Joskus sitä vaan tuntee niin paljon, kaikenlaisia tunteita yhtä aikaa, ettei tiedä miten sitä tilaa kuvaisi. Ympärillä tapahtuu yhtä ja pään sisällä toista, ja kaikki pitäisi hallita samalla kertaa. Tai ainakin kyetä reagoimaan asioihin niin, ettei ne lähettyvillä olevat ihmiset ala kurkistella puhelintaan ja muistelemaan hätänumeroa. Olisi enemmän kuin nolostuttavaa, jos tilanteessa, jossa olet vaan mykistyneen onnellinen, saisitkin ympärillesi valkotakkisten pataljoonan, jonka jokainen osakas, koettaa saada tehtyä sinulle shokkihoitoa, tai muuta toimintakykyä elvyttävää toimen pidettä.
Mielestäni tämä hieno ja tilaa upeasti kuvaava sana on katatooninen.Wikipediasta poimitulla tiedolla: "Katatoninen potilas voi kokea menettäneensä motoriset kykynsä. Hän saattaa jäykistyä yhteen asentoon tuntien ajaksi ja olla täysin piittaamatta ulkoisista ärsykkeistä. Katatonisessa kiihtymystilassa potilas puolestaan kärsii jatkuvasta motorisesta toiminnasta, ja saattaa ilman hoitoa jäätyään kuolla uupumukseen. Hänellä saattaa myös ilmetä, toistuvia liikekuvioita.
Potilas voi olla muovailtavissa: toinen ihminen voi asettaa hänet haluamaansa asentoon, ja potilas pysyy sen jälkeen asennossa liikkumattomana. Gegenhalteniksi (suom.vastapysyminen) nimitetyssä tilassa potilas sen sijaan pysyy paikoillaan ja vastustaa häneen kohdistettuja liikutusyrityksiä niihin suhteutetulla vastavoimalla.
Potilas saattaa myös toistella merkityksettömiä lauseita tai puhua vain toistelemalla sitä minkä ympäriltään kuulee."
Tilanteella ei, tämän tunnemylläkän aikana, ole välttämättä mitään tekoa sairauden kanssa, mutta se tila, jossa lukitsee itsensä tuhannen tunteen vankilaan, on tajunnan räjäyttävä. Niin paljon informaatiota kerralla, ei millään voi mahtua virtaamaan yhtäaikaa sisälle, jotain oisi pakko suodattaa, mutta siihen ei ole enää kykyä, saati tahdonvoimaa.
Aloin teini-iässä saada kohtauksia, jotka itse nimesin lyhyesti sanalla "tiltti". Kroppa tuntee, kuulee, haistaa, maistaa, aistii kaiken ympärillä suorastaan räjähtävän selkeäsi, muttei kykene reagoimaan tilanteisiin, vaan putoaa, kuin marjonettinukke tilanteesta ulos, kaikki narut katkaistuna.
Kouluaikoihin kyseiset "tiltit" aiheutti paljonkin hankaluuksia ja samoin ne tuotti kurjia tilanteita aikuisiässäkin. Ilokseni muutamia vuosia on nyt kulunut niin, ettei kohtauksia ole tullut, pahimmassa muodossaan, mutta edelleen "Tilttiä" ennakoivat tuntemukset ottavat kropan ajoittain valtaansa. Vaikkei "Marjonetin narut" olekaan hetkeen katkenneet, muistan edelleen sen hetken aiheuttaman avuttomuuden tunteen. Ja minullahan ei tavallaan, enää kohtauksen ollessa päällä, ollut hätää. Mutta hätäily alkoi, jos kehoni ulkopuolella, kuulo, tai tuntoaistimusten välityksellä, koin tarpelliseksi puuttua tilanteeseen, tai kertoa ihmisille ympärilläni, että "älä huuda, älä hosu, älä revi minua, älä kynsi kasvojani, älä satuta, äläkä hemmetissä jätä minua yksin tänne, vaan puhu ja sano, että kaikki järjestyy, olen toivoakseni jaloillani tuota pikaa." Mitä rauhallisenpi tilanne ympärillä oli, sen pikemmin kohtauskin yleensä meni ohi. Ja oi kunka onnellinen olen, ettei tuota totaalista avuttomuuden tilaa ole enää tullut.
Kohtaus ei koskaan kestänyt kauan, mutta kohtauksen ennakoivat tilanteet saattoi olla tuntikausia kestänyt kaaos, jossain pään sisällä, saatoin olla jännittänyt jotain, valvonut yön, tai kaksi. Pää saattoi olla ollut kipeä usean päivän, tai ympäristössä oli tappeluita. Epämiellyttäviä hajuja, tai olin unohtanut syödä. Tai kaikki nämä ja vielä lisää yhdessä. Joku saattoi sanoa jotain josta loukkaannuin, tai olin peloissani jostain, unohtanut jotain, jota pidin tärkeänä, mutten ollutkaan osannut sitä tehdä. Kun ympärillä tilanne jotenkin muuttui sellaiseksi, ettei keho enää osannut vastaanottaa sitä ja pään sisällä olevaan tunnehyökyä, kroppani ratkaisi tilanteen puhaltamalla pelin poikki.
Tätä tutkittiin ja koetettiin saada järjellä selitettäväksi, mutta mitään oikeaa termiä, tai lääketieteellistä selitystä näille kohtauksille ei koskaan löytynyt. Ne vain tuli ja meni. Ei koskaan istuessa. Aina ne varoittivat etukäteen, vaikkei niitä voinutkaan välttää, pystyin välttämään sen, etten aiheuttanut itselleni, tai toisille ihmisille vaaratilanteita. Ja aina ne olivat kytköksissä stressi tilanteisiin. Epäiltiin yhtä ja toista, mutta mikään ei vastannut kohtausta täysin.
Minä en ole ainoa, joka tuntuu liiallisen tiedon hyökyessä päälle, reagoivan samoin. Toiset ehkä hiukan lievemmin, toiset vieläkin voimakkaammin, mutta yhtenevä piirre on, että useammillakin kanssakulkijallani, on kaaoksen keskellä taipumusta menettää kykynsä, kontrolloida tilannetta, reagoida ymmärrettävällä tavalla, saamaansa informaatioon ja kykynsä kaivaa aivoistaan, jo olemassa olevaa tietoa. Ja muodostaa sitä ilmaisevia ymmärrettäviä lauseita, tai toimintoja.
Jos kuvailen, että uuvun kuuntelemaan kaikkea ympärilläni ja sisälläni olevaa ääntä. Tunnetko samoin?
Jos kuvailen, että puhe kuulostaa siltä, kuin se tulisi veden alta, tunnetko samoin?
Jos kaikki aistini on tavallista tarkemmat, valot muuttuu ja edessä näkökentässä, on kuin iso paakku saippuakuplia, tai sammakonkutua, tunnetko samoin?
Kieli, kasvot, jäsenet puutuu, tai tuntuu siltä, kuin oisi kaksi päälekäistä kieltä suussa. Omien sanojen järjestys muuttuu ja ne puuroutuu, joku, joka on ollut tuttu aina, ei näytä yhtään tutulta, tai hänen puhumansa kieli, ei millään tavoin tavoita aivojani, Tuttua? Olen varma, että saan paniikkikohtauksen, mutta tunnen olevani liian rauhallinen ja jäättävä, saadakseni sen, mutta haluaisin silti kiljua sinulle, että vaikene kurja, puhu vähemmän, hitaamin, tai ole kokonaan hiljaa, että saan keskittyä vetämään henkeä, tai edes ymmärtämään sen, mitä jo sanoit! Sisällä ja ulkopuolellani kaikki olevainen ja elävä, juoksee kilpaa ovelle, jota ei ole.
Kirjoitan, ja huomaan, että kirjoittamani on täynnä kirjoitusvirheitä, tai sanat on jopa päärinväin kirjoitettuja ja täyttä huttua. Osa näistä on kuin migreenioireita, mutta mitkään tutkimukset ei koskaan osoittaneet minulla olevan migreeniä, ei myöskään epilepsiaan. "Perussairaus" joka aiheutti päänsärkyä ja oli jo hallinnassa ja reilu 10 vuotta sitten todettu verenkiertohäiriö aivoissani, selitti lääkäreille kaiketi riittävästi ja asia oli heidän osaltaan sillä pihvi. Ja koska tilanne ei itsellenikään tuntunut, enää tässä vaiheessa järkytystä, muuta kuin yhdeltä oireelta oireiden joukossa, koko homman tutkiminen jäi siihen.
Minä en ole lääkäri, enkä lääketieteestä mitään tajua, mutta selitin tämän jossain vaiheessa itselleni niin, että kroppani tarvitsee lomaa tapahtumien keskipisteestä. Jos ympärillä olevaa ei voi hallita, eikä sisällään olevaakaan voi hallita yhtään enenpää, niin silloin on otettava aikalisä ja puhallettava peli poikki. Kroppa tekee parhaansa niillä keinoilla, joita sillä on olemassa ja katkaisee tilanteen. Snaps. Totaalisesti.
Maailma ympärillämme tarvitsee suojautumiskeinoillemme loogisen, tai ainakin lääketieteellisen, tai jonkin sortin poikkitieteellisen, faktoilla täytetyn selityksen. Tämän tieteellisenpään en pysty.
Meidän nykymaailmamme tulvii aivan liiaksi tietoa. Uutta oppivat ja tietävät ihmiset tahtovat jakaa kaiken tietonsa muidenkin iloksi ja jos tietoa on jo valmiiksi paljon, jossain vaiheessa joiltakin vaan loppuu muisti kovalevyltä. Jotain täytyisi saada pois ja uusi, sisälle tuleva tieto pienenpään pakettiin. Ja helpommin pureksittavaksi. Jos ulkopuolinen maailma, toimi Tsunamin tavoin päälle hyökäten ja sisäisessä maailmassa on yhtä suuret mullistukset meneillään, tulee ristiaallokko, kaaos ja luonnonkatastrofi, joten uhreja on aina odotettavissa. Joku muuttuu zombiksi, joku ihan vaan hyperventtiloi, toisille tulee "tiltti" ja ne joilla kroppa kestää enemmän painetta, saattaa selvitä tilanteesta, jopa järjissään, mutta meidän kaikkien kyvyt ovat omaan kroppaan sopivat. Se, että kestää vähemmä mankelointia ja prässäystä, ei tee meistä huonoja, tai tyhmiä ihmisiä, olemme vaan helpommin siliäviä. Eikä ole mitään järkeä laittaa jo sileäksi suittua, enää tehosekottimeen ruttaantumaan.
Ressittömyyttä Rakastaen ~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti