maanantai 24. lokakuuta 2016

Ympyrän pyöritystä

Alakulon hetkillä, se että joku mussukka tulee ja kysyy, että "mitä siekin muka tässä kylässä näät?", riittää kyseenalaistamaan kaiken. "Eihän täällä ole mitään."
Ai? 

Puhdasta luontoa, pienet piirit ja ystävät, sukulaiset, riitoja ja rakkautta, vettä, rantaa rakkaanpaa. Tämon minun kotikolo. Luuletkohan sinä hassu kaupunkilaisheppuli, että se sinun ihmisiä täyteen tuupattu Citysesi on ainoa oikea paikka elää? 
Älä vähättele sitä, mitä täällä on.

Meillä ei ehkä ole vierivieressä kahviloita ja rafloja joissa ryypätä itsensä humalaan silloin kun huvittaa. Paikallisravintolamme on harvassa, pitsaa saa ja nakkari löytyy ja talvikausin lähes ohjelmaton kuppilan tynkä hotellilla, mutta ennyvei, se on monelle paikkakuntamme asukkaalle se olohuone, jossa ottaa se keskikeppanansa, tai vesilasinsa karaoken lomassa. En tiedä saako humalikko arvostusta isossa Cityssä sen enepää, kuin pikku kyläsessäkään, mutta alkoholinsa voi loppupelissä juoda kotonaankin, jos tarve on, ei siihen tarvita montaa ravintolaa. Kahvinkin voi keittää himasessa, tulee halvemmaksikin.

"Mitä täällä voi muka harrastaa?" No mie maalaan, lenkkeilen, teen puutöitä, käsitöitä ja kirjoitan. Lähes ilmaisia harrasteita, työttömällä ei ole muutenkaan ihan hirveästi mahdollisuuksia laittaa rahaa harrasteisiin, mutta jos on varallisuutta, voi opiskella aihetta, kuin aihetta kansalaisopistossa, osallistua urheilulajeihin ja käydä uimassa, sekä salilla ihan koska vaan, musiikia voi harrastaa niin kuorossa, kuin muutenkin. Paikkakunnaltamme on lähtöisin moniakin kirjailijoita, elokuvaohjaajia, taiteilijoita, muusikkoja ja monin tavoin upeita surmiehiä ja-naisia, ihania ihmisiä. Moni heistä palaa poluillemme kulkemaan säännöllisin väliajoin ja moni asuu täällä ja rakastaa oloaan ja eloaan. Kyllä pitäjästä kulkee vallan mainiot tiet isonpaan cityseenkin, jos ei aihealueeltaan oikeita harrasteita täältä löydy. Kaikki täältä lähtevät, ei enää palaa, se on heidän päätöksensä. Me jotka jäimme, tai palasimme, pidimme omaa päätöstämme yhtä hyvänä.  Vaikkemme päätöksellämme suuria saavuttaisikaan, olemme silti yhtä arvokkaita kuljemme missä vain. Pykälä rakasta kotosta kulkee aina, jossain kohti geenistöämme.

Ja täällä löytyy luontoa, hiljaisuutta ja rauhaa, ja leffatkin jos niin tahtoo. Onhan se totta, että talvikausi täällä on menen tullen hiljaisenpaa, kuin kesät, mutta en mie tiedä onko kukaan keskiverto ihminen talvikausina järin aktiivinen? Mie ainakin vajoan kaamosmasennukseen jo lokakuun ensipäivinä.Vaikka rakastaisin kuinka syksyä, pimeä on pimeää jouluun saakka ja sinä aikana tahtoo melkein kaikki vaipua uneen. Sijainnistaan riippumatta.

Mutta mikä on parenpaa, kuin pakkastalven keskellä, kävellä järven jäälle ja kuunnella lumen narsketta tassujensa alla? Kun ensimmäiset auringon säteet osuu hangelle ja tekee siitä timanttisen ja puuterisen kauniin Geisha-tytön posken, tai siis tietenkin Edward Cullenin timanttisen hipiän, sitä niin mielellään katsoo ensisäteestä siihen viimeiseen valonpilkahdukseen, tai siis ethän sinä siinä tietty kauneutta näe, mutta yritin nyt vain selittää omaa näkökulmaani. Kaupungissa nuo kauniit lumikinokset sohjoontuu ja muuttuu harmaiksi, jo katua hipaistuaan, toki tässäkin puhuu maalaisen ennakkoluulo vastaan citypiippölin näkemystä. Sinä näet kaupunkisi kauniina, omalla tavallaan täydellisenä.

Sinä ihmettelet meidä kunnallispolitiikkaa. No juu siinä kohdin minäkin ihmettelen, en minä tajua sitä, että minä saan äänestää, vain yhtä ihmistä päättämään minun asioista. Eikä minun äänestämäni ihminen ei edes ole hallituksessa ja silti, on kaikkien meidän kuntalaisten vika, kun hallituksessamme, tai valtuustossamme, asiat ei sujukkaan kaikkien mieleisesti. Sinun isossa cityssä on oma valtuustonsa ja hallintonsa ja sielläkin menee toisinaan pieleen. Minä en ole äänestänyt sinne ketään. Äänestitkö sinä? Yhtä, vai kuten minäkin? Eduskuntaan koetin äänestää, mutta hän ketä oisin halunnut äänestää, ei ollut alueellamme ehdokkaana. Presidetti on toki minunkin mieleinen. Mutta ei, minä en pidä meidän politiikasta, se ei ole oikein pienen ihmisen puolella vaan tahtoo jotain, minkä puolesta minä en taistelsi. Minä haluaisin, että kaikille meille olisi mieleinen työ ja turvattu toimeentulo. Ja heillä jotka ovat työnsä tehneet, oisi turvattu vanhuus ja ympäristö, jossa heitä ei jätettäisiin hoidotta. Ja he, jotka ovat vielä pieniä ja eivät voi itseään puolustaa, olisivat turvallisissa käsissä, sellaisen aikuisten keskellä, jotka eivät pitäisi heidän pientä ikäänsä, huonommuuden merkkinä ja lupana heittäytyä välinpitämättömäksi. Talousongelmat ovat yhtä suuria, olet kaupungissa, tai maalla. Työpaikat menee halvemman työvoiman perässä rajojen ulkopuolelle. 

Minä tiedän miten lehmät käyttäytyi laidun-aidallaan. Jos laitumen ruoho alkoi olla syöty, se kävi aidan viereen polvilleen ja alkoi hamuta heinää aidan toiselta puolelta. Fiksu elukka tavallaan, mutta mistäpä se tiesi, että jos kotvan matkaa oisi kulkenut portille saakka ja siitä toiselle laitumelle, noiden korsien takia ei oisi tarvinut polvistua? Mutta vaikka ruoho näyttää vihreämmältä aidan toisella puolen, se ei välttämättä ole sitä. Se voi olla lannotettu toisin, täynnä säilöntä aineita ja kaiken sortin epäsopivuutta, mutta se voi olla myös sitä tuhannen terveellistä luomutuotetta. Aina on vaihtoehtoja.

Minua ihmetytti pienepänä, seurata melkein saman ikäisteni cityihmisten elämää verrattuna itseeni. Minä saatoin istua tunnin ongella kyllästymättä siihen, etten saanut kalaa ja city-ikätoverni poltti päreensä ja temmelsi rantaa edeskahtaalleen sinne tänne, huutaen ja hosuen ja lopulta unohti onkensa ja katosi, minä nostin city-ihmisen ongen ja sain kalan. Olenhan minä hidas ja saatan olla sopeutumatonkin, mutta mitä järkeä, on käyttää aikansa sinkoiluun ja oman ympäristönsä vähättelyyn, kun sen voi käyttää siihekin, että koettaa löytää siitä ympäristöstään ne asiat, mitkä tekee olon hyväksi? Niitä kuitenkin löytyy kaikkialta. Oli toki niinkin, että sinkoillessaan cityihminen löysi polkupyörän, jonka avulla hän sai kulkea lujenpaa, mutta toisaalta, kala jäi saamatta. Ehkä se kala oli kuitenkin minulle tärkeänpi, minullahan oli se kissa silloinkin ja cityhimisellä taas silloinkin kiire.

Vaikka politiikka ui suohon, ei se tarkoita sitä, että koko maalaispitäjän ihmiset olisi kaistapäitä. Me äänestettiin jokainen yhtä ihmistä. Ei sen useanpaa. Siellä nyt vaan sattuu olemaan monen, yhtä ihmistä ääneestäneen, yksi ihminen, erimieltä niiden muiden, yhden ihmisen äänestämän, kanssa. 

Mitä jos alkaisimme äänestää niin, että jokainen valitsisi mieleisensä tyypit hallitukseen, valtuustoon, tai eduskuntaan? Sen verran väkeä, kuin tarvii ja sitten katsottaisiin, mikä on paras combo, onko jotakuta poppoota äänestetty useammin ja taas se enemmistö voittaisi, näin ollen voisi taas huonon hallituksen tullen tosiaan syyttää äänestäjiä tyhmyydestä, eikä hallitus joutuisi yksin syypäiksi. Pattitilanteen tullessa äänestänyt, tulisi sivusta tueksi ja päävastuulliseksi rauhanneuvottelijaksi kertomaan, mikä oisi se paras tapa hoitaa homma. Lehtienpalstoilla ja väsepöökki sivullahan me nytkin annamme viisaiden neuvojemme opastaa äänestämiämme ihmisiä. Välillä varsin hävyttömin sanakäänteinkin. En ole kovinkaan ylpeä pitäjämme asukkaiden ja pitäjämme ulkopuolelle muuttaneiden asukkaidenne käytöksestä näillä keskustelupalstoilla. Paikalla olemattomana en voisi ikinä tietää, miten pahasti valtuustossa kiehuvaa soppaa, on pieleen kokattu. Ja kuinka kauan? Syitä lienee niin sysissä, kuin sepissäkin, joten hiukan ajattelevaisuutta. Koska edelleen me äänestämme, ne ihmiset valtuustoihin, hallituksiin, eduskuntaan eu-komiteaan, presidenteiksi ja niin pois päin. Äänestäjien vika.

Toloja äänestäjiä?

Mutta noin kaikkineen. Mie tykkään kotokylästäni, enkä tykkää, että sen väkeä mollataan kiusitataan ja väheksytään, on he hallituksessa, eli ei. Paikkakunta ei pahene vaikka paikkakunnan ihmisillä on eriäviä mielipieitä, joihin heillä on oikeutensa. Asioiden hoitamisessa ei todellakaan ole aina yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan niitä puidaan monelta kantilta, jos aiotaan tehdä kaikken yhteiseksi hyväksi tarkoitettuja ratkaisuja.

Toivotan voimia päättäväisille, ei ole helppoa toimia yhteiseksi parhaaksi. Kovasti toivon, että todella muistaisitte, että olette tekemässä päätöksiänne, nimenomaan paikkakuntamme ja sen asukkaiden, myös itsenne, mutta ei vain itsenne, yhteiseksi hyväksi. Minä puolustan pientä kotostani, en arvosta kaikkia täällä tapahtuvia asioita, mutta täällä on paljon, minkä puolesta taistella. Samat lauseet voin kirjata, jos puhutaan koko Suomen maasta, mieluummin täällä, kuin ihmettelemässä suuren maailman presidettipeliä. Mutta niin helposti minä näihin poliittisiin ja toisia mustamaalaaviin aiheeisiin kyllästyn, etten tosiaankaan, joka tuutista, tätä paskanjauhantaa ja ihmisten mollaamista, halua lukea joten. Piste. Ja työrauha virkaatekeville.


Puolueisiin sitoutumattomasti ~W~

(PS. näin vakavaa aihealuetta, ei parane pehmennelleä kuvilla.)




tiistai 11. lokakuuta 2016

Tuo moukari tullessasi.

Hymyile minulle,
silloinkin,
 kun omat kasvoni
 ovat unohtaneet,
 kuinka se tehdään.

Tartu käteeni,
älä välitä,
 vaikka se on
nyrkkiin puristunut,
avaa se ja
lämmitä.

Vaikka sanon,
En tarvitse ketään,
se ei ole valhe,
ei täysin tottakaan.

 Itseensäkin voi eksyä,
eikä suu silloin 
sano kutsuvasti,
 "Tule luokseni."

Minä eksyin,
jo viime 
vuosituhannella.
Enkä vieläkään 
osaa joka harhastani 
ulos.

En kaikkia 
muurejani,
jaksa yksin sortaa.


Ei ihmisellä ole
kuoriutuvan
kananpoijan voimia,
ei nokkaa naputtamaan
kuortaan rikki.

Tule luo,
Tuo moukari
tullessasi.

Hajota
 kaikki ne muurit, 
joiden takana en enää
ole turvassa.
Viholliseni 
on sisälläni.

Sehän olen minä.

~W~

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Nukkulandian nuorin.

Otan peittoni mytyksi
syliini ja hankin
 kiitojunasta lipun.
Se on matkalla
sitruunaperholaaksoon,
Nukkulandian
nummille.

Suihkulähteiden
vierelle teen nurmenukka
vuoteen,
puhkukukkasista
hötyjä kerään,
niistä teen itsellen
tyynyt.

Halipuut olkoon vartiana
kun nukun lapsen unta,
oksansa suhisee
 rauhoittavasti,
humisten suojaloitsut.

Minä olen turvassa,
mikään ei mua peloa,
kukkatyttöä
kaukaisen kesän,
villikko poikaa
varhaisten vuosien.

Siellä olen 
sateenkaareni päässä
syvissä vesissä 
sukellan.

Vien vesihiisille,
virkistettä ja salamantereita
suukotan.
Palavin huulin,
 palmun alla
linnunmaitoa lipitän.

Ja kun aamun aurinko
ankarasti,
 silmiin säteitään 
sirittää,
pitää 
elämän arkeen 
mun kipitää.

Unimaan taika ja 
ihmeiden hetket,
on retkiä pieniä tähtihin
ja kun koitaa
 taas aamu
heränneen eloon
eksyn aikuiseen
kehoon mä takaisin.

~W~

Toisenlainen Krapula

Kun hyvien
 ja iloisten hetkien
 jälkeen
 huoneeseen laskeutuu
 hiljaisuus.

Korvat soi 
vielä tunteja
jälkeen sen ja
naurun kaiku, 
alkaa vailistua
seinillä.

Minä rakastan
hyviä hetkiä,
mutta vihaan,
 niiden aiheuttamaa
krapulaa.

Ilman ilolientäkin
se iskee, 
kun 
huone tyhjenee.

Kun et ole,
 pitelemässä seiniä,
kohottamassa
naurullasi,
tupani kattoa.

Kun hiljaisuus,
muuttuu kauneimmasta
musiikista,
ruuvipuristimeksi
joka kutistaa huoneet.

Minä sanoin, 
etten kestäisi 
kenenkään jäävän,
kanssani asumaan.

Tekisin uusia ovia, 
jotta pääsisin pois.

Mutta, jos 
sinä pitäisit 
seinät paikallaan,
katon korkealla,

estäisit
niitä murskaamasta
meitä.

Voisin harkita,
saisit, ehkä,
hetkeksi jäädä.

Kunnes,
 kummankin 
voimat loppuu
ja maailma
romahtaa.



~W~

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kolhuilla

On kolhittu sydän
ja mieli kuin
ilmapuntari.

Tänään tälläinen ja
huominen on omansalainen.

Se on hyvä,
kolhittu on sitkeä,
lommot elämään
iskeneitä. 

Pidä Kiinni ja lujaa
sanottiin ja
minä pidin,
aina kun jaksoin.

Joskus sattui,
vaikka kolhu jää,
ei kipu ole ikuinen.

Joinakin päivinä,
tuulee pohjoisesta,
ehkä myrskyää,
ja ukkonen
ylittää Päijänteen.

Se ei ole lempeä
näky,
mutta joku toivoakseni pitää
myös myrskysäästä.

Jos elämän eläisi,
sydän ehjänä,
ja silkassa
leppeässä kelissä.
Kuinka piaan tuntisi,
tarvetta valittaa
elämän olevan tylsää?


~W~

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Mutru Menninkäinen

Olkapäälläni istuu ihmetellen Mutru,
pieni menninkäinen, onnellinenkin joskus, mutta nyt suu mutrulle kipparoituneena, sydän sykkykyrälle keriytyneenä, istuu olkapäälläni murheellinen Mutru.

Hienovaraisesti kysyin mitä mutristelet? Mitä murhetta murheellisesti muristen, sisälläsi kannat? Sydänsuruja, maan surua, harmia harmaahapsen suruja, silkkisiä syvyyksiä ja tuulten taivaisia, korppien korkeuksia ja haukkojen huoliako mielessäsi mietit?

Josko avuksi olla voisin? Kaikkeahan en käsitä, mutta jos jollekin huolesi kertoisit, voisi helpottaa hiukan. Hiukan enpien katsoi kumppanini ja luottaa päätti. Luvan kertoakin antoi, kun huolensa jakaa tahtoi. Opiksemme kenties, ajatteli hän.

Näin turinoi Mutru.

Mutru Menninkäinen Ennen ilon hippuja kantoi,
kulki kedolla keräilemässä, kauniita ja keveitä ilon enteitä, niitä kuivatti kevättuulessa hipuiksi hitusiksi, keveiksi kannettaviksi. Ihmisille vietäviksi. Elämille hilpeydeksi, henkimaailman keveydeksi, luonnonkansan lystiksi, onneksi oleville. Tärkeä työ ja iloksi aina.

Mutru keräili metsien enteitä Kaarnamuorin keiteltäväksi,
iloliemen aineiksi ja uusille lapsille hymynhäiveiksi,
niiksi pieniksi, jotka ilmavaivoiksi uskoit. Liemellä kun siveli kopeat kasvot kovan aikuisen, suli niille pian hymy. Ryöpsähti nauru myrtyneemmänkin murjottajan sisältä, kun sitä kaulalle siveli ja voi hihityksen helinää kun tipan tuota lientä tipautti mummojen kahvipannuun. Kielenkantojen kalkatus ei loppunut ja maailmaan tulvi ilo.Lysti levisi tunturintuuliin, jos se tipan lorautti leirinuotiolla ruokaan taikka kullankaivajien vaskooliin, se veti puoleensa aarteita heille, joilla oli niihin tarve ja juttuseuraa niille, joiden yksinäisyys alkoi olla jo musertava.

Mutrun korit täyttyi piaan. Aina kauniisti kasvoi enteet, niin niityn, kuin metsienkin. Vaan tuli ihminen koneineen ja vei metsän, niityn valloitti toinen ihminen tuoden romunsa ja turhuuden tarpeensa niityn enteiden peitoksi, toi kärryin, kuorma-autoin ja täytti niityn.
Poltti puut uuneissaan raapi kannot paikoiltaan ja jyräsi ja raivasi touhusi ja tuhosi, eikä enteestä jälkeäkään, ei ensimmäistäkään palaa, kevät tuulessa kuivattavaksi, ei ensimmäistäkään liemeen käytettäväksi.

Tuli Mutrusta kaltaiseni. Työtön Menninkäinen muuttuu murheeliseksi. Tiedäthän tuon, jos itse tarpeettomaksi tunnet taipaleesi elon tiellä, valtaa murhe ja suru sisukset.
Kyynel vierii kertyy puroiksi Mutrun poskille,
toisinaan tahtoisi vain olla tarpeellinen meistä pieninkin,
vaikkei uraa enää tehdä, alkuun valitulla tiellä, oisi mukavaa, jos löytyisi paikka sivutieltä, jossa arvostusta itseleensä saisi.

Ei ollut helppo ilohippusista luopua ne mielen teki aina kevyeksi ja se iloliemi, Kaaranamuorin keittämä, niin aina sisuksia lämmitti ja kun näki hymynhäivän lapsella suupieltä nykivän, voi onnea, soi kaikki sydänrummut kumeasti, kun sillä liemellä hoiti murjottavan mummo, tai miehen äreän ja he nauroi niin makeasti. Surut tuntuu lisääntyvän, kun ei ole hippuja tarvitseville vietäväksi, eikä lientä siveltäväksi synkkien sydämille. Tulee kovat ajat, kun kaikki murheistaan pajattavat, ei naura kukaan.

Mutru ei mielellään, ole murjotus mielessään, mutta joskus toisinaan, kun olkapäällä istuu ja toisten murheisiin tuskastuu, tule olo omansa lainen, tekee mieli murista ja omista huolistaankin nurista ja kertoa koko maailmalle, ettei kurjuutta kaikkialle, joka kotiin ja kannon alle, levittää tarvitse. Vaan mieti ja harkitse tekosi, kaikki roskakekosi ja metsien tarpeettoma tuhonnat ja omien harmien kuohunnat. Onko kaikki oikesti niin, että noita tomia tarvittiin ja maailma kaiken sen kestää?

perjantai 30. syyskuuta 2016

Sinulla on Kaikki.

Kun sinulla on sydän paikallaan,
mieli kauniita ajatuksia täynnä,
kun sinulla on kädet,
ja taito halata,
Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on kyky liikkua,
kulkea ihmisten keskellä,
nähdä heidät ja
puhua heille,
Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on tahto,
halu ajatella kauniita,
olla ystävä, 
niin itsellesi,
kuin muille,
Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on ilo,
halu tehdä muutkin iloiseksi,
kyky jakaa onnea ja 
saada itsesi ja
ympäristösi nauramaan,
Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on yhteys
itsesi kaltaiseen ihmiseen,
kosketus johonkin,
mitä et osaa kuvailla,
lämpö ja onni,
Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on nämä,
rakkautta ja 
 halu yhdistää
 näiden voimat,
Sinulla on jo paljon.

Kun sinulla on
taito arvostaa,
sitä mitä sinä olet, 
Sinulla on kaikki.


~W~


tiistai 27. syyskuuta 2016

Hei sun Heiluvilles.

Silloin kauan sitten,
sinä sanoit, 
"Tahdon jo mennä.
Maahan kaukaiseen,
kotiin kultaiseen,
ajatuksen siivin jo 
lennän."

Tuli aika,
ja pyörteenä tuulen,
Sinä ikkunan raosta
kiisit,
"Oli aikakin, päästä kotihin!"
sinä ohi mennessäsi 
huusit.

Sinun kiiresi, minä ymmärrän,
varmaan paremmin, kuin moni,
sillä täällä näin, ei 
usein oloaan,
 vieras kotoisaksi opi.

Oman huumorinsa kuitenkin,
sivustaseuraaja näkee,
kun on monta meitä,
ja monta heitä,
jotka maailma toiseksi näkee.

Sua kaivaten en muistele,
vaan hymyilen leveästi,
sillä tiedän sen,
että askelees 
tänään kulkevat,
 höyhenen keveästi

Otit paikkasi,
lensit kotiisi,
omaani minäkin 
matkaan kerran,

Mutta tänään, 
tässä 
ja näillä teillä
lähetän ilmojen halki suukon,

Olet rakas,
matkaas jo jatkoit,
 meistä et huolta kanna,
hiukan toisinaan,
 ihan vähän vaan,
tarpeen tullessa,
 neuvosi fiksut annat.


Vaan jos läheltä kuljet,
enkä sua huomaa
saat tuntuvan
läpsyn antaa.

Ja ilossa
sinut lähellä
niin helposti aina tunnen
kun naurusi, sieltä jostakin,
  minä sydämen korvilla kuulen.


Sinne jonnekin Isolla Ärrällä.

~W~

maanantai 26. syyskuuta 2016

Synttäriblues osa 43 Aika vierii väärissä saappaissa?

Suunitelma tälle päivälle oli?
Tai siis sitä ei ollut,
se olisi ollut hyvä olla olemassa, että oisin voinut kuvitella avaavani viikon, kuten muutkin kunnioitettavat ja työssä käyvät leipänsä ansaitsevat ihmiset.

Niinpä tämänkin päivän aloitti illalla esitetty ajatus, jos huomenna herään... herään.

Valo kajastaa pilvien lomasta kauniisti, kuin tuli uunin luukusta. Ei lämpimänä, vaan syksyn viileänä. Moni asia päivärutiineista odottaa valmiiksi tuloaan ja minä istun laiskanlinnassa. Tiedäthän sen tunteen, kun suunnittelet, että tänä vuonna minä otan ilolla vastaan ne ikävuodet, jotka täytän ja juhlin niin, että pasuunat soi ja taivas halkeaa. Tiedät? No hitto, minä en.

Ja olen monesti kuitenkin halunnut viettää jäähyväisiä sille ajalle, kun vielä tuli oltua nuori ja nätti ja koko maailma oli avoinna ja kaikki maailmanparannusvaihtoehdot oli käsien ulottuvilla, juuri sen verran kaukana, että sormin kurkottelemallakaan et niihen osunut.

Olen ikäni ajatellut olevani liian vanha, olemaan nuori. Joku taas näistäkin ajatuksistani loukkaantuu verisesti, mutta ole hyvä vaan. Minusta nyt vaan tuntuu tältä. Elämä oli ohi ennenkuin aamulla sain edes peiton päältä, ja huomena minusta tulee taas iäkkäänpi. Enkä minä nauti siitä yhtään enepää kuin ennenkään.

Onko sillä sitten konkreettista merkitystä? Ei oikeastaan,
 mutta ois mukavaa haluta juhlia sitä, mitä vuodet ovat tuoneet, eikä viettää synkän mustaa hiljaista hetkeä sille, mitä kaikkea ne vuodet vei mennessään, eihän ne kuitenkaan vieneet, kun hukkaan käytettyä aikaa ja edessä on kaikki se tekemätön vielä jäljellä.

Noh, jos nyt poikkeaisin ikäkriisini kanssa säännöistä ja haistattaisin pitkät näillekin synttäreille. En juhli merkkipäivääni, kieltäydun kauniisti vanhenemasta enää päivääkään, lakkaan rypistymästä ja kiellän jokaista harmaata haituvaa majoittumasta päähäni. Leikkaan kaljun ja nousen parrikaadeille ja sanon ei!

Ei sille, että aika kulkee nopeammin ohi, kuin elämän aikajanalle asetamani tavoitteet tulee saavutetuksi. Ei sille, että vaikka kaikki haaveeni on vuosi kaudet olleet toteutumattomien korissa, aika ei piittaa siitä. Ei sille, että maailma vain kulkee uomiaan, vaikken minä haluaamaani junaan päässytkää. Ei sille, että olen väärän pellon laidassa, väärissä saappaissa, saveen juuttuuneena. Ei sille, että joka vuosi huomaan, etten tänäkään vuonna osannut toimia niin, ettei syntymäpäiväahdistus iskisi. Ei sille, etten edelleenkään pysty ajattelemaan iäntuomaa viisautta rikkautena, vaan tietynlaisena luopumisena taivoitteista. Ei sille, että useamman vuoden lista unelmista, mitä tahtoisin tehdä, on ollut tyhjä. Ei sille, että minusta tulee taas vahenpi ahdistunut akka, joka vihaa syntymäpäiviään, vaikka haluaisi juhlia edes sitä, ettei ole ainoa, jota ne ahdistaa.

 Minä en juuri nyt näe, mitä tämä elämä muka antaa, mistä tänään voisin olla onnellinen? Mutta joku päivä, ennen lumien tuloa, aijon tehdä kakun ja pitää muistotilaisuuden ohikiitäneille mahdollisuuksilleni. Se on vain reiluutta niitä kohtaan.

Ikäkriiseillen taas kerran Wanha~Wiltsu





sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Maailman mankeli.

Joskus sitä vaan tuntee niin paljon, kaikenlaisia tunteita yhtä aikaa, ettei tiedä miten sitä tilaa kuvaisi. Ympärillä tapahtuu yhtä ja pään sisällä toista, ja kaikki pitäisi hallita samalla kertaa. Tai ainakin kyetä reagoimaan asioihin niin, ettei ne lähettyvillä olevat ihmiset ala kurkistella puhelintaan ja muistelemaan hätänumeroa. Olisi enemmän kuin nolostuttavaa, jos tilanteessa, jossa olet vaan mykistyneen onnellinen, saisitkin ympärillesi valkotakkisten pataljoonan, jonka jokainen osakas, koettaa saada tehtyä sinulle shokkihoitoa, tai muuta toimintakykyä elvyttävää toimen pidettä.

Mielestäni tämä hieno ja tilaa upeasti kuvaava sana on katatooninen.Wikipediasta poimitulla tiedolla: "Katatoninen potilas voi kokea menettäneensä motoriset kykynsä. Hän saattaa jäykistyä yhteen asentoon tuntien ajaksi ja olla täysin piittaamatta ulkoisista ärsykkeistä. Katatonisessa kiihtymystilassa potilas puolestaan kärsii jatkuvasta motorisesta toiminnasta, ja saattaa ilman hoitoa jäätyään kuolla uupumukseen. Hänellä saattaa myös ilmetä, toistuvia liikekuvioita.
Potilas voi olla muovailtavissa: toinen ihminen voi asettaa hänet haluamaansa asentoon, ja potilas pysyy sen jälkeen asennossa liikkumattomana. Gegenhalteniksi (suom.vastapysyminen) nimitetyssä tilassa potilas sen sijaan pysyy paikoillaan ja vastustaa häneen kohdistettuja liikutusyrityksiä niihin suhteutetulla vastavoimalla.
Potilas saattaa myös toistella merkityksettömiä lauseita tai puhua vain toistelemalla sitä minkä ympäriltään kuulee."

Tilanteella ei, tämän tunnemylläkän aikana, ole välttämättä mitään tekoa sairauden kanssa, mutta se tila, jossa lukitsee itsensä tuhannen tunteen vankilaan, on tajunnan räjäyttävä. Niin paljon informaatiota kerralla, ei millään voi mahtua virtaamaan yhtäaikaa sisälle, jotain oisi pakko suodattaa, mutta siihen ei ole enää kykyä, saati tahdonvoimaa.

Aloin teini-iässä saada kohtauksia, jotka itse nimesin lyhyesti sanalla "tiltti". Kroppa tuntee, kuulee, haistaa, maistaa, aistii kaiken ympärillä suorastaan räjähtävän selkeäsi, muttei kykene reagoimaan tilanteisiin, vaan putoaa, kuin marjonettinukke tilanteesta ulos, kaikki narut katkaistuna. 

Kouluaikoihin kyseiset "tiltit" aiheutti paljonkin hankaluuksia ja samoin ne tuotti kurjia tilanteita aikuisiässäkin. Ilokseni muutamia vuosia on nyt kulunut niin, ettei kohtauksia ole tullut, pahimmassa muodossaan, mutta edelleen "Tilttiä" ennakoivat tuntemukset  ottavat kropan ajoittain valtaansa.  Vaikkei "Marjonetin narut" olekaan hetkeen katkenneet,  muistan edelleen sen hetken aiheuttaman avuttomuuden tunteen. Ja minullahan ei tavallaan, enää kohtauksen ollessa päällä, ollut hätää. Mutta hätäily alkoi, jos kehoni ulkopuolella, kuulo, tai tuntoaistimusten välityksellä, koin tarpelliseksi puuttua tilanteeseen, tai kertoa ihmisille ympärilläni, että "älä huuda, älä hosu, älä revi minua, älä kynsi kasvojani, älä satuta, äläkä hemmetissä jätä minua yksin tänne, vaan puhu ja sano, että kaikki järjestyy, olen toivoakseni jaloillani tuota pikaa." Mitä rauhallisenpi tilanne ympärillä oli, sen pikemmin kohtauskin yleensä meni ohi. Ja oi kunka onnellinen olen, ettei tuota totaalista avuttomuuden tilaa ole enää tullut.

Kohtaus ei koskaan kestänyt kauan, mutta kohtauksen ennakoivat tilanteet saattoi olla tuntikausia kestänyt kaaos, jossain pään sisällä, saatoin olla jännittänyt jotain, valvonut yön, tai kaksi. Pää saattoi olla ollut kipeä usean päivän, tai ympäristössä oli tappeluita. Epämiellyttäviä hajuja, tai olin unohtanut syödä. Tai kaikki nämä ja vielä lisää yhdessä. Joku saattoi sanoa jotain josta loukkaannuin, tai olin peloissani jostain, unohtanut jotain, jota pidin tärkeänä, mutten ollutkaan osannut sitä tehdä. Kun ympärillä tilanne jotenkin muuttui sellaiseksi, ettei keho enää osannut vastaanottaa sitä ja pään sisällä olevaan tunnehyökyä, kroppani ratkaisi tilanteen puhaltamalla pelin poikki.

Tätä tutkittiin ja koetettiin saada järjellä selitettäväksi, mutta mitään oikeaa termiä, tai lääketieteellistä selitystä näille kohtauksille ei koskaan löytynyt. Ne vain tuli ja meni. Ei koskaan istuessa. Aina ne varoittivat etukäteen, vaikkei niitä voinutkaan välttää, pystyin välttämään sen, etten aiheuttanut itselleni, tai toisille ihmisille vaaratilanteita. Ja aina ne olivat kytköksissä stressi tilanteisiin. Epäiltiin yhtä ja toista, mutta mikään ei vastannut kohtausta täysin.

Minä en ole ainoa, joka tuntuu liiallisen tiedon hyökyessä päälle, reagoivan samoin. Toiset ehkä hiukan lievemmin, toiset vieläkin voimakkaammin, mutta yhtenevä piirre on, että useammillakin kanssakulkijallani, on kaaoksen keskellä taipumusta menettää kykynsä, kontrolloida tilannetta, reagoida ymmärrettävällä tavalla, saamaansa informaatioon ja kykynsä kaivaa aivoistaan, jo olemassa olevaa tietoa. Ja muodostaa sitä ilmaisevia ymmärrettäviä lauseita, tai toimintoja.

Jos kuvailen, että uuvun kuuntelemaan kaikkea ympärilläni ja sisälläni olevaa ääntä. Tunnetko samoin?
Jos kuvailen, että puhe kuulostaa siltä, kuin se tulisi veden alta, tunnetko samoin?
Jos kaikki aistini on tavallista tarkemmat, valot muuttuu ja edessä näkökentässä, on kuin iso paakku saippuakuplia, tai sammakonkutua, tunnetko samoin?

Kieli, kasvot, jäsenet puutuu, tai tuntuu siltä, kuin oisi kaksi päälekäistä kieltä suussa. Omien sanojen järjestys muuttuu ja ne puuroutuu, joku, joka on ollut tuttu aina, ei näytä yhtään tutulta, tai hänen puhumansa kieli, ei millään tavoin tavoita aivojani, Tuttua? Olen varma, että saan paniikkikohtauksen, mutta tunnen olevani liian rauhallinen ja jäättävä, saadakseni sen, mutta haluaisin silti kiljua sinulle, että vaikene kurja, puhu vähemmän, hitaamin, tai ole kokonaan hiljaa, että saan keskittyä vetämään henkeä, tai edes ymmärtämään sen, mitä jo sanoit! Sisällä ja ulkopuolellani kaikki olevainen ja elävä, juoksee kilpaa ovelle, jota ei ole.

Kirjoitan, ja huomaan, että kirjoittamani on täynnä kirjoitusvirheitä, tai sanat on jopa päärinväin kirjoitettuja ja täyttä huttua. Osa näistä on kuin migreenioireita, mutta mitkään tutkimukset ei koskaan osoittaneet minulla olevan migreeniä, ei myöskään epilepsiaan. "Perussairaus" joka aiheutti päänsärkyä ja oli jo hallinnassa ja reilu 10 vuotta sitten todettu verenkiertohäiriö aivoissani, selitti lääkäreille kaiketi riittävästi ja asia oli heidän osaltaan sillä pihvi. Ja koska tilanne ei itsellenikään tuntunut, enää tässä vaiheessa järkytystä, muuta kuin yhdeltä oireelta oireiden joukossa, koko homman tutkiminen jäi siihen.

Minä en ole lääkäri, enkä lääketieteestä mitään tajua, mutta selitin tämän jossain vaiheessa itselleni niin, että kroppani tarvitsee lomaa tapahtumien keskipisteestä. Jos ympärillä olevaa ei voi hallita, eikä sisällään olevaakaan voi hallita yhtään enenpää, niin silloin on otettava aikalisä ja puhallettava peli poikki. Kroppa tekee parhaansa niillä keinoilla, joita sillä on olemassa ja katkaisee tilanteen. Snaps. Totaalisesti.

Maailma ympärillämme tarvitsee suojautumiskeinoillemme loogisen, tai ainakin lääketieteellisen, tai  jonkin sortin poikkitieteellisen, faktoilla täytetyn selityksen. Tämän tieteellisenpään en pysty.

Meidän nykymaailmamme tulvii aivan liiaksi tietoa. Uutta oppivat ja tietävät ihmiset tahtovat jakaa kaiken tietonsa muidenkin iloksi ja jos tietoa on jo valmiiksi paljon, jossain vaiheessa joiltakin vaan loppuu muisti kovalevyltä. Jotain täytyisi saada pois ja uusi, sisälle tuleva tieto pienenpään pakettiin. Ja helpommin pureksittavaksi. Jos ulkopuolinen maailma, toimi Tsunamin tavoin päälle hyökäten ja sisäisessä maailmassa on yhtä suuret mullistukset meneillään, tulee ristiaallokko, kaaos ja luonnonkatastrofi, joten uhreja on aina odotettavissa. Joku muuttuu zombiksi, joku ihan vaan hyperventtiloi, toisille tulee "tiltti" ja ne joilla kroppa kestää enemmän painetta, saattaa selvitä tilanteesta, jopa järjissään, mutta meidän kaikkien kyvyt ovat omaan kroppaan sopivat. Se, että kestää vähemmä mankelointia ja prässäystä, ei tee meistä huonoja, tai tyhmiä ihmisiä, olemme vaan helpommin siliäviä.  Eikä ole mitään järkeä laittaa jo sileäksi suittua, enää tehosekottimeen ruttaantumaan.

Ressittömyyttä Rakastaen ~W~