiä työssään, kitkenyt ja touhunnut. Ja lopulta korjannut sadon. Ja minua ilahduttaakseen, jakoi osan saaliistaan kanssani.
Eräs ystäväni ystävä, oli kaatanut hirven, josta oli saanut lihaa ja koska ystäväni tiesi, että pidän hirvenlihasta, minua ilahduttaakseen, hän jakoi osan saaliistaan kanssani. Ja nyt minä sain tehdä luonnon antimista, ihanista tuotoksista, ruokaa, jossa on maailman herkuin maku.
Ja vielä eräs ystäväni, oli järjestänyt juhlat. Juhlista oli jäänyt sillihyytelökakkua, ja minua ilahduttaakseen, ystäväni jakoi osan kakustaan minulle.
Tänään aterioidessani mietin, miten todella ihania makuyhdistelmiä lautasellani on. Täydellisiä. Herkullista.
Tajusin, mikä ruuasta teki niin herkullista. Se oli ilo kasvattamisesta ja aikaan saamisesta, omasta työstä. Ilo siitä, että voi ilahduttaa toista. Vastaanottajan kiitollisuus ja ilo ruokaa laittaessa. Sekä luonnon voima.
Kun kulkee kiireellä kauppaan ja kaupasta pois, unohtuu ruuan tarina. Se ei ole vain ja ainoastaa kaupan hyllystä poimittava tavara, vaan se on tuotettu siihin hyllyyn, monen mutkan kautta. Silti siitä on tullut hajuton, mauton ja muodoton kappale, joka on pussitettu, laatikoitu, pakastettu ja kiireen kadottama. Vaikka minä en oisikaan kiireinen, sen ruuan välikädet oli. Tuikituntemattomia ja varmasti liian vähän kiitettyjä ihmisiä.
Minä tahdon ruualleni tarinan. Tarinan, joka ei ala paistinpannulta ja päädy vessanpönttöön. Vaan tarinan, joka alkaa pellon reunasta ja päätyy pellon reunalle.
SuurKiitos Ruuasta, sinä ihana tuottaja, joka suot ruuan minullekin. Teet työtäsi, jotta minä saan leivän pöytääni, maidon lasiini, kananmunat ja kasvikset lautaselleni. SuurKiitos sinulle, joka pussitat ja pakkaat valmistat ruuan, tuotavaksi kaupan hyllylle. SuurKiitos sinulle, joka kuljetat ruuan, matkojenkin takaa, kauppaan. SuurKiitos sinulle, joka sen hyllytät poimittavakseni ja olet kassalla tuotteet myydäksesi, usein umpimielisten ihmisten kulkiessa ohitsesi, päivää sanomatta, hymyä luomatta ja edes ystävällistä kiitoksen sanaa vaihtamatta. Kiitos ja Näkemiin. Tulen taas, kun kaappini tyhjenee.
SuurKiitos ystävilleni, jotka opastitte kultaiseen kiitollisuuteen siitä, että massu on täynnä ja makunystyrät onnelliset.
Nälkäkiukuttomuudesta onnellisen Kiitollisena.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti