Kun hyvien
ja iloisten hetkien
jälkeen
huoneeseen laskeutuu
hiljaisuus.
Korvat soi
vielä tunteja
jälkeen sen ja
naurun kaiku,
alkaa vailistua
seinillä.
Minä rakastan
hyviä hetkiä,
mutta vihaan,
niiden aiheuttamaa
krapulaa.
Ilman ilolientäkin
se iskee,
kun
huone tyhjenee.
Kun et ole,
pitelemässä seiniä,
kohottamassa
naurullasi,
tupani kattoa.
Kun hiljaisuus,
muuttuu kauneimmasta
musiikista,
ruuvipuristimeksi
joka kutistaa huoneet.
Minä sanoin,
etten kestäisi
kenenkään jäävän,
kanssani asumaan.
Tekisin uusia ovia,
jotta pääsisin pois.
Mutta, jos
sinä pitäisit
seinät paikallaan,
katon korkealla,
estäisit
niitä murskaamasta
meitä.
Voisin harkita,
saisit, ehkä,
hetkeksi jäädä.
Kunnes,
kummankin
voimat loppuu
ja maailma
romahtaa.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti