Olkapäälläni istuu ihmetellen Mutru,
pieni menninkäinen, onnellinenkin joskus, mutta nyt suu mutrulle kipparoituneena, sydän sykkykyrälle keriytyneenä, istuu olkapäälläni murheellinen Mutru.
Hienovaraisesti kysyin mitä mutristelet? Mitä murhetta murheellisesti muristen, sisälläsi kannat? Sydänsuruja, maan surua, harmia harmaahapsen suruja, silkkisiä syvyyksiä ja tuulten taivaisia, korppien korkeuksia ja haukkojen huoliako mielessäsi mietit?
Josko avuksi olla voisin? Kaikkeahan en käsitä, mutta jos jollekin huolesi kertoisit, voisi helpottaa hiukan. Hiukan enpien katsoi kumppanini ja luottaa päätti. Luvan kertoakin antoi, kun huolensa jakaa tahtoi. Opiksemme kenties, ajatteli hän.
Näin turinoi Mutru.
Mutru Menninkäinen Ennen ilon hippuja kantoi,
kulki kedolla keräilemässä, kauniita ja keveitä ilon enteitä, niitä kuivatti kevättuulessa hipuiksi hitusiksi, keveiksi kannettaviksi. Ihmisille vietäviksi. Elämille hilpeydeksi, henkimaailman keveydeksi, luonnonkansan lystiksi, onneksi oleville. Tärkeä työ ja iloksi aina.
Mutru keräili metsien enteitä Kaarnamuorin keiteltäväksi,
iloliemen aineiksi ja uusille lapsille hymynhäiveiksi,
niiksi pieniksi, jotka ilmavaivoiksi uskoit. Liemellä kun siveli kopeat kasvot kovan aikuisen, suli niille pian hymy. Ryöpsähti nauru myrtyneemmänkin murjottajan sisältä, kun sitä kaulalle siveli ja voi hihityksen helinää kun tipan tuota lientä tipautti mummojen kahvipannuun. Kielenkantojen kalkatus ei loppunut ja maailmaan tulvi ilo.Lysti levisi tunturintuuliin, jos se tipan lorautti leirinuotiolla ruokaan taikka kullankaivajien vaskooliin, se veti puoleensa aarteita heille, joilla oli niihin tarve ja juttuseuraa niille, joiden yksinäisyys alkoi olla jo musertava.
Mutrun korit täyttyi piaan. Aina kauniisti kasvoi enteet, niin niityn, kuin metsienkin. Vaan tuli ihminen koneineen ja vei metsän, niityn valloitti toinen ihminen tuoden romunsa ja turhuuden tarpeensa niityn enteiden peitoksi, toi kärryin, kuorma-autoin ja täytti niityn.
Poltti puut uuneissaan raapi kannot paikoiltaan ja jyräsi ja raivasi touhusi ja tuhosi, eikä enteestä jälkeäkään, ei ensimmäistäkään palaa, kevät tuulessa kuivattavaksi, ei ensimmäistäkään liemeen käytettäväksi.
Tuli Mutrusta kaltaiseni. Työtön Menninkäinen muuttuu murheeliseksi. Tiedäthän tuon, jos itse tarpeettomaksi tunnet taipaleesi elon tiellä, valtaa murhe ja suru sisukset.
Kyynel vierii kertyy puroiksi Mutrun poskille,
toisinaan tahtoisi vain olla tarpeellinen meistä pieninkin,
vaikkei uraa enää tehdä, alkuun valitulla tiellä, oisi mukavaa, jos löytyisi paikka sivutieltä, jossa arvostusta itseleensä saisi.
Ei ollut helppo ilohippusista luopua ne mielen teki aina kevyeksi ja se iloliemi, Kaaranamuorin keittämä, niin aina sisuksia lämmitti ja kun näki hymynhäivän lapsella suupieltä nykivän, voi onnea, soi kaikki sydänrummut kumeasti, kun sillä liemellä hoiti murjottavan mummo, tai miehen äreän ja he nauroi niin makeasti. Surut tuntuu lisääntyvän, kun ei ole hippuja tarvitseville vietäväksi, eikä lientä siveltäväksi synkkien sydämille. Tulee kovat ajat, kun kaikki murheistaan pajattavat, ei naura kukaan.
Mutru ei mielellään, ole murjotus mielessään, mutta joskus toisinaan, kun olkapäällä istuu ja toisten murheisiin tuskastuu, tule olo omansa lainen, tekee mieli murista ja omista huolistaankin nurista ja kertoa koko maailmalle, ettei kurjuutta kaikkialle, joka kotiin ja kannon alle, levittää tarvitse. Vaan mieti ja harkitse tekosi, kaikki roskakekosi ja metsien tarpeettoma tuhonnat ja omien harmien kuohunnat. Onko kaikki oikesti niin, että noita tomia tarvittiin ja maailma kaiken sen kestää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti