Luonnonkansan turinoita: Lumikeijuja / Hikka ajassa.

~*~

”Huomasitteko, että Aika nytkähti? Isä-Äiti Aika, tuntui aivan kuin etenevän, tekevän jotain.” Käänsimme kaikki katseemme Nyt Aikaan, joka latoi puita rakovalkeaan. Tavallaan kaikki oli kuin tähänkin saakka, mutta katsoessani mökille, ikkunassa näkyi auton, tai moottorikelkan valot, katsoin tunturille, eikä siellä taas näkynyt mitään.

Vai näkyikö sittenkin? Lähdin kangistunein jaloin liikkeelle. Ties kauanko olin istunut paikoillani Salamantereiden kuiskauksia kuunnellen. Onneksi Tytti ja Juuso pelastivat muistikirjani kauemmas nuotiosta.

Kävelin honteloin jaloin näkötornin juurelle, osa luonnonkansasta oli ylhäällä ihailemassa Revontulia, jotka jälleennäkemisestä innoissaan laukkoi taivaalla. Kaikki lauloivat ja soittivat ja se tuntui lisäävän loimuja. Tähden valokin vahvistui.

Mutta se, mikä minun silmieni huomion oli kiinnittänyt, oli alhaalla, ehkä tunturin rinteessä, jopa metsäalueella. Siellä loimusi jokin. Aivan kuin pieniä liekkejä, ne tuntuivat kiertävä tunturia. Katsoin minne vaan niitä oli lähes kaikkialla, paitsi pohjoisemmaksi mentäessä, liekit harvenivat, tai himmenivät.

Lähimmät liekit alkoivat olla todella lähellä, käännyin kävelemään niitä kohti, yht'äkkiä takkini rinnuksiin osui liekki, ennen kuin ehdin huitaista sitä pois, tajusin sen olevan Lumikeiju. Ja heitä tuli lisää, väsyneitä ja uupuneita Keijuja, joiden liekki tuntui himmeneen.

”Me näimme sotilaat, mutta he eivät nähneet meitä ja tuntui kuin oisimme menneet heistä läpi. On kuin he oisivat vieneet osan valostamme. Sisältä saakka hyytää.”

~*~

”Tiedän tunteen” mutisin hiljaa keräsin kaikki Keijut syliini ja kannoin Nuotion äärelle. Ei paras paikka Lumikeijulle, mutta edes Lumikeiju ei saa jäädyttää sydäntään. ”Pyytäkää liekeiltä voimia.” Sanoin ja lähdin katsomaan oliko muut keijut pulassa. ”Kaksi vielä” sanoi Jalo kantaen pieniä Keijuja suunnattoman suurissa käsissään. ”Loput on kunnossa. Yksi heistä pyytää lupaa puhua Nuorelle Kirjurille.”

Kun tulin paikalle Keijut kumarsi syvään. Kumarsin kuten kohteliaisuuteen kuuluu ja kysyin heidän asiaa. ”Alhaalla rinteessä näkyvät valot ovat Pimeän pimeän ja Talvenhengen raja. Usvakansa on alenpana metsissä, Lumikeijut levittäytyy Säidenhaltijoiden kanssa Talvenrajaan, pyytäisimme Kaamosta avuksemme, sillä siellä on kaikkialla jäädytettyjä. Teimme nuotioita, mutta emme tiedä, miten lähelle Nukkuvaisia voimme mennä, aiheuttamatta vaaraa heille, tai itsellemme.”

Lupasin, että kerron viestin Kaamokselle ja tulen itsekin mukaan tutkimaan alueita. ”Näettekö te jäädytetyt?” kysyin vielä, ennen kuin lähdin. ”Näemme ja näky on sydämet murskaava.”

Pyysin HillaMaijan Kaamoksen avuksi, hän osaisi hoitaa horroksesta heränneitä ja Jalo olisi sopivan suuri kantamaan heidät kaikki lumesta tekemäämme suojaan, tai ainakin rakentamaan uuden suojan, johon kaikki mahtuisi. Kipusin Näkötorniin katsomaan, kuinka laajalle

raja näkyisi. Koko pohjoinen alue oli pimeän vallassa. Kaikissa muissa ilmansuunnissa näkyi liekkien lepatus hennon rohkaisevana.

”Luonnonkansalle voimia” kuiskasin hiljaa ja vilkaisin taas mökin ikkunaa. Ruudussa näkyi lilahiuksinen Satulan emäntä ja välillä ikkunaan läikähti valoja. Hassua miten ruutu näytti television kuvajaiselta, jossa ei kanavat olleet ihan kohdallaan, aiemminhan kuva oli kirkas. Onkohan Aika saanut hikan ja aiheuttaa siten häiriöitä yhteyksissä?

Luonnonkansan turinoita: Salamanterin kertomaa.

~*~

”Katso liekkeihin ystäväni, vaan älä päästä Salamanteria livahtamaan ulos uunistasi, takastasi, älä leirinuotiostasi. Tuli rakastaa tulta ja Salamanteri on silkkaa tulta. Tulen tavoin oivallinen renki ja ystävä, mutta huono isäntä. Poltaa kaiken, mikä poltettavissa on. HillaMaijan ja Jalon tavoin Muuntuvainen, mutta vaarallinen kasvaessaan, toisin kuin HillaMaija.

Yksi Salamanteri lepatti ja ripsui liekeistä, ”Ne oli Maaäidin korvia, sipatti hän, Korvasienikeittoa tarkoittaen. Hän sanoo niiden olevan tarpeen vahvistamaan teitä tässä tilanteessa, jossa tarvitsette koko Kuulevaisten taidot.” Ilmeisesti keiton tuoksussakin oli jo voimaa, sillä tähän saakka olin vain nähnyt Salamantereita ja tulessa olevia tulenhenkiä. Kuullut vain ritinän ja epämääräisiä paukahduksia. Joskus harvoin, tuntui kuin joku kuiskailisi, mutta selkeitä lauseita, en ollut liekkien asukkaiden kuullut puhuvan, lapsuusaikojeni jälkeen.

Rakovalkean Salamanterin ripsi jä rätisi. ”Vain yhden nuotion mittainen on elinikäni, synnyn tulesta ja elän sen aikaa, kuin tätä tulta ruokitte. En uudestisynny kuten feeniks, vaan palaan maan ytimeen laavakerroksiin, tämän tulen sammuttua. Uudessa nuotiossa on aina uudet tarinat, sillä kunkin tulen tarina kerrotaan vain kerran ja tarkkakorvaisimmille. Kun jokin on pois poltettu, ei sen kantamia taakkoja, enää tarvitse kantaa. Siksi, jos haluat päästää irti suruistasi, anna ne liekkien vietäviksi, Salamantereiden luettavaksi, näin ne kulkee Maaäidin kaunistettavaksi maan ytimeen, siellä ne sullaa, uusiutuu.

Hioutuu kuumuudessa ennenpitkää maan aarteiksi. Kultasuoniksi, korujenne kiviksi, vuorikristalleiksi ja timanteiksi. Uskomattomiksi rikkauksiksi. Päädyttyään takaisin tänne ylhäälle, ne toimivat maan kansalle ja luolien väelle valon ja lämmön lähteinä. Jotku tavoittelevat näitä ytimistä tulleita kaunistuksia niin, että unohtavat kunnioittaa ympäröivää luontoa. Nämä ovat arvokkaita Maaäidin antimia. Monille Luonnonkansasta ja teistä ihmisistäkin, nämä tuovat iloa ja energiaa. Aivan kuin te tunnistaisitte niissä kaiun omista muistoistanne. Se on elämän kierron suurta kauneutta. 

Kerran tapaamasi Salamanteri, ei koskaan palaa takaisin maan pinnalle, eikä sen tarinat toistu samanlaisena. Ehkä minusta seuraavaksi tulee kivi sinun kenkääsi, kuka tietää? Tai kultahippu Maaäidin syliin, ehkä.. ”

”Siksikö yleensä unohdan liekeistä kuulemani?” Vain tärkeät tiedot jää eloon. Tomuksi ja tuhkaksi se, mikä ei enää ole ilo kellekään.”

Salamanteri jatkoi vielä pitkään tarinoitaan, mutta vain tämä hänen kertomistaan säilyi, kiitos Juuson ja Tytin ripeän toiminnan. Muille kirjoituksille kävi hassusti. Kirjoitetut sivut täyttyi Salamanterin salaa räiskimistä, pienten kipinöiden polttamista reijistä. Kirjoitusta oli mahdoton lukea...

Osa sen kipinöistä lensi taivaalle tehden seuraa Revontulelle, nyt niitä oli jo kolme ja yksi tähti loisti himmeänä niiden kanssa.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Ulkoilun iloja.

~*~

Ulkona oli kylmä. Pyysin Susilla tulleita laulamaan uudestaan loitsunsa,

sillä jostain syystä arvelin saaneeni yhteyden Tunturin Usvaan juuri tuon loitsun ansiosta. Jos olisi vielä joku, jolla oisi viestitettävää. Ryhmä aloitti soittonsa ja kaikki muutkin liittyivät sanoihin,

jokainen omakseen tuntemalla tavalla. Melkoinen Rytmiryhmä.

”Luonnonkansaa tarvitaan,
Valoa etsimään,
Tuntureille soittamaan,
Iloa naurua tulvimaan,
 Nukkuvaisten unta valvomaan.

Ja he jotka kynnelle kykenevät,
 rosmojen perään rientävät.

Etsikää varas ja piilot sen,

kolutkaa kolo jokainen,
 Taika on väärissä

käsissä,

Tuulet suosivat etsiviä.”

Väki tanssi, lauloi ja nauroi. Tytti ja Nyt-Aika olivat luoneet ulos valtaisan pitopöydän lumesta. He ja muutkin ystäväni tanssivat pöydän ja rakovalkean ympärillä. Repo taivaalla tuntui olevan aivan innoissaan soitannasta ja lisäsi valoaan, välkkyi vihreästä violettiin ja vaaleanpunaiseen. Kaarnalan Herra teki taikojaan ja kattoi pöytään villiomenoita, luumuja, jos jonkinlaisia pähkinöitä, marjoja ja oli hän taikonut lisää sieniherkkujakin. Suuri lämmin kulhollinen, Korvasienikeittoa. Salmantereiden ja Maaäidin laittamaa kuulema.

Istuin tulen äärelle lämmittelemään ja katselin liekkien seassa lepäileviä Salamantereita. Huubert toi minulle keittokulhon, sekä kynäni ja vihkoni. Kiitin ja samassa kuulin, kun joku jostakin kysyi, miltä Salamanteri näyttää?

~*~

Luonnonkansan turinoita: Vihellä ja laula

~*~

Niin paljon ristiriitaista tietoa on olemassa perinteistä ja tavoista. Ei saa vieheltää, ei saa laulaa, saa ja pitää viheltää ja laulaa. Milloin mistäkin sanottiin Revontulen loukkaantuvan ja katoavan ikiajoiksi näkyvistä.

Höpsistä sanoo Luonnonkansa. Revontulet rakastavat niin pakkasta, kuin lämpöä. Ritisevät sähköä, sekä nauttivat salamoinnista, voitteko kuvitella?

Kun yksi pieni ampaisi kaminan piipusta, savuhattaran mukana taivaalle, se räpsyi ja ripsui mennessään. HillaMaija sanoi sen haukkuneen onnesta, taivaalle sinkoutuessaan. Se aivan kuin kasvoi koko ajan kiitäessään korkeammalle. Sellaisia ne on, Revontulet. Aivan kuten kaikki tassukkaat, leikkisiä kuin mitkä. HillaMaija siis saapui juuri tupaan kun ”palauduin” takaisin penkilleni ja sen hetkiseen tilanteeseen, keskustelu Tunturin Usvan kanssa tuntui unelta, mutta toisaalta, niinhän kaikki muutkin, tämän matkan tapahtumat ovat tuntuneet.

HillaMaija oli partiotontun töissä, samalla hän oli tullut katsomaan tarvitseeko jäädytetyt lisähoitoa, vai riittääkö Kaamoksen unitaijat. Mekin olimme kuulema tulevaisuudesta tuttuja. Koska tahdoimme kaikki kovasti nähdä, juuri syntyneen revontulen, työnnyimme ulos mökistä ja päätimme koota pihaan kunnon kokon. Meitä oli jo muutama kymmenen koossa ja Luonnonkansa, jos kuka, osasi nuotion teon. Yhteistyöllä siitä tuli valtava.

Koska tulevaisuudesta tunturille tulleet, eivät nähneet jäädytettyjä, he pyysivät minua katsomaan, etteivät vahingoita heistä ketää. Sen verran lähelle kuitenkin nuotion teimme, että muutama sopuli, riekko ja kolme poroa, sekä pöllö, havahtuivat syvästä unestaan. HillaMaija otti eläimet paapottavakseen ja yhdessä Jalon kanssa, he rakensivat niille lumesta suojan. Ainakaan kylmä viima ei niitä vahingoittaisi.

Revontuli laukkasi iloissaan taivaan kannella, etsi tähtiä ja me lauloimme nuotiolauluja. Kirjurit mietti uusia tapoja saada Tuulihuilu, tai ainakin taivaan valot takaisin. Liekinhenget jutteli tulessa...

"Juoksuta repoa,

Vihellä ja laula,
pian niiton taivaalla

Kokonainen lauma."

~*~

Luonnonkansan turinoita: Tulevan Kirjuri.

Kantolan kohdalla tein automaattisesti vanhan tutun kutsuni, ”Haluatteko kaupunkimatkalle?” Monta retkeä oli mennyt niin, ettei ketään tullut kyytiin, vain Kyösti, Jasmike-äitinsä kanssa vilkutti iloisesti risteyksestä. On väsyttänyt ja aika on vain madellut. On ollut kuin viikonpäivät oisi kadonneet. Tulee aamu, jolloin on väsynyt huonosti nukutun yön vuoksi ja ilta jolloin on väsynyt, hitaasti kuluneen päivän vuoksi.

Ajoittain olen tietoinen siitä, että että joissakin Ajan Laskoksissa tapahtuu erikoisuuksia ja aivan kuin unet oisi hetkittäin todessa. Kuulen omia, nuoren minun ajatuksia. Ja ajatuksia, joita koin viime talvena, kun Kievarissamme oli enemmä kertomuksia. Aivan kuin minua valmisteltaisiin johonkin. Ja jestas tätä pimeyttä, niin sisällä, kuin ulkonakin, mielen sisälläkin. Tuikkuja on tullut poltettua enemmän, kuin koskaan ennen.

Ohittaessani risteystä, näin varsinaisen tuttavien ruuhkan, oli pakko aivan pysähtyä. Koko rakas revohka koossa ja tunki ähisten ja meuhkaten Pirssi-Uljaksen kyytiin. Jalo Kyösti sylissään etupenkille, Tytti ja Juuso, Huubert ja Jooseppi taakse. He kaikki on ensikertaa ikuisuuksiin luonani, Jalon näin viimeksi, kun äiti oli käynyt laittamassa Kesälään talviasetelmat. Jooseppi kävi... Ei kai siitä niin kauaa ole? Sinä kummallisena päivänä, kun näin viimeisen kerran oikeasti Auringon. Se sattui silmiini ja aivan kuin oisi loimottanut viimeisin voimin.

Hippos ja Jooseppi, he sanoivat sitä lähteissään Käänteen Tekeväksi Käynniksi. Sitä se kyllä oli. Maailma kääntyi siitä päivästä pimeneväksi, valoa ei ollut sisällä, eikä ulkona, ei, vaikka laitoin kaikki lamput päälle huoneestoon. Ainoat asiat jolloin valoa alkoi tulla lisää, oli kun laitoin kynttilät palamaan, tai lauloin, tai laitoin musiikin soimaan muuten. Kirjoittassani valoa riitti ja samoin kun kotiini tuli kylästelijöitä, oli he sitten luonnonkansan parista, tai ihmisystäviä. Naurunremakka sai valon lähes normaaliksi.

Uljastellessamme kaupungista pois ja kyytiläisteni kertomia kuunnellessanin, en voi kun hämmästellä. Olenhan minä ollut tähänkin saakka seikkailussa mukana. Seurannut tapahtumia, kuin Tv-ruudusta mutta, että minut valjastettiin Uljaineni partioonkin mukaan?

”Sinä tunnet pimeän sotilaat. Punapää kertoi, että ne kulki lävitsesi. Muistatko miltä se tuntui?”

Kylmän puistatukset kulki lävitseni, ”Muistan ihan varmasti. Loppu elämääni. Mutta mitä se tähän vaikuttaa?” ”Itsestään selvää, Rakas Wilhelmiina,” Sanoi Huubert, (Lemppari-sarjojensa roolihahmoja mukaellen. Joulukalenterin tonttu-Sherlokkinen, yhdistettynnä Sherlok-etsivään. Pidämme yllättäen samoista ohjelmista.) ”Sinä vaistoat, missä he ovat.” 

Huubert on käynyt tuulen tuomana useasti viimeaikoina luonani. Ensin epäilin, että katselemassa ohjelmia, joita katsoin tietokoneeltani, mutta se ei ollut ainoa syy. Hän kertoili tunturin tapahtumista ja kannusti minua kävelyretkille, pitkillekin sellaisille.

Olemme oppinut toisistamme paljon, hän on taiteilija. Tekee kaikenlaisia köynnöksiä ja koruja kullasta ja kivistä. Maalaakin. Hauskinpia hetkiä on, kun hän yllyttää minua, maalaamaan, laulamaan, tai tekemään käsitöitä. Hän on usein luonani silloin, kun tunnen oloni väsyneeksi ja masentuneeksi. Silloin hänellä on tapana alkaa rummuttaa, aikoja sitten Jalon, Karnalan Herran ja muiden kumppanusten kanssa tekemäämme kutsulaulua.

Tällä matkalla hän tuli kertoneeksi, että se tosiaan on voimakas loitsu. Se tuo valon viestin tuojat lähemmäksi ja vie kiusanhenget kauemmaksi. Hän soittaa sillä minulle lisää voimia.

"Sinä, olet Sotilaiden suhteen kaikkein pahimmassa vaarassa. Sinä tunnistat heidät kaukaakin. Joka hetki, kun he tulevat lähemmäksi, sinä väsyt ja muutut synkemmäksi. Mutta sinun Ajassa ratkaisut tapahtuvat. Sinusta on pidettävä tarkasti huolta.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Jään ja Usvan raja?

~*~

”Kuinka korkealle tunturille pääsette? Oletteko nähneet sotilaat? Miten pitkälle Pimeys ulottuu? Ja huilu, tiedättekö missä se on?” Kysymyksiä sinkoili mieleni täydeltä, en osannut edes ajatella, mikä niistä vaatisi ensimmäisenä vastauksen. Usva tuntui häkeltyvän kiireisistä ajatuksistani, mutta hetken päästä mieleeni alkoi tulvia rauhaa ja kuvia.

”Olemme metsissä, jokien ja vesien äärellä, eikä täällä ole sotilaita, Pimeys ei ulotu tänne. Aivan kuin hän olisivat matkalla toiseen suuntaan. Kenties vielä pohjoisemmaksi, tai sitten Korvatunturille. Lumikeijut ja metsänhenget on kanssamme täällä ja olemme pyytäneet Aarnivalkeita valoksi. Muutama etelästä tullut Vuorenpeikko teki rakovalkean, jonka kautta Samalanterit toivat Maaäidiltä tietoa, että maanydin on edelleen lämmin. Pimeys ei siis ole ulottanut jäätään, aivan niin syvälle, kuin ensin pelkäsimme.

Susilla ratsastaneet ovat herättäneet apujoukkoja ja etsimme kaikin tavoin rosvoja, villielämet myös. Säidenhaltijat tutkivat tilannetta ja etsivät eroa Talvenhengessä kylmyydessä ja kaamoksen pimeydessä, sekä Pimeyden pimeydessä. Se on melko haasteellista, kun taivaankappaleet puuttuvat. Usvaenkelit ja kaikki Usvakansan väki on Jään ja Usvan rajalla partioimassa. Jos viestintuojia tarvitaan, meiltä teille, lähtee Lumikeijupartio. He kestävät kovimmankin pakkasen, lisäksi he hohtavat valoa, joten koetamme kutsua heitä lisää, kaikkialle Talven ja Pimeyden valtaamalle alueille.

Sytyttäkää nuotioita ja pitäkää tulta yllä tunturilla, jottei maa enenpää jäädy, oli Maaäidin toive. Ja muistakaa ilo, aikaa on. Uskomme on luja. Yhdessä saamme valot taivaalle ja Tuulihuilun oikeisiin käsiin.”

”Juuri tuota uskoa me kaikki kaipaamme.” ajattelin hymyillen. Kun palailin takaisin ajatuksistani pöydän äärelle, oli soitto loppunut. Jalo katseli minua hilpeästi nauraen ”Keksit sitten itsekin hyrinöitä, äsken ampaisi kaminasta pieni Revontuli taivaalle”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Valoa lauluista.

~*~

Selkeää selkeämmin sanottu, vaan en minä kyllä edelleenkään tiedä mitä tehdä, vaikka Satulan emäntä niin sanoikin. Katselen peilikuvaa ja toivon, että sieltä tulisi lisää ohjeita. Olimme mielestäni hyräilleet jo hyvän tovin. Suuria muutoksia ei ollut tullut, mutta muutaman uuden tähdenlennon olimme saaneet välähtämään yötaivaalla.

Yhtäkkiä ikkunasta peilautuu kissan naama, se kurkki ja katselee ja käpittää kuvajaista ja käyttäytyy hupaisasti. Heilautan kättäni kuvajaisen edessä ja kissa seuraa sitä. Koputan ikkunaan ja kissa käpittää ikkunaa, se tekee kaiken perässäni, näinpä siis oletan, että se myös näkee minut. Se istuu sirosti kuvajaisen eteen ja kohottaa päätään ja mauuuuuukuuuuu. En voi olla nauramatta, ääntä ei kuulunut, mutta olin varma, että tuo kissu lauloi. ”Annoitkos äänen avauksen? Mustankissan tango, vai jotain muuta?”

Kissa katselee meihin ja on taas kuin maukuisi. Muistin lapsuuteni runokirjasta mietelauselman. 

”Kissa istuu akkunalla,

kutoo pientä sukkaa,

Älä itke tyttö rukka,

itkus menee hukkaan,

kolme sanaa Sinulle,

ole ystävä minulle.”

Olen kyllä varmasti, kiitos kun ilahdutit, sanoin ääneen ja jatkoin hyräilyä. Kattilaisen ”toiveesta” se Mustankissan tango ja sen jälkeen jostain syystä muistinkin vain joululauluja, ensin Petteri Punakuono, sitten kuusipuu ja kulkuset, mutta mistään en muistanut alkua pidemmälle.

Kysyin susilla tulleilta vierailtamme, muistiko he mitään lauluja? Hymyillen he sanoivat, ”johan toki, ennen tänne tulloamme teimme Kattilan Kievarissa laulun.” He ottivat rumpunsa ja huilunsa ja aloittivat aikamoisen humpan, ei ihan tavanomaista musiikkia, ei sellaista, mitä oisin ennen tänne tuloani kuullut. Mutta kovin se oli tarttuva.

Sanat kutsuivat apujoukkoja.

Kun musiikki alkoi tulvia ympärilläni, tuntui kuin olisin ollut taas koulumatkani varrella Usvakansan joukossa. Kuulin äänen,

”Emme pääse ylös tunturille, sillä jäädymme, jos saavumme sinne. Millaista apua tarvitset, ystäväni? ” ”Tunturin Usva?” ”Minäpä minä, mitä tahdot tietää?”

~*~

Luonnonkansan turinat: Tunturilla tapahtuu.

~*~

Otsamolla on edelleen pimeys, koetan katsoa ikkunasta ulos, mutta näen vain Satulan emännän, kuten Juuso häntä kutsui. Minua Juuso, kuten muutki tontut, olivat alkaneet kutsua Punapääksi. En pahastunut, se tuntui ystävällisemmältä, kuin Kirjuri.

Katselin ikkunaa, Satulan emännän huoneissa liikkuu väkeä ja pitkään vakavan pohdiskelevaisena ollut emäntä, hymyilee iloisesti. Hän vaikuttaa löytäneen taas päättäväisyytensä ja toiveekkuutensa, mikä ilahduttaa minuakin. Olemme täällä Otsamolla kuin Pöllöt pesässä. Seuralaiseni ovat saaneet ilmeisesti kaiken tarvitsemansa tiedon ja istuvat nyt pöydän vieressä. Eteeni tuodaan kahvikuppi ja voileipiä. Olen saanut jopa luvan kirjoittaa, en kuulema enää vaikuta uniärjyltä, mitä se ikinä tarkottaakin? Tunnelma tuvassa on jännittyneen odottava.

Ulkona kuuluu ulvontaa, Sudet on sittenkin löytäneet tänne asti. Mielestäni tunnelmat on kuin jännärissä. Puuttuisi enää että...

~KOP KOP~ Hyppään kiljahtaen seisomaan.

Kaikkien katseet siirtyy ovelle, minua lukuun ottamatta muut vaikuttavat ilahtuneelta. Ovi aukeaa ja Kaarnalan Herra astuu sisään, perässään lisää väkeä. ”Päivää taloon, tultiin porukalla, niinkuin käsky kävi. Ratsastettiin Susilla oikein, ettei taikaovissa oisi liikaa liikennettä.”

”Sinä taisit laittaa maailmankirjat uuteen uskoon tänne tullessasi?” Hymyilee Iso parrakas mies minulle. ”Olenko minä rikkonut luonnonlakeja?” hämmästyin ”Et tavallaan ja jollain tapaa kyllä, meidän piti tavata vasta tulevaisuudessa ja tapasimmekin, tarvitsit apua  menneisyydessä, joten olemme täälläkin käytettävissäsi. Minä olen Jalo Kasvienvartia. Minullakin on huonot hetkeni ja erehdyn sinun suhteesi tulevaisuudessa, olkoon tämä nyt jonkinmoinen anteeksipyyntö niistä ennakkoluuloistani.”

Tupaan tulleista muutkin esittäytyvät, nimet menee ohi kuten aina ja väkeä saapuu kokoajan lisää. Luulisi sellaisen määrän jo täyttävän tuvan, mutta huone tuntuu koko ajan mukavan kodikkaana, kaikille riittää paikkoja ja huone tuntuu vain laajenneen sen mukaan, kun tulijat lisääntyi. Mitä enemmän luonnonkansaa tupaan astuu, sen parmmalle tuulelle tulen. Minua naurattaa ja laulattaa. Katson ikkunaa ja Satulan emäntä näyttää myös helpottuneelta. Aivan kuin hän olisi ollut huolissaan meistä kaikista, eritoten minusta. (Vaikka toisaalta hänhän tuntee minut, joten ei ihme.)

Ennen uneen vaipumistani olin kyllä ollut todella peloissani, mutta nyt oloni oli mainio. Aloin hyräillä hiljaa tyytyväisenä. Nyt-Aika kulki huoneessa, katoaa hetkeksi ulos ja palaa lähes samantien takaisin. ”Taivaalla näkyi tähdenlento” hän hihkaisi iloisena. Satulan emäntään tuli eloa ikkunan toisella puolen. Pikaisesti hän kirjoitti ja nosti tekstin ikkunaa vasten. ”Jatka hyräilyä, Punapää. Tähdet herää lauluun. Koetetaan, josko yhteistyö auttaisi tässäkin. Hyräillään koko joukko mukana, johda Punapää, tiedät mitä tehdä.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Toinen vaihtoehto

~*~

Kun kysyin Joosepilta ja Hippos-Haltijata, ”Miten Auringon katoaminen asiaa helpottaisi?” niin tokaisivat he yhdestä suusta, ”eipä olisi liiemmälti vaihtoehtoja. Kylmä ja Pimeä, olisi kaikille sama, piti siitä, tai ei.”

Pohdiskelin asiaa hetken verran ja kysyin oliko kaksikko tosiaan sitä mieltä, että Kylmä ja Pimeä ratkaisisi asiat? ”Ei tietenkään, mutta se olisi yksi vaihtoehto, jotkut pitäisi tämmöisestä.” vastasi Jooseppi. ”Pidättekö te?” ”Kyllä, joskus ja joskus taas ei. Aurinkoisina pakkaspäivinä on melkeinpä pakko, olla reipas ja kulkea ulkona keräämässä sydän täyteen Aurinkovoimaa ja talven energiaa. Nauttia hankien kimmellyksestä. Vaikka oisi kuinka väsynyt, ei voisi jäädä viltin alle yrttiteetä siemailemaan, koska se tuntuisi olevan hukkaan käytettyä aikaa.

”Ja sellaiset ihmiset, jotka joutuu kauniin päivänsä viettämään pakosta sisätiloissa kaupassa, tai konttoreissa tehtaan melussa, tai leipomoissa. Yö ja aamuvuoroissa, ei ole kyllä laikaan tyytyväisiä osaansa. Joku jää aina tyyttymättömäksi. Jos aina oisi pimeää, ei yökyöpeliäkään harmittaisi, ettei tullut nähneeksi kaunista kevät Aurinkoa. Eikä aamunvirkku oisi etuoikeutetunpi valon suhteen, eikä myöskään voisi harmitella näkemättä jäänyttä Superkuuta, tai yöllistä meteorikuuroa, kun oisi vain pimeää, eikä taivaan ihmeet näyttäytyisi kellekään.”

Jooseppi ja Hippos vaikeni. Kattilan väki käpertyi kerälle heidän vierelleen ja hyrisi tyytyväisyydestä. Minä mietiskelin hiljaa heidän sanojaan. Koko huoneen täytti selkeästi raksutus, mutten tiennyt mikä raksutti, sillä kelloahan ei minun kotoani löydy. Vieraani istuivat edelleen hiljaa, kävin keittämässä teetä ja valmistin voileipiä. Kehoitin heitä ottamaan.

”Miten sitten, jos niin päättäisin, ettei Tuulihuilua löytyisi? Olisimme pimeässä. Ei timantti hankia eikä hiihtoretkiä jäälle, koska siellä ei näkisi. Toimisiko ihmisten lamput ja tulisiko sähköä?”jatkoin kyselemistä? ”Eipä taitaisi, ennenpitkää valo lakkaisi olemasta kaikessa muodossa. Pimeydellä on jokin tarkoitus, saattaessaan maailman valonlähteet voimattomiksi.” ”Tiedättekö mikä se tarkoitus on?” ”Valtaa? Kenties hän vaan pitää pimeästä enemmän, kuin Auringosta. Kenties joku muu syy, tavattoman vaikea arvata.”

Pitkällisen punnitsemisen ja pohtimisen jälkeen, aloin kiukustua lisää,

”Minä pidän aurinkoisesta kesästä ja muuntuvista vuoden ajoista, Revontulista, Tähdistä ja Kuusta, sekä talven Auringostakin, vaikka se juuri tänään tuntuikin häikäisevän pahasti, lisäävän päänsärkyä ja harmistusta mielessäni. Ja Tuulihuilun ääntä ikävön niin, että sattuu. Minä en tahdo Ikipimeyttä ja tiedän, ettei sitä tahdo muutkaan Kirjurit. Tahdon toisen vaihtoehdon.”

”Hyvä sitten” Tokaisi Hippos nikaten silmäänsä Joosepille myhäilevästi, ”Mistä aloitetaan?” Määrätietoisesti aloin antaa ohjeita. ”Tietenkin sinä keräät omat joukkosi ja Jooseppi koko oman tuttavapiirinsä. Säidenhaltijat etsii muutoksia valomääristä, lämpötiloissa, sekä tutkii minne saakka Pimeys on jo lonkeronsa ylettänyt ja Jooseppi ottaa joukkonsa tehtäväksi selvittää, missä on Tuulihuilun varastaneet Sotilaat. Ennen sitä, pyydä Valotarta kutsumaan klaaninsa kokoon. Tänään on Lucian Kulkueita ja laulua, he voivat liittyä kulkueisiin tuomaan lisää valoa. Pyytäkää kaikkia Valonlähteitten vartioita sytyttämään lyhtynsä.”

Luonnonkansan turinoita: Monen ongelman ratkaisu?

~*~
Hippos, Alueellinen Säidehaltija alkoi kertoilla millaista heidän säidenhaltijoiden työt on. ”Ikinä ei kukaan ole tyytyväinen, aina on joku tyytymätön ja nyreissään. On liian kirkasta ja liian sateista, liian paljon lunta, liian vähän lunta, kuuma, liian kylmä, liian sitä ja liian tätä. Ainaista rutinaa milloin mistäkin, ei sitä kenenkään Haltijan hermot kestä. Onneksi meitä on sentään paljon ja jokaisella oma alueensa, mutta mieti nyt Saharan, tai Gröönlanni Haltijoita. Tämän tästä purnataan, että miksei täällä ikinä sada, tai miksei täällä ole ikinä helle?”

Jooseppi Jouluntuoja liittyi puheeseen, ”Niin, tai mieti juhlapyhien aikaa, ihmiset kiirehti kaikkialla ja joulun pitää aina olla luminen ja valoa täynnä, keskellä Kaamoksen aikaa. Ja juhannuksena Auringon pitää paistaa aamusta iltaan ja illasta aamun. Hyttysetöntä ja kuivaa lämmintä ja paarmatonta, miten järjestää sopivasti kaikkea ja jokaisen mielen mukaisesti? Ihmisillä ei tunnu olevan kohtuullisuutta haaveissaan. He juoksevat ympäriinsä kauppakeskuksissa ja hamstraavat lahjoja, jotka unohtuivat heti joulun jälkeen, pölyttymään kaappien perukoihin. Ja joulun jälkeiset alennus myynnit taas hamstrataan. Ja kaupat auki yötäpäivää, vaikka joskus se sopisi kauppiaankin levätä. Ennen oli Puodeillakin omat haltijansa, mutta lopettivat poloiset uupumuksen vuoksi, isoja puoteja ja mahdoton määrä hoidettavia ja muistutettavia asioita. Ei semmoista vaan jaksa.”

Jooseppi Jouluntuoja jatkoi muisteloansa" Joulu on aina ollut minun lempi vuoden aikani. Ja olen ollut kauan kaikenlaisissa ihmisten toimissa mukana, eikä ennen vanhaan ollut tämmöistä hulluutta. Joulun aikaan Teimme Tuomaanristin juhlapöytään ja levitimme oljet lattialle ja nautimme joulusaunan löylyistä ja saimme nauttia koko yön talonväen juhlapöydän antimista. Nykyään ei edes jouluyöllä saa syödä, kun kaikki herkut kätketään jääkaappeihin ja purkkeihin. Ota siinä nyt sitten pipari purtavaksesi, jos huika iskee, kun ei ole edes tuvanhaltijalle joulupöytään kutsua esitetty. Suotta on joulurauha julistettu, kun väki kiukuttelee vähäisistä ja vääränlaisista lahjoistaan, oli niitä sitten kuinka paljon tahaansa.”

Eikö sinustakin moni asia ratkeaisi aivan onnellisesti, jos

Tuulihuilu pysyisi kateissa? Ottaisit ja nauttisit hämärän hyssystä ja viltin lämmöstä. Tosin kaikki muukin valo ja lämpö hiljalleen katoaisi, mutta emmehän me kohta enää kaipaisikaan, revontulien loimua, tai tähtien ja kuun välkettä, puhumattakaan tuosta häikäisevyydestä, jota Aurinko taivaalta hehkuu hankien timanteille.”

~*~