Suunitelma tälle päivälle oli?
Tai siis sitä ei ollut,
se olisi ollut hyvä olla olemassa, että oisin voinut kuvitella avaavani viikon, kuten muutkin kunnioitettavat ja työssä käyvät leipänsä ansaitsevat ihmiset.
Niinpä tämänkin päivän aloitti illalla esitetty ajatus, jos huomenna herään... herään.
Valo kajastaa pilvien lomasta kauniisti, kuin tuli uunin luukusta. Ei lämpimänä, vaan syksyn viileänä. Moni asia päivärutiineista odottaa valmiiksi tuloaan ja minä istun laiskanlinnassa. Tiedäthän sen tunteen, kun suunnittelet, että tänä vuonna minä otan ilolla vastaan ne ikävuodet, jotka täytän ja juhlin niin, että pasuunat soi ja taivas halkeaa. Tiedät? No hitto, minä en.
Ja olen monesti kuitenkin halunnut viettää jäähyväisiä sille ajalle, kun vielä tuli oltua nuori ja nätti ja koko maailma oli avoinna ja kaikki maailmanparannusvaihtoehdot oli käsien ulottuvilla, juuri sen verran kaukana, että sormin kurkottelemallakaan et niihen osunut.
Olen ikäni ajatellut olevani liian vanha, olemaan nuori. Joku taas näistäkin ajatuksistani loukkaantuu verisesti, mutta ole hyvä vaan. Minusta nyt vaan tuntuu tältä. Elämä oli ohi ennenkuin aamulla sain edes peiton päältä, ja huomena minusta tulee taas iäkkäänpi. Enkä minä nauti siitä yhtään enepää kuin ennenkään.
Onko sillä sitten konkreettista merkitystä? Ei oikeastaan,
mutta ois mukavaa haluta juhlia sitä, mitä vuodet ovat tuoneet, eikä viettää synkän mustaa hiljaista hetkeä sille, mitä kaikkea ne vuodet vei mennessään, eihän ne kuitenkaan vieneet, kun hukkaan käytettyä aikaa ja edessä on kaikki se tekemätön vielä jäljellä.
Noh, jos nyt poikkeaisin ikäkriisini kanssa säännöistä ja haistattaisin pitkät näillekin synttäreille. En juhli merkkipäivääni, kieltäydun kauniisti vanhenemasta enää päivääkään, lakkaan rypistymästä ja kiellän jokaista harmaata haituvaa majoittumasta päähäni. Leikkaan kaljun ja nousen parrikaadeille ja sanon ei!
Ei sille, että aika kulkee nopeammin ohi, kuin elämän aikajanalle asetamani tavoitteet tulee saavutetuksi. Ei sille, että vaikka kaikki haaveeni on vuosi kaudet olleet toteutumattomien korissa, aika ei piittaa siitä. Ei sille, että maailma vain kulkee uomiaan, vaikken minä haluaamaani junaan päässytkää. Ei sille, että olen väärän pellon laidassa, väärissä saappaissa, saveen juuttuuneena. Ei sille, että joka vuosi huomaan, etten tänäkään vuonna osannut toimia niin, ettei syntymäpäiväahdistus iskisi. Ei sille, etten edelleenkään pysty ajattelemaan iäntuomaa viisautta rikkautena, vaan tietynlaisena luopumisena taivoitteista. Ei sille, että useamman vuoden lista unelmista, mitä tahtoisin tehdä, on ollut tyhjä. Ei sille, että minusta tulee taas vahenpi ahdistunut akka, joka vihaa syntymäpäiviään, vaikka haluaisi juhlia edes sitä, ettei ole ainoa, jota ne ahdistaa.
Minä en juuri nyt näe, mitä tämä elämä muka antaa, mistä tänään voisin olla onnellinen? Mutta joku päivä, ennen lumien tuloa, aijon tehdä kakun ja pitää muistotilaisuuden ohikiitäneille mahdollisuuksilleni. Se on vain reiluutta niitä kohtaan.
Ikäkriiseillen taas kerran Wanha~Wiltsu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti