Pieni paluu menneisyyteen. Ajajanjaksoon jossa, hyvät ja huonot hetket, käveli pyöröovien kautta elämääni. Ei niin kuin liukuovista, vaan niistä Ikean pyöröovista. Menet eteenpäin ja pääset vain eteenpäin. Näet sen lokerossa, mikä ehti ennen sinua ja takanasi on lokeroituna ne, jotka tulee jäljessä. Ja kun poistut, lokerot kloksahtele perässäsi ja paluuta ei ole, jollet tahdo umpikujaan.
Kukapa meistä haluaisi? Niinpä minäkin vain jatkoin, niinkuin kunnon sotilaan kuuluikin. En jäänyt tuleen makaamaan, vaikka mieli teki useammankin kerran jäädä paikalleen huutamaan, kun joku luoti otti ja raapaisi pintaa syvemmältä.
Olin elänyt todeksi jo useimmat sisäiset pelkoni ja kuullut henkilökohtaisen kehoni ja elämäni huonoinpia uutisia, mutta olin tavattoman kiitollinen siitä, millä tavoin ne uutiset tuli. Minua kuunneltiin ja minua ymmärrettiin. Yllättäen myös tuettiin, silloinkin, kun suljin suuni ja lakkasin puhumasta, olemasta ihmisille läsnä. Tapahtumien joukossa, oli myös kutkuttavia tilanteita. Niin hauskoja, kuin hysteerisen hauskojakin. Oli kummallista, että juuri niihin aikoihin, koin voimakkaimmin tunteet, joista voi olla onnellinen ja kiitollinen.
Ja niinä hetkinä, kun en löytänyt kiitollisuutta, en tahtonut ajatella mitään. Niinpä aivan kuin ajatuksiani harhauttaaksen, elämä toi eteeni tilanteita joissa, tapahtui hulluja ja hervottoman hauskoja ja kutkuttavan kikatuttavia asioita, jotka antoi hengähdys tauon kaaoksesta. Kun ajattelin, etten rakasta enää ikinä mitään, tuotiin eteeni ilta, jonka aikana oli kaikki tuhannen hauskaa. Sisällä olevasta surusta huolimatta, viereen tuli tuikituntemattomia ihmisiä, puhumaan hölynpölyä ja kävelemään kanssani käsikädessä muutaman sata metriä. Puhumaan ja halaamaan ja katoamaan sitten jonnekin pois.
Hassu hetki, lähellä ihastumisen tunnetta. Juuri kun ajattelin, etten ikinä enää tunne mitään sen kaltaista. Ja vaikka tunne hävisi yhtä piaan kuin oli tullutkin, muistan sen helppouden edelleen.
Se ilo kesti monen monta päivää ja siinä tilanteessa, sen saattoi tulkita käännekohdaksi.
Siirtyminen Ikean tuoksukynttiläosastolta, kohti kukkia ja "pakettihyllyjä" kassaa ja uloskäyntiä. (Kyseisen puodin kamalin kohta, minun mittapuusta katsottuna, on juuri nuo peijakkaan tuoksukynttiät. Ne on lähes viimeisenä ja aiheuttaa helvetillisen päänsäryn ja muut ihanat allergiaoireet, olin sitten lääkitty, tai en. Tähän saakka selviytyy melkein valittamatta. Mutta tästä eteenpäin askartelu, ilman lääkelaukun omaavaa ystävää, on melkoinen kärsimys.
Elämässä on hetkiä, jolloin oma lääkelaukku unohtuu ja samoin ymmärrys siitä, että tosiaan voisi lääkitä itsensä ja pyytää edes apua, sen sijaan, että koettaa löytää ja raahata ne paketit itse tuskien kanssa. Tuohon aikaan se tuntemattoman käsi, oli se yhdistetty allergia- ja särkylääke. Se hetkellinen ihastus ja nopea katoaminen taas, se haavan hoito arkaan, mutta vielä avoimeen haavaan. Tarvittiin hetken kestävä tunne, ei jumiin jäämistä ja heleijaa, elämä jatkui taas, puhdistetulla ja uudelleen paikatulla haavalla, mutta raikkaammalla ololla.
Pyöröovet on tarpeen toisinaan. Lokeroidaan ja jaetaan omiin alueihinsa, kaikki elämän hullutukset ja viisaudet.
Jos ei auta, kierrä koko kierros uudestaan ja katsotaan, missä meni vikaan. Eksyä ei voi.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti