Pohdiskelenpa vaan.

Ihme kummalinen on tämä eloisa elämämme. Yhtenä päivänä, voimien tunnossa muuttaisi koko maailman, aivan uudenlaiseksi. Toisena päivänä häpeää, että on täällä yhtenä teistä, heistä ja meistä tuomitsemassa ja määrittelemässä, sen, mikä on oikeista oikein tapa olla ja elää. Minun, sinun, meidän, vai heidän tapansa?

En tahdo ottaa osaa politikointiin. Enkä tahdo väittää, että hallitus toimii nyt värin, puolueet ajaa vain rikkaan etuja, köyhien kustannuksella. Minulla on nollatulot, ei edes työttömyyspäivä rahoja ole elämänlaatuani parantamassa. Ja tämä ratkaisu oli minulle ehdottomasti vapaaehtoinen, ei välttämättä viisain ratkaisu, mutta ainoa ratkaisu, jolla koin voivani astua omiin saappaisiini ja hetkeen, jolla vain minä, olen oloistani vastuussa.

Minua verotetaan, kuten meitä kaikkia, mutta verot maksan ruuasta asumisesta ja säästöistä, jotka laitoin aikoinaan hyvänpäivän varalle. Aiemmin minun työttömyyspäivärahoista meni aina samat 20% veroa ja palautuksia ei tullut, kuin harvoin. Minua, kuten muitakin työttömiä, syyllistetään siitä, että elämme veronmaksajien varoilla. Huomioittekohan te silloin meitä työttömiä arvostellessane, että veroprosenttimme on pysyvästi 20% pois "huimista tuloista"?

Me maksamme aina ja kaikkialla, jostakin ne verot ja yllättäen jopa moneen kertaan. Niin te, kuin me työttömätkin. Meidän kaikkien veroeuroja kierrätetään kierrättämästä päästyäkin ja mitä siitä saa takaisin? Sairaanhoidon laatu heikkenee, koska pätkätyöläisillä ja ylityöllistetyillä terveydenhoidon työntekijöillä, alkaa olla voimat ja mielenkiinto työhön ja potilaisiin aivan nollilla. Vanhuspalvelun puolella, on jatkuva vaje työntekijöistä, samoin lasten päivähoitopuolella. Työvoima on kallista, joten uusia työntekijöitkään ei mielellään palkata kuin hetkeksi. Pitkäaikaisia työsopimuksia vältellään, sillä pitkäaikais-työttömän voi työllistää vaikka ilmaiseksi.

Työttöminä on ihmisiä, joilla olisi into tehdä työtä, mutta, jotka eivät ole kaikkia koulutusvaatimuksia täyttäviä. Pätkätöiden vastaanottamisesta, saattaa työttömälle taloudellisesti, olla enemmän haittaa, kuin hyötyä, joten tulojen putoamisen pelossa, työtön jättää useimmiten mieluummin työn vastaanottamatta, kuin lähtee muutamaksi päiväksi töihin.

Tarvitaan hygieniapasseja, anniskelupasseja ja kaiken muun mahdollisia passeja, jotta voit tehdä työtä, josta ennen piti selvitä maalaisjärjellä. Hyväksyn tämän, sillä maalaisjärki tuntuu olevan tuhannen nopeasti katoava luonnonvara.

En voi kehua suuresti taidoillani, mutta olen saanut koulutuksen artesaaniksi, uimaopettajaksi, asiakaspalveluun ja hermoratahierojaksi nyt ainakin. Olenko hyödyntänyt taitojani? Enpä juurikaan, sillä hermoratahierojan koulutus ei yksin riitä. Pitäisi käsittääkseni olla hoiva-alan koulutus, jotta voisin tehdä sitä ihan kaikkien lakien ja asetusten mukaan. Uimaopettaja koulutuksesta on aikaa, hengenpelastus taitoni vaatisi päivitystä, mutta into ensiapukursseille puuttuu. Uimaharrastuskin hiipui ihan vain yksinkertaisesti taloudellisista syistä, sekä mielialallisista syistä. Maailma tuntuu toisinaan olevan turhaa välttämättömyyttä täynnä ja tekemisen into hiipuu, kun tekemiseen ryhtymisestä, tulee liian vaikeaa. Minä monien työttömien tavoin, tunnen olevani vain heittopussi, joka nakataan sinne, missä meistä olisi "vähiten vaivaa ja vastusta", sopeudumme me sinne, tai emme.

On tuntunut vaikealta seurata maailman tilannetta. Sitä väestöryntäystä, jonka turvapaikan hakijat,  sekä heidän tuloaan puoltavat ja vastustavat ihmiset, ovat aikaan saaneet, kotoisassa Suomen maassa. Osa heistä on tyytymättömiä ja valittavat suureen ääneen, osa ottaa/antaa kiitollisuudella avun. Osa tänne tulevista, ei tunnu olevan millään tapaa avun tarpeessa ja toisilla taas se tarve apuun olisi suurenpikin, mutta he eivät saa suutaan auki. Aivan kuten oman maamme kansalaisten keskuudessa, aivan kuten kolaripaikalla, hiljaisemmat tarvitsisi avun ensimmäisenä, mutta jäävät älämölön taakse huomaamattomiksi seinäruusuiksi.

Ja meidän käytös. Missä hiivatissa on Suomalaisten käytöstavat? Piilossa perättömien pelkojen takana? On totta että siellä pakolaisten riveissä on huijareita. Vaan, kyllä maar, niitä huijareita on omienkin joukossa. Ollut aina. Ja omien joukosta löytyy myös niitä murhaajia ja raiskaajia ja kaiken valtakunnan kiihkouskovaisia ja sekopäätä sakkia. He on Suomen kansalaisia. Sekö asiassa on ero? Omat hullut on parenpia, kuin toisten hullut?

Saattaa olla niinkin, mutta osa näistä maahanmuuttajista ei tule tänne ketunhäntä kainalossa, vaan todella apua tarvitsevana. Meillä ei ole työtä kaikille Suomitytöille ja pojille, mutta ystävällisyyttä myötätuntoa ja avunantoa pitää kyllä löytyä joka taholle. Vaatimus "maassa maan tavoin, tai maasta pois", on ihan kohtuullinen, mutta suomalaisten käytös, ei ole ollut kovinkaan lähimmäistä rakastavaa viime aikoina.

Toisaalta en yhtään ihmettele. Palkkoja pienennetään ja saavutetuista eduista leikataan paloja pois. Kuka tahtoisi kadottaa hyvinvointivaltion maineen ja menettää taloudellisen turvansa? En minä ainakaan, mutta niin se on, tällä hetkellä ollaan kusessa, kuten kummisetäni sanoisi. Mutta meillä on vielä kotimaa. Turvapaikkaa hakevalla ei ole enää sitäkään. Maalaisjärkevyydellä ja joustavuudella, saattaisi löytyä keinoja auttaa, niin meitä, kuin muitakin. Mutta siihen tarvitaan yhteistyötä, eikä kokoaikaista kapinaa, jokaista ehdotettua toimintamallia vastaan.

Yhteistä säveltä kaivaten  ~w~

Kiitos ruuasta.

Sain juuri kattavaa laatua olevan ahaa-elämyksen, liittyen elämän perusasioihin.

Pitkiin aikoihin en juurikaan nauttinut syömästäni ruuasta. Se oli mautonta hajutonta ja väritöntä, tavattoman kallista ja oikestaan myös ruokaa, joka ei edes tee oloa hyväksi. Ja vaikkei ruoka maistunut, oli pakko syödä ja taas karttuu kiloja. Joinakin kertoina, kun ei maistunut, ruoka tuli viskatuksi tuttavien kanoille. Ja useimmiten roskakoriin. Hyvälle ruoka maistui kyllä, toisen tekemänä.

Ja nyt yllättäen se on alkanut maistua hyvälle. Loppuviikosta, jopa hymyilin ruokaa syödessäni ja mietin, että onpa todella ihanan makuista.

Tänään kattaukseni oli hyvinkin "vaatimaton". Siinä oli perunoita, itse tekemiäni Lindströminpihvejä ja sillihyytelökakkua. Minä koin syövani, kuin kuninkaalliset. Minun lautasella olevilla ruuillani, on tarina.

Minun ystävä on "omin pikku kätösin" istuttanut ja katsonut hyvillä mielin perunamaansa kukoistusta ja lopulta ottanut talikon, tai lapion ja kaivanut Luontoäidin antimet maasta pois. Ja ilahduttaakseen minua, jakoi osan saaliistaan kanssani.

Toinen minun ystäväni, istutti Luontoäidin syliin porkkanan siemeniä ja punajuuren siemeniä, hoiti maata ja auttoi maaäitiä työssään, kitkenyt ja touhunnut. Ja lopulta korjannut sadon. Ja minua ilahduttaakseen, jakoi osan saaliistaan kanssani.

Eräs ystäväni ystävä, oli kaatanut hirven, josta oli saanut lihaa ja koska ystäväni tiesi, että pidän hirvenlihasta, minua ilahduttaakseen, hän jakoi osan saaliistaan kanssani. Ja nyt minä sain tehdä luonnon antimista, ihanista tuotoksista, ruokaa, jossa on maailman herkuin maku.

Ja vielä eräs ystäväni, oli järjestänyt juhlat. Juhlista oli jäänyt sillihyytelökakkua, ja minua ilahduttaakseen, ystäväni jakoi osan kakustaan minulle. 

Tänään aterioidessani mietin, miten todella ihania makuyhdistelmiä lautasellani on. Täydellisiä. Herkullista.

Tajusin, mikä ruuasta teki niin herkullista. Se oli ilo kasvattamisesta ja aikaan saamisesta, omasta työstä. Ilo siitä, että voi ilahduttaa toista. Vastaanottajan kiitollisuus ja ilo ruokaa laittaessa. Sekä luonnon voima.

Kun kulkee kiireellä kauppaan ja kaupasta pois, unohtuu ruuan tarina. Se ei ole vain ja ainoastaa kaupan hyllystä poimittava tavara, vaan se on tuotettu siihin hyllyyn, monen mutkan kautta. Silti siitä on tullut hajuton, mauton ja muodoton kappale, joka on pussitettu, laatikoitu, pakastettu ja kiireen kadottama. Vaikka minä en oisikaan kiireinen, sen ruuan välikädet oli. Tuikituntemattomia ja varmasti liian vähän kiitettyjä ihmisiä.

Minä tahdon ruualleni tarinan. Tarinan, joka ei ala paistinpannulta ja päädy vessanpönttöön. Vaan tarinan, joka alkaa pellon reunasta ja päätyy pellon reunalle. 

SuurKiitos Ruuasta, sinä ihana tuottaja, joka suot ruuan minullekin. Teet työtäsi, jotta minä saan leivän pöytääni, maidon lasiini, kananmunat ja kasvikset lautaselleni. SuurKiitos sinulle, joka pussitat ja pakkaat valmistat ruuan, tuotavaksi kaupan hyllylle. SuurKiitos sinulle, joka kuljetat ruuan, matkojenkin takaa, kauppaan. SuurKiitos sinulle, joka sen hyllytät poimittavakseni ja olet kassalla tuotteet myydäksesi, usein umpimielisten ihmisten kulkiessa ohitsesi, päivää sanomatta, hymyä luomatta ja edes ystävällistä kiitoksen sanaa vaihtamatta. Kiitos ja Näkemiin. Tulen taas, kun kaappini tyhjenee. 

SuurKiitos ystävilleni, jotka opastitte kultaiseen kiitollisuuteen siitä, että massu on täynnä ja makunystyrät onnelliset.

 

Nälkäkiukuttomuudesta onnellisen Kiitollisena.

~W~

Oppinut.

Sanottavaa,

ajatuksia,

niitä odotan 

tulevaksi.

Viisauksia kerrottavaksi.

ja hymyilen äänen.

Sinun ja minun ajatuksen kulku on

yhteen kasvanut.

En voi kertoa sinulle mitään,

mitä et jo tietäisi.

En voi kasvattaa, opastaa sinua,

matkasi ääristä seuravalle

taipaleelle.

Sillä viisaus 

on jo sinussa.

Tasa-arvoista matkaa

 taittaessamme,

Sanat ovat jo tarpeettomat.

Sinä omat oppisi ammentanut,

seuraavia viisaita kasvattamassa,

minä olen työni tehnyt.

En tarpeettomaksi 

itseäni tehnyt,

mutta valmis

uusiin tuuliin.

Kulkemaaan omaa

opintietäni,

sokkona tuntemattomaan.

Kuinka hämmentävää

onkaan kulkea

ilman muita.

Ilman häntä,

joka oli aina muita viisaanpi,

neuvojista parhain,

pahiten polvensa ryvettänyt.

~W~

Hengitä

Minun aamuni on vasta alussa,

ja nyt jo minun on vaikea,

elää, kuten mestarit kehoittavat.

Ne kertoo kuinka hengittäminen on tärkeintä.

Nauti jokaisesta hengen vedosta,

 hengitä tuska sisältäsi pois ja hengitä kipuun.

Hengitä syvään ja rauhallisesti.

Hengitä.

Täytä keuhkot voimalla,

 tuulella, raikkaalla ilmalla,

Elämän eliksiirillä.

Kaikki on hyvin,

kunhan hengität.

Älä kiihdy, älä puuskuta, rauhoitu,

Hengitä.

Minun aamu on vasta alussa,

minä hyperventtiloin ja

hukun kuivalla maalla.

En tainnut ihan ymmärtää

 mestareiden viisautta.

tuntuu ihan siltä,

kuin hengittämiseenkin voisi kuolla.

Juuri nyt sekin

vaatii liika taitoa.

~W~

Iho ll

Niin on lenpeästi hyväilevä,

käsi tuulen, ilman ja maan.

halaus veden.

Kosketus keholla 

Jumalan luoman.

Hipiä herkkä,

sähköä ukkosen tulvillaan,

sihisten salamoita.

Miksi peittää

moinen lahja?

Kietoa kankaisiin,

 kauneus kaikilta piiloon.

Kuin häveten

 herkkyyttä joka solussa.

Ei ole lapsi pohjoisen 

alastomuudessa

turvattu.

Tuuli kylmä ja pakkanen pureva

ihoa herkkää raastaa.

Vaateparren vahvat,

 kaiken kauniin alleen peittää,

Kuin hanki ikuinen

ihmisen yllä.

Kursi ja kiristä kureliivein,

tiivistä vahvoin villoin

kaikki muodot, kurvit,

 muhkurat, katseilta piiloon.

Luulet rumaksi kauniin kehosi,

peitä ujosti ja häpeä,

nolostu nakua itseäsi.

Pelkää pintaa sileää,

Lämmintä

luonnonlasta.

Niin alastomana ja kauniina 

synnyit.

Vailla häpeää,

pelkoa.

Niin lyhyen aikaa 

hellii aurinko

kehoa Pohjolan asukin.

Hyväilee kauniisti,

koko kehon.

Silittää pinnasta

 sydämeen saakka,

sieluun asti lämpöä

luoden.

Sulata pois häpeä,

nolostus.

Kiitä kauneudesta kehon,

sinun kaikki tämä,

sinun silittämä.

Vuosien saatossa

ryppyiseksi rakastettu

iho.


~W~

Iho

Wiehko on Waatteeton keho,

kaunis kuin kuva.

Kiristävät ja ilon ihosta

hiertää Waatteet

Wihonwiimeiset.

Suo suudella,

tuulen taipeita

,

käsiwarsia hiwellä wiiman.

ihon wapaana

hehkua.

Woimaa auringon juoda,

Silitä uurteiden,

sateen ropinassa.

Woimakas waatteeton

keho.

Kaunis kuin kuwa.

Hymyn huulille hiwelee

tuuli hellä,

Wartta kaunista

muotoilee ilma.

~W~

Aikaa ryhtiliikkeiden....

Joka kevät, kesä, syksy, talvi, sama laulu. Karista kesäkilot, kuori kehosi rantakuntoon. Näin vältät joulukilot. Kertyikö talvela liiaksi vararasvaa? Syksy koittaa oletko valmis? Syys, paras syy elämäntaparemontille, lähde diettiryhmään se tämä ja tuo.

On ollut huikeaa seurata ystäviä, jotka ovat laittaneet elämänsä uusiksi. Kuka milläkin tavoin. Muuttamalla toisaalle, aloittamalla koulun, perustamalla perheen, rakentamalla, tai kuten aika useat ystäväni, lopettamalla tupakoinnin, ja/tai laihduttamalla. He aloittivat ryhtiliikkeeensä, kuka mistäkin syystä ja joillakin heistä, ne on varmasti olleet yhtä motivoivia, kuin minulla aikanaan tupakoinnin lopetus. Henki, tai rööki. Vaikken aina, joka hetki, pidäkkään elämääni puolikasta puupenniä arvokkaanpana, silloin se oli sitä. Aivoverenkierto-ongelmien ja niiden aikaan saamien lisäoireistojen kanssa elo, olisi ollut, kuin arpapeliä. Kun tiedän kuolevani kuitenkin ennen pitkää, tahdon kuolla "saappaat jalassa". Kerta rähinällä, ilman pitkää kitinää, naps ja se on siinä.

Elämä on aina arpapeliä. On ihanaa että ihmiset pitää itsestään huolta ja parantavat kuntoaan. Mutta toisinaan tulee tunne että ulkonäköpaineita luodaan aivan liiankin kanssa. Kaikkien keho ei muotoudu samoin eikä jokaiselle sovi juuri se tyyli kuntoutua jonka lehdet ja lööpit hehkuttaa parhaaksia. Vaikka huolehdit itsestäsi, voi jokin odottamaton kuitenkin tulla ja aiheuttaa pysyvät vammat, joiden kanssa elämme ja kituutamme, siihin mysteeriseen loppuun saakka, sillä tyylikkyydellä, kun se meidän kunkin karttaan on piirretty. Tehkäämme siis parhaamme, Nauttien.

 Meitä voi toki kehoitella siihen ja tähän urheilu rääkkiin. Meille voi pitää syyllistysluentoja siitä, kuinka huonoja ihmisiä olemme, kun emme noudata ruokavaliota, kun emme edelleenkään siirry totaali luomuun, tai totaali kasvisruokaan, liity kuntoklubiin ja hanki kausikorttia plastikkakirurgille.

Siltikin, vaikka kaikilla tuntuu olevan hillitön hinku muuttua pienemmäksi ja hoikemmaksi, kauppojen hyllyistä, lähtee aina varmimmin ensimmäisten joukossa koon 40 kengät, koosta 40-eteenpäin vaatteet ja ne suurimmat puskurin peitteet. Ai mistäkö tiedän? Ne ovat yleensä ne koot, jotka on lopussa, kun itse hakeudun vaateostoksille. Isommat on säkkejä, eikä edes runsaammat ihmiset tahdo pukeutua säkkeihin. Pienemmät ei mene ohi korvista, eikä nenästä ylhäältä päin, eikä pohkeista alhaalta käsin. Jos yrittää muuta kautta, liepeet ei kohtaa toisiaan ja se on kyllä hiton paha vaje esim. takissa, jos nappirivi ei kohtaa vastakappalettaan.

 Suht moni meistä naisihmisistä on täyteläisiä, rintavia ja perseviä. Elämämme herkuista nauttivia kauniita ja ihania naisihmisiä. Ja miesväki, isipäginsä omaavia ja sohvaansa rakastunutta, komeasti kroppansa kantavaa, urheiluruutu kansaa. Olisi hämmentävää vaatia, että joka heppulin ja tsirbulan, olisi oltava kokoa S, M, tai L. On heitä perhosen pieniä ja siroja ja meitä laajenpien mittakaavojen väestöäkin. Ja kiitos, kauniita ja kohtuuhintaisia vaatteita, pitäisimme kaikki, näillä muodoillamme,  ja varmasti varsin mielellämme.

Ja ei, kaikki ei voi rakentaa itselleen kansakunnan vaatimaa unelmaa kroppaa. He saattaa pitää jo olemassa olevastaan. 

Toisaalta, jotkut ei ehkä pidä saavuttamastaan, mutta heille käy kuten minun kaltaisilleni epätoivo-diettaajalle. Aloitamme dietin ja huomaamme, että pahus, into ei riitä kuukautta pidemmälle. Ohjeissa sanotaan, että siihen mennessä, oisi pitänyt pudota, jo vähintään 4-5kg, mutta yllättäen, naapurilta (joka ei diettaa) on pudonnut ne 6kg ilman mitään tuskaa ja minulle dietti on tuonut (ilmeisesti naapurilta) pari kaverikiloakin tullessaan, kiitosta vaan paljon kiits, ei olis tarvinut. Miten se tapahtui? 

Ei minkään valtakunnan käsitystä.

Mini-ihmisenä minulla oli ylisuuret silmät, kapeissa kasvoissa ja joka lääkärikerralla äipälle pidettiin luento siitä, kuinka lapsi on alle käppyröiden painossa ja pituus huitelee missälie.

Minulla oli harvoin nälkä. Herkkuhimo tosin tuli varmuudella pari kolme kertaa kuukaudessa. Silloin mikä tahaansa herkku, vaikka se sitten olisi ihan perusmunakas, punajuurisallaaddi, nakit, tai se pellillinen mustkkapiirakkaa, karkkipussi, tai kasa cipsejä, se on saatava välittömästi. Saman kaltaisuus ruokailusysteemeissä, toimii edelleen. 

Minä pärjään pitkään aamupalalla ja yhdella aterialla. Mutta ruuan täytyy olla oikeasti hyvää. Ja edelleen, kiitos "naisellisen hormoonihulluuden", kun syötätys iskee, menee vaikka pikkukivet majoneesikuorrutteella. Tässä vaiheessa, kun on tunnustanut huonot tapansa, ei pitäisi huimia valituksiakaan päästää omasta kropasta, tai sen koostumuksesta. Mutta kyllä minä silti ihmettelen  etu- ja takapainotteisena ihmisenä, että mistä ne minua isompipuskuriset frouvat löytää esim. puskurinpeitteensä kokoon 85 K? Omaa kauppakassi tyyppiäkin, oli harvinaisen haasteellista tavoittaa. Ja hinnat mokomista kassukoista ovat kohtuuttomia.

Olen toki laihduttanut ja onnistuinkin pääsemään pahimmista liika kiloista eroon, mutta aikuismuotoja se ei kadottanut. Naisen keho on naisellinen. Siinä kuulu olla tissit ja perse, mukkura ja makkara. Eikä edes siksi, että löytyisi  herroille tartunta pintaa, vaan siksi, että toisilla se keho tykkää olla muodokas, kun se kerta sellainen on. Mutta vaatteet on tehty nykymaailmassa vaan hoikkia mallinukkeja ja hengareita ajatellen, ja kuka hullu hankkii itselleen upean tanssimekon, tai hippahousut, vain roikottaakseen niitä kaapissa?

Ylimääräiset dietit minulla menee tyylillä, posket kapenee ja silmät suurenee, pää pienenee, mutta kroppa pysyy samana, paitsi että, hanuripuoli laajenee ja puskuriosasto tarvitsisi lisätilaa. Ainahan toki kannattaa liikkua, että tulee lihasta sen löysän tilalle. Mutta uskallappa pitää pidenpi tauko, jonkin liikarasitustilan vuoksi, tai ihan vain siksi, että liikkuminen vartin välein ei ole enää mukavaa. 

*PING*

Alle kahden viikon, ne saavutetut lihakset, muuttuu lyllyväksi miksi lie, joka kenties kuuluu rintsarin kuppi osastolle, tai xxl koon pikkupöksyn sisuksiin, mutta joka syystä, tai toisesta, on nyt asettautunut roikkumaan, sekä liivien sekä pöksyjen, ylä-että alapuolelta, niin edestä, takaa, kuin sivuitakin.

Niin se vaan on, minun kilot on minun kannettavinani, sinun kilot kannat sinä, ja meidän kummankin kannattaa keskittyä rakastamaan, niitä omia vatsamakkaroitamme. Jos emme niitä rakasta, muttemme asioille mitään teekkään, niin ihaillaan sitten heitä  ja teitä, jotka potkitte itsenne ulos kämpästä, muokkaamaan sitä kaunista kroppaanne. Toivotaan näille reippaille parasta, eikä kauhistella, kuinka överiksi menee. Överiksi se toisinaan menee tässä itse kullakin. Yritti mitä tahaansa. Jos ei sitä huomaa itse, tulee aina joku, joka huomaa. Ja vihjaa "se ois muuten kulman takana kuntokuuria ja ryhtiliikettä tarjolla.."

PS. Kiitosta muuten Naapurin Rouvalle ja muillekin ihanille  ryhdisteleville, lenkki-, jumppa- ja humppaseuralaisilleni, vuosien saatossa kertyneistä liikkumakilometreistä. 

Mukavaa, että voin marmattaa ja nauraa kankeita jäseniäni ja pysähtymättömästi tytisevä muotoja, maailman ja kropan hullutuksia, 

 kauniille ja hoikille ja ihanasti itsensä kaltaisille ihmiselle.

Mitä helvetin naisenlogiikkaa?

Tapahtuma on jo ohi ja itsensä hillitsemisen jälkeen, voisi normaalisti koko homman ohittaa olkapäitään kohauttaen. Sanoa paska kommentti, nulju tyyppi, ja se siitä, mutta... 

Minä kidutan itseäni edelleen, sillä tunteella, minkä tilanne nosti pintaan. Ja kyllä, tämän tekstin jokatoinen sana, olisi silkaa vit.prklettä, jos en koettaisi samaan aikaan sensuroida ajatuksiani. Olen opetellut karsimaan kirjoituskielestä pahimmat kerpeleet. Puheissa ne toisinaan ottaa vallan, tämän kaltaisina hetkinä.

Senkin haiseva sontaläjä, itsekeskeisin narsisti, jota maa päällään kantaa. Hapan kutun maito. Haiseva vuohi, peruutan, loukkaus vuohia kohtaan. Ja sontaläjäkin on puhdasta luonnon voimaa, mutta Sinä. LOINEN, parasiittii, joka ainoan kielen pahin kirosana. 

Sanoisin Alkulima, jollen kokisi, sen sanana, olevan jotain hassulla tavalla ilahduttavaa.

Ajatuksensa atomeiksi vääntävänä ihmisenä, on tavattoman vaikea olla "puhtaasti"vihainen ja raivoissaan, sille, joka on lokannut. Verbaliikaa, ei voi käyttää kuten muut, sillä mielellä on puolen miljoonaa merkitystä niillekin sanoille, joita toiset ei tunnista lainkaan.

Olen ollut raivoissani eilisestä asti. Ja voi laupias taivas, miten ponnetonta se raivo on, sillä tunteille ei löydy riittävän pahaa sanaa kuvailtavaksi. Ei tarpeeksi paljon sanoja, jotta voisin lyödä maahan sen ihmisen, joka aiheutti sen mielipahan sisälleni.

Sen lisäksi, tämän vuorokauden aikana, olen käynyt läpi kaikki opit anteeksiannosta ja posken kääntämisestä ja läpikorvien valuttamisesta. Siitä, kuinka ei saa antaa ihmisten puheiden satuttaa. Mitäs sitten, kun sattuu? Ja mitäs sitten, kun wtuttaa niin,  että silmissä pimenee.  Miksi minun pitää kuunnella sitä, kuinka joku paskantärkeilevä ihminen, kaikkitietävine ajatuksineen, ottaa ja jyrää minut ja muut ympärillään olevat. Nolaa ihmisten keskellä pelkästään siksi, ettei itse osaa, tai pysty hoitamaan omaa tehtäväänsä, sen vaatimalla taidolla. Tai ihan vaan siksi, että pystyy olemaan ilkeä kelle vain, ilman omantunnon tuskia.

Toisissa tilanteissa moinen kohtelu, tuskin oisi tuottanut minulle edes tuskaa, sillä arvostelu on arkipäivää. Mutta silloin, kun joku hyökkää varoittamatta kimppuun, minun nahkani, ei suojaa minua yhtään. Asfaltti-ihottuma on taattu ja nöyryytys samoin. Näissä tilanteissa minusta tulee se sama pikkutyttö, joka koulupäivän jälkeen, mietti vastaiskuja päivän aikana saaduille solvauksille. Aivan liian myöhään, aivan liian hidasjärkisenä, aivan liian heikolla itsetunnolla. Pelin jo menettäneenä. Saasta, että sattuu.

On hankalaa olla opetettu kiltiksi. Jos oisin tempperamentiton luonne ja hillitty, niin liekkö tuo edes haaste, mutta minä ja minun kaltaiset vastarannan kiisket. Nämä raivohetket saa toisinaan epäilemään jopa Jumalan olemassa oloa. Joku Hänen luomistyössään kusee pahan kerran, kun ajattelee esimerkiksi 10 käskyä ja niiden noudattamisen vaikeutta raivo tilassa. Olisi nyt älynnyt edes antaa sen verran malttia ja kärsivällisyyttä, ettei aina tarvitsisi viettää viikkoa raivon vallassa asiasta, joka meni ohi 2 minuutissa.

Ja voisko mitenkään, olla edes sen viikon vihainen sille, joka sen raivon alkulähteenä oli. Eikä piestä lopulta itseään siitä, "etten osannut, pystynyt, kyennyt, taaskaan löytämään mielenrauhaa, vaikka itse tilanteessa osoitinkin jäätävää tyyneyttä." (Lähinnä olin niin tyrmistynyt, tutun ihmisen ilkeydestä, etten kyennyt reagoimaan.) Voisiko mitenkään olla myös niin, että vaikka kuinka toivoisin hetken tuolle iljettävyydelle, paskaa niskaan,  saisin olla sen hetken raivoissani, ilman syyllisyyttä siitä, että toivon toiselle pahaa?

Vai kuulostaako tämä normi päänsisäiseltä keskustelulta suuttuessa?
VITSI KERPELE! SE JUURI SATUTTI MINUA!

Entä sitten, ei kellekään saa toivoa pahaa, kun sitten se sattuu omalle kohdalle ja olet entistä isommasti lirissä.
No hitto totta, miten tähän sitten pitää reakoida? Tuntuu paskamaiselta ja höyryä on sisus täynnänsä, menenpä autooni, haukkumaan itseni ja ajan jonnekin pois häpeämään ja huutamaan ärsyynnystäni. AAAAAAAARG!!!!

Vaikken minä oisi alun alkaen, ansainnut mitään siitä ilkeilystä, jota osakseni sain, päädyn pääni sisällä, koko tilanteen konnaksi, koska Jumaliste, olen ollut vihainen ja ajatellut pahaa toisesta ihmisestä, koska minä olin hänelle vihainen siitä, että hän oli minulle ilkeä. KUKA TÄSSÄ KUVIOSSA ON ROISTO JA KUKA TOIVOTON IDOLIITTI!!!!!??????

Minä vaan kysyn?

Hetki Ikea-elämässä.

Pieni paluu menneisyyteen. Ajajanjaksoon jossa, hyvät ja huonot hetket, käveli pyöröovien kautta elämääni. Ei niin kuin liukuovista, vaan niistä Ikean pyöröovista. Menet eteenpäin ja pääset vain eteenpäin. Näet sen lokerossa, mikä ehti ennen sinua ja takanasi on lokeroituna ne, jotka tulee jäljessä. Ja kun poistut, lokerot kloksahtele perässäsi ja paluuta ei ole, jollet tahdo umpikujaan.

Kukapa meistä haluaisi? Niinpä minäkin vain jatkoin, niinkuin kunnon sotilaan kuuluikin. En jäänyt tuleen makaamaan, vaikka mieli teki useammankin kerran jäädä paikalleen huutamaan, kun joku luoti otti ja raapaisi pintaa syvemmältä.

Olin elänyt todeksi jo useimmat sisäiset pelkoni ja kuullut henkilökohtaisen kehoni ja elämäni huonoinpia uutisia, mutta olin tavattoman kiitollinen siitä, millä tavoin ne uutiset tuli. Minua kuunneltiin ja minua ymmärrettiin. Yllättäen myös tuettiin, silloinkin, kun suljin suuni ja lakkasin puhumasta, olemasta ihmisille läsnä. Tapahtumien joukossa, oli myös kutkuttavia tilanteita. Niin hauskoja, kuin hysteerisen hauskojakin. Oli kummallista, että juuri niihin aikoihin, koin voimakkaimmin tunteet, joista voi olla onnellinen ja kiitollinen.

Ja niinä hetkinä, kun en löytänyt kiitollisuutta, en tahtonut ajatella mitään. Niinpä aivan kuin ajatuksiani harhauttaaksen, elämä toi eteeni tilanteita joissa, tapahtui hulluja ja hervottoman hauskoja ja kutkuttavan kikatuttavia asioita, jotka antoi hengähdys tauon kaaoksesta. Kun ajattelin, etten rakasta enää ikinä mitään, tuotiin eteeni ilta, jonka aikana oli kaikki tuhannen hauskaa. Sisällä olevasta surusta huolimatta, viereen tuli tuikituntemattomia ihmisiä, puhumaan hölynpölyä ja kävelemään kanssani käsikädessä muutaman sata metriä. Puhumaan ja halaamaan ja katoamaan sitten jonnekin pois.

Hassu hetki, lähellä ihastumisen tunnetta. Juuri kun ajattelin, etten ikinä enää tunne mitään sen kaltaista. Ja vaikka tunne hävisi yhtä piaan kuin oli tullutkin, muistan sen helppouden edelleen.

Se ilo kesti monen monta päivää ja siinä tilanteessa, sen saattoi tulkita käännekohdaksi. 

Siirtyminen Ikean tuoksukynttiläosastolta, kohti kukkia ja "pakettihyllyjä" kassaa ja uloskäyntiä. (Kyseisen puodin kamalin kohta, minun mittapuusta katsottuna, on juuri nuo peijakkaan tuoksukynttiät. Ne on lähes viimeisenä ja aiheuttaa helvetillisen päänsäryn ja muut ihanat allergiaoireet, olin sitten lääkitty, tai en. Tähän saakka selviytyy melkein valittamatta. Mutta tästä eteenpäin askartelu, ilman lääkelaukun omaavaa ystävää, on melkoinen kärsimys.

Elämässä on hetkiä, jolloin oma lääkelaukku unohtuu ja samoin ymmärrys siitä, että tosiaan voisi lääkitä itsensä ja pyytää edes apua, sen sijaan, että koettaa löytää ja raahata ne paketit itse tuskien kanssa. Tuohon aikaan se tuntemattoman käsi, oli se yhdistetty allergia- ja särkylääke. Se hetkellinen ihastus ja nopea katoaminen taas, se haavan hoito arkaan, mutta vielä avoimeen haavaan. Tarvittiin hetken kestävä tunne, ei jumiin jäämistä ja heleijaa, elämä jatkui taas, puhdistetulla ja uudelleen paikatulla haavalla, mutta raikkaammalla ololla.

Pyöröovet on tarpeen toisinaan. Lokeroidaan ja jaetaan omiin alueihinsa, kaikki elämän hullutukset ja viisaudet.

Jos ei auta, kierrä koko kierros uudestaan ja katsotaan, missä meni vikaan. Eksyä ei voi.

 ~W~

Puolensa ja toisensa.

Viime viikot, ovat tuntuneet kummalla tapaa, kohtuuttoman pitkiltä. Päivät on pitkiä, aamusta iltaan asti. Hulluinta on ollut se tunne, että päivän sisällä, on ollut useita päiviä. Useita loppumattomia vuorokausia, joiden sisällä, on lisää vuorokausia.

Öisin näen unia, useista eri asioista, eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikoina. Herään kuitenkin aina siihen tunteeseen, etten nukkunut lainkaan. Että uniaikani oli yksi niistä monista vuorokausista, joita tähän tolkuttoman pitkään ajanjaksoon, on laitettu ties kuinka paljon.

Kuinka monesti olenkaan illalla ollut lopen uupunut, kuluneen päivän tapahtumapaljouteen. Kuitenkin koettaessani miettiä, mitä kaikkea oikein tapahtui, en kykene muistamaan edes, keitä olen nähnyt. Tai olenko oikeasti lähtenyt kotoani ulos?

Äärimmäisen upea tilanne, alkaa epäillä omaa mielenterveyttään. No, en jaksa, elämä on kuitenkin melko huvittavaa näin. Siis ainakin niinä hetkinä, kun en juokse tuntureilla, tai suo-alueilla opastamassa sotaa, tai muuta pahuutta pakenevia eteen päin.

Tai kun kykenen jäämään ihmisten ilmoille, ilman, että korvissani kohisee, kuin koski pulppuaisi korvakäytävien sisällä. Kun muut äänet, ei ala kuulosta siltä, kuin kosken kuohuihin, koetettaisiin sekoittaa liisteriä. Kun korvat ei jumittu, eikä mikään kuultu,  kadota loogisuuttaan, tai ymmärrettävyyttä. Eikä nähty, tunnu unelta, tai mielikuvituksen tuotteelta.

Olen alkanut taas huomata itsessäni lapsuuden aikaisia outouksia. Viihdyn itsekseni niin kotonani, kuin muuallakin, kuitenkaan tuntematta olevani yksin. Usein tuntui, että jutuissa oli mukana paljon muitakin, kuin minä. Joskus piti mennä jonnekin, koska tuli niin voimakas tunne, että pitää. Joskus sen jopa kuuli, kun joku sanoi mene, tai varo. Kuudesaisti? Vai jokin häiriö, kehon kemioissa?

Ehkä kunpaakin, tai ehkä ei. Mitenpä sen selvittäisi? Kilpirauhaskokeilla ja psykologin testeillä. Näin niitä minulla on testailtu kautta aikojen. Vaan mitenpä ne maailman kummallisuudet selitetään, kun havaitaan, ettei missään tutusti selitettävässä, ole vikaa? Muuta kuin vika, jonka vuoksi en tunnu mahtuvan siihen genreen, missä suurin osa, maamme miehistä ja naisista viipottaa.

Joihinkin asioihin, selvitykseksi

 löydettiin kroonista päänsärkyä aiheuttava sairaus. Sitten myöhemmin, vielä lisää selityksiä, mm masennuksen ja kilpirauhasen aiheuttamista häiriöistä. Keskittymisvaikeuksiini yksi ihana ja kaiken selittävä, kirjainyhdistelmä oli ADD. Tuo tuntui selittävän yhteen aikaan kaiken, aivan kuten ADHD ja monet muut erikoisuudet. Nyt tunnistan itsessäni erityisherkyyden. Jos ihminen on erilainen, kuin muut kadun tallaajat, siihen täytyy olla syy. Mieluiten lääketieteellinen, jotta saan itse hyväksyä itseni ja erikoisuuteni. Ja ennen kaikkea, että valtaväestökin voi ymmärtää ja hyväksyä minut ja oudot ominaisuuteni. 

Miksi?

Jos olet erilainen, ilman selitystä, rauhaa ei saa missään muodossa.

Minä olen aikuinen ihminen, ja edelleen minun täytyy pystyä selittämään ja vastaamaan kysymyksiin, miksi en sopeudu työelämään? Miksi pelkään väentungosta, tai koen olevani väärässä paikassa. Miksi minä väsyn herkästi? Miksi kadotan ajantajun, unohtelen asioita, nukkumisen ja syömisen muunmuassa? Miksi vaatekauppojen sovituskopit ahdistaa? Miksi ostoskeskuksissa soiva musiikki, tuntuu räjäyttävän pään? Miksi hanskat pitää kääntää ympäri ja puhdistaa ennen kuin niitä voi käyttää? Miksi paljain jaloin kävelyn aiheuttama kipu, on sadasti siedettävänpää, kuin hankaava kenkä, tai kiristävät, kahisevat, ja kiinni tarttuvat vaatteet? 

Miksi toisena päivänä, kaikki sietämättömät tilanteet, voi olla ihan jotain muuta, tai kestän ihan kaiken? Miksi saatan kaivata lohduttomasti ihmistä, jonka tapasin juuri? Tai tavata ihmisen, jota ajattelin hetki sitten? Miksi hän käy uudelleen saman keskustelun, jonka ajattelin meidän jo puhuneen? Miksi en siedä joitakin hajuja? Joidenkin kosketusta? Miksi jostakin tuntemuksesta, ei saa tarpeekseen? Miksi en tervehdi, teidän tullessa autolla vastaan.  (Se on ainoa asia, joka helppo selittää. Nykyautojen himmennetyistä ja käsitellyistä ikkunoista, ei vaan kertakaikkisesti näe autoon sisälle. En näe, en tunnista. En reagoi..) Ja hei nämä kaikkinaiset, kummallisuus ongelmat ei ole vain minun ja neljän Joojoo henkilön.

Sitä vain itse mietin, että mihin päämme ulkopuolinen henkilö, tarvii näiden kysymysten vastauksia? Mihin minä? Viisastummeko me niistä? Paranemmeko me kun tiedämme syyt? Sellaisetkin syyt joihin lääkettiede ei ole vielä tehnyt "Hotapulveriaan"?

Ajatukset saattaa kellä vain, karata toisinaan käsistä, 

kun tilalle hyppää lauma pupuja.

Mikä siinä muka on, niin kummallista, että vaatisi lääkärin lausunnon ja lääkityksen? Ilman niitä pupuja ja pipon pilkkuja, maailma oisi ennalta arvattava ja tylsä, joskus ehkä helponpikin, mutta ennen kaikkea tylsä.

Taas samaa sopimattomuuden kehää kierrellen...~W~