Maailman mankeli.

Joskus sitä vaan tuntee niin paljon, kaikenlaisia tunteita yhtä aikaa, ettei tiedä miten sitä tilaa kuvaisi. Ympärillä tapahtuu yhtä ja pään sisällä toista, ja kaikki pitäisi hallita samalla kertaa. Tai ainakin kyetä reagoimaan asioihin niin, ettei ne lähettyvillä olevat ihmiset ala kurkistella puhelintaan ja muistelemaan hätänumeroa. Olisi enemmän kuin nolostuttavaa, jos tilanteessa, jossa olet vaan mykistyneen onnellinen, saisitkin ympärillesi valkotakkisten pataljoonan, jonka jokainen osakas, koettaa saada tehtyä sinulle shokkihoitoa, tai muuta toimintakykyä elvyttävää toimen pidettä.

Mielestäni tämä hieno ja tilaa upeasti kuvaava sana on katatooninen.Wikipediasta poimitulla tiedolla: "Katatoninen potilas voi kokea menettäneensä motoriset kykynsä. Hän saattaa jäykistyä yhteen asentoon tuntien ajaksi ja olla täysin piittaamatta ulkoisista ärsykkeistä. Katatonisessa kiihtymystilassa potilas puolestaan kärsii jatkuvasta motorisesta toiminnasta, ja saattaa ilman hoitoa jäätyään kuolla uupumukseen. Hänellä saattaa myös ilmetä, toistuvia liikekuvioita.

Potilas voi olla muovailtavissa: toinen ihminen voi asettaa hänet haluamaansa asentoon, ja potilas pysyy sen jälkeen asennossa liikkumattomana. Gegenhalteniksi (suom.vastapysyminen) nimitetyssä tilassa potilas sen sijaan pysyy paikoillaan ja vastustaa häneen kohdistettuja liikutusyrityksiä niihin suhteutetulla vastavoimalla.

Potilas saattaa myös toistella merkityksettömiä lauseita tai puhua vain toistelemalla sitä minkä ympäriltään kuulee."

Tilanteella ei, tämän tunnemylläkän aikana, ole välttämättä mitään tekoa sairauden kanssa, mutta se tila, jossa lukitsee itsensä tuhannen tunteen vankilaan, on tajunnan räjäyttävä. Niin paljon informaatiota kerralla, ei millään voi mahtua virtaamaan yhtäaikaa sisälle, jotain oisi pakko suodattaa, mutta siihen ei ole enää kykyä, saati tahdonvoimaa.

Aloin teini-iässä saada kohtauksia, jotka itse nimesin lyhyesti sanalla "tiltti". Kroppa tuntee, kuulee, haistaa, maistaa, aistii kaiken ympärillä suorastaan räjähtävän selkeäsi, muttei kykene reagoimaan tilanteisiin, vaan putoaa, kuin marjonettinukke tilanteesta ulos, kaikki narut katkaistuna. 

Kouluaikoihin kyseiset "tiltit" aiheutti paljonkin hankaluuksia ja samoin ne tuotti kurjia tilanteita aikuisiässäkin. Ilokseni muutamia vuosia on nyt kulunut niin, ettei kohtauksia ole tullut, pahimmassa muodossaan, mutta edelleen "Tilttiä" ennakoivat tuntemukset  ottavat kropan ajoittain valtaansa.  Vaikkei "Marjonetin narut" olekaan hetkeen katkenneet,  muistan edelleen sen hetken aiheuttaman avuttomuuden tunteen. Ja minullahan ei tavallaan, enää kohtauksen ollessa päällä, ollut hätää. Mutta hätäily alkoi, jos kehoni ulkopuolella, kuulo, tai tuntoaistimusten välityksellä, koin tarpelliseksi puuttua tilanteeseen, tai kertoa ihmisille ympärilläni, että "älä huuda, älä hosu, älä revi minua, älä kynsi kasvojani, älä satuta, äläkä hemmetissä jätä minua yksin tänne, vaan puhu ja sano, että kaikki järjestyy, olen toivoakseni jaloillani tuota pikaa." Mitä rauhallisenpi tilanne ympärillä oli, sen pikemmin kohtauskin yleensä meni ohi. Ja oi kunka onnellinen olen, ettei tuota totaalista avuttomuuden tilaa ole enää tullut.

Kohtaus ei koskaan kestänyt kauan, mutta kohtauksen ennakoivat tilanteet saattoi olla tuntikausia kestänyt kaaos, jossain pään sisällä, saatoin olla jännittänyt jotain, valvonut yön, tai kaksi. Pää saattoi olla ollut kipeä usean päivän, tai ympäristössä oli tappeluita. Epämiellyttäviä hajuja, tai olin unohtanut syödä. Tai kaikki nämä ja vielä lisää yhdessä. Joku saattoi sanoa jotain josta loukkaannuin, tai olin peloissani jostain, unohtanut jotain, jota pidin tärkeänä, mutten ollutkaan osannut sitä tehdä. Kun ympärillä tilanne jotenkin muuttui sellaiseksi, ettei keho enää osannut vastaanottaa sitä ja pään sisällä olevaan tunnehyökyä, kroppani ratkaisi tilanteen puhaltamalla pelin poikki.

Tätä tutkittiin ja koetettiin saada järjellä selitettäväksi, mutta mitään oikeaa termiä, tai lääketieteellistä selitystä näille kohtauksille ei koskaan löytynyt. Ne vain tuli ja meni. Ei koskaan istuessa. Aina ne varoittivat etukäteen, vaikkei niitä voinutkaan välttää, pystyin välttämään sen, etten aiheuttanut itselleni, tai toisille ihmisille vaaratilanteita. Ja aina ne olivat kytköksissä stressi tilanteisiin. Epäiltiin yhtä ja toista, mutta mikään ei vastannut kohtausta täysin.

Minä en ole ainoa, joka tuntuu liiallisen tiedon hyökyessä päälle, reagoivan samoin. Toiset ehkä hiukan lievemmin, toiset vieläkin voimakkaammin, mutta yhtenevä piirre on, että useammillakin kanssakulkijallani, on kaaoksen keskellä taipumusta menettää kykynsä, kontrolloida tilannetta, reagoida ymmärrettävällä tavalla, saamaansa informaatioon ja kykynsä kaivaa aivoistaan, jo olemassa olevaa tietoa. Ja muodostaa sitä ilmaisevia ymmärrettäviä lauseita, tai toimintoja.

Jos kuvailen, että uuvun kuuntelemaan kaikkea ympärilläni ja sisälläni olevaa ääntä. Tunnetko samoin?

Jos kuvailen, että puhe kuulostaa siltä, kuin se tulisi veden alta, tunnetko samoin?

Jos kaikki aistini on tavallista tarkemmat, valot muuttuu ja edessä näkökentässä, on kuin iso paakku saippuakuplia, tai sammakonkutua, tunnetko samoin?

Kieli, kasvot, jäsenet puutuu, tai tuntuu siltä, kuin oisi kaksi päälekäistä kieltä suussa. Omien sanojen järjestys muuttuu ja ne puuroutuu, joku, joka on ollut tuttu aina, ei näytä yhtään tutulta, tai hänen puhumansa kieli, ei millään tavoin tavoita aivojani, Tuttua? Olen varma, että saan paniikkikohtauksen, mutta tunnen olevani liian rauhallinen ja jäättävä, saadakseni sen, mutta haluaisin silti kiljua sinulle, että vaikene kurja, puhu vähemmän, hitaamin, tai ole kokonaan hiljaa, että saan keskittyä vetämään henkeä, tai edes ymmärtämään sen, mitä jo sanoit! Sisällä ja ulkopuolellani kaikki olevainen ja elävä, juoksee kilpaa ovelle, jota ei ole.

Kirjoitan, ja huomaan, että kirjoittamani on täynnä kirjoitusvirheitä, tai sanat on jopa päärinväin kirjoitettuja ja täyttä huttua. Osa näistä on kuin migreenioireita, mutta mitkään tutkimukset ei koskaan osoittaneet minulla olevan migreeniä, ei myöskään epilepsiaan. "Perussairaus" joka aiheutti päänsärkyä ja oli jo hallinnassa ja reilu 10 vuotta sitten todettu verenkiertohäiriö aivoissani, selitti lääkäreille kaiketi riittävästi ja asia oli heidän osaltaan sillä pihvi. Ja koska tilanne ei itsellenikään tuntunut, enää tässä vaiheessa järkytystä, muuta kuin yhdeltä oireelta oireiden joukossa, koko homman tutkiminen jäi siihen.

Minä en ole lääkäri, enkä lääketieteestä mitään tajua, mutta selitin tämän jossain vaiheessa itselleni niin, että kroppani tarvitsee lomaa tapahtumien keskipisteestä. Jos ympärillä olevaa ei voi hallita, eikä sisällään olevaakaan voi hallita yhtään enenpää, niin silloin on otettava aikalisä ja puhallettava peli poikki. Kroppa tekee parhaansa niillä keinoilla, joita sillä on olemassa ja katkaisee tilanteen. Snaps. Totaalisesti.

Maailma ympärillämme tarvitsee suojautumiskeinoillemme loogisen, tai ainakin lääketieteellisen, tai  jonkin sortin poikkitieteellisen, faktoilla täytetyn selityksen. Tämän tieteellisenpään en pysty.

Meidän nykymaailmamme tulvii aivan liiaksi tietoa. Uutta oppivat ja tietävät ihmiset tahtovat jakaa kaiken tietonsa muidenkin iloksi ja jos tietoa on jo valmiiksi paljon, jossain vaiheessa joiltakin vaan loppuu muisti kovalevyltä. Jotain täytyisi saada pois ja uusi, sisälle tuleva tieto pienenpään pakettiin. Ja helpommin pureksittavaksi. Jos ulkopuolinen maailma, toimi Tsunamin tavoin päälle hyökäten ja sisäisessä maailmassa on yhtä suuret mullistukset meneillään, tulee ristiaallokko, kaaos ja luonnonkatastrofi, joten uhreja on aina odotettavissa. Joku muuttuu zombiksi, joku ihan vaan hyperventtiloi, toisille tulee "tiltti" ja ne joilla kroppa kestää enemmän painetta, saattaa selvitä tilanteesta, jopa järjissään, mutta meidän kaikkien kyvyt ovat omaan kroppaan sopivat. Se, että kestää vähemmä mankelointia ja prässäystä, ei tee meistä huonoja, tai tyhmiä ihmisiä, olemme vaan helpommin siliäviä.  Eikä ole mitään järkeä laittaa jo sileäksi suittua, enää tehosekottimeen ruttaantumaan.

Ressittömyyttä Rakastaen ~W~

Katinvillaa toisin kehräten.

Siinä ne taas on, omat jalan jäljet. Tutkin niitä niin kirjoituksissa, kuin ihan konkreettisestikin, alkaen kävellä niitä reittejä, joita olen kävellyt, lähes koko ikäni. En varmasti ole ainoa, jolle iskee turhautumia siitä tunteesta, että on jäänyt sotkemaan paikoilleen, eteenpäin pääsemättä. Uppoaahan siihen suohon, jos siinä talloo kokoajan paikoillaa. Pakita, jos ei muuten homma toimi. Tämän olen huomannut eräälläkin reissulla, parhaaksi tavaksi päästä perille.

Ja jep, sitä pakkia tulee otettua vasta siinä vaiheessa, kun mikään muu ei enää onnistu. Turhautuma on totaalinen ja kaikki kirosanat käytetty ja höyrävän kiehuvat rikkipilvet, pörrää ympärillä. Ja kaikki mitä teet, muuttuu paskaksi. No, paskasta kasvaa kaunis kukka, sekin on todettu jo muutamia kertoja, joten hetki hengen vetoja, rauhallisia ja keuhkoja helliviä ja suunta takaisin, sinne mistä tulinkin.

Sunnuntain lenkkeily oli mielestäni sitä yhdenlaista suossa tarpomista. Ei luista ei suju, eikä tunnu hyvältä. Lähinnä turhautti ja ahdisti. Turha elo, ei elokuva-ainesta. Tosin tarviiko sen sitä ollakaan? On muita elokuvan tekijöitä ja he on siinä omalla alallaan. Hyvä niin. Mutta tuntemukset sai minut lähtemään lenkille uudestaan. Maanantaina sujui jo paremmin, vaihdoin harvemmin tarvotulle reitille, kouluaikojen liikuntatuntien "rangaistuslenkkiin". (Jos ei muu liikkuminen maita niin ota ja tarvo se.)  Tällä kertaa yllättäen, meno maistui makealta. Tienvierustojen pellot oli syksyn kaunistamia ja heppapaikan tarhoista hirnuttiin tervehdykset tarpojalle. Ei lainkaan hassunpaa. Tämähän saattaa alkaa luistaa taas.
~Tiistai~

Tänään otin ja kuljin ihan sitä ihan aidointa lapsuuden tietä myöten. Sitä tietä missä hameen helmat jäi pyörän pinnojen väliin ja missä poljettiin jo kolmipyörällä letit vipattaen, hampaat kalisten kivisellä tiellä. Kävelin, Oikein oikeasti miettien, oliko niillä reitellä tapahtunut muutoksia, näiden vuosien aikana. 

Olihan niitä. Joku matka oli pidentynyt ja toinen kohta lyhentynyt, talot kutistuneet ja puut suurentuneet. Hyvät muistot oli edelleen, hyvien muistojen paikalla ja kansiot tyhjennetty niiltä kohdin, joita ei enää muistella tarvinut. Olen siis selkeästi siivonnut joitakin aivojen arkistoja loppuun.

Kävelymatka oli lähes kaksinkertainen sunnuntaihin nähden, ajatukset jokseenkin samankaltaisia, mutta aivan tarkoituksella. Jos minusta tuntuu, että sotken paikoillani, se on tehtävä tunteella. Mikä tässä tiessä, vetää minua puoleensa? Miksi teen saman lenkin ja samat virheet, samat tarinat uudestaan ja uudestaan? Miksei mikään muutu, vaikka tahtoisin kuinka? Tahdonko minä minkään oikeasti muuttuvan? Tuon matkan varrella on kuitenkin, valtava määrä puita ja pensaita, taloja ja kallioita, vettä ja vihreyttä ja kaikkea muuta silmän miellyttävyyttä, josta en mielelläni luopuisi.

Ja oi ihanuutta, kun mietin niitä kakaraiän hassutuksia, harhautuksia ja piiloutumisia, joissa piti saada omaa rauhaa ja mukavuuksia, joita ei muuten suotu. "Pikkutytön karkumatka päätyi vaaleanpunaisen talon pihaan kärpässienten alle ja talon emännän nakkikattiloille." Silloin oli mieli hyvitetty punajuurisalaatilla ja puuterointi tuokiolla naapurin ihanalla ystävättärellä, viis siitä että ikäeroa oli jokunen kymmentä vuotta. Ystävä on ystävä ja hyvän semmoisen, voi kohdata vaikka karkumatkallaan.

Yhteydenpito muuttui vuosien varrella. Siksikin, että ystävän asuinpaikka vaihtui ja samoin minun. Mutta kirjeystävyys on pysynyt. Muuttunut tiiviistä harvenevaksi ja taas tiiviimmäksi, ja välillä hiljaisuutta kesti vuosi, tai kaksi, mutta ajatuksistani ystävä, ei ole koskaan kadonnut. Tänään tuli niin suuresti sanottavaa tuon lenkin aikana, että piti kirjoittaa kirje. Ihanaa, että olet ollut ystäväni, silloin kun tarvitsin sinua, iloista ja viisasta ihmistä, opettamaan asioista toisenkin näkökulman. Ihanaa, että tulit mieleeni tänään, kun tarvitsin taas kerran erilaista näkemystä elämäni tiestä. Toivottavasti voit hyvin.

Minä voin, olen iloinen, että kuljen edelleen näillä poluilla. Olin nuorenpana hyvinkin varma siitä, ettei tieni täällä ole pitkä. Olen jo ties monettako kertaa jatkoajalla, ensikohtaamisemme jälkeen ja yhä vielä täällä. Toisinaan onnellisena ja toisinaan siivet maata viistäen. Minun tie on tämmöinen. Polkua kaitaa ja savista ja hetken päästä hiekkaa pöllyttävää kylätietä. Asffalttia ja ryteekköistä metsätaivalta. Vanhaa tuttua, moneen kertaan talsittua. Kun välillä kuljen sitä toisin päin, kuin pois matkaten, tajuan, jos en oisi kulkenut tästä, en oisi kohdannut sinuakaan ystäväni.

Siis hyvä näin. Tässä kylässä, tässä elämässä, on vielä monta tietä ja monta polkua, jota en ole matkannut kaikin mahdollisin tavoin. Joten, uudestaa.

Kehrää kiertäen ~W~

Katinvillat

Sunnuntai aamu. Kömmin punkasta peffa edellä pois ja mietin, että jossain pilkistelee inhan häikäisevä valo. Kas kas se on aamu aurinkoinen, ainakin melkein. Eikös sitä sanota, että synkinpienkin pilvien takana paistaa aina aurinko, vai oliko niillä hopeareunus, tai jotain muuta näpsäkän ilahduttavaa.

Tänään ei ilahduttanut. Kiskoin lenkkivermeitä päälle ja Kattilaisen Vieno pyöri ympärillä kertomassa miten ihanaa on kun heräsin ja tulin ja pelastit heidät tylsää tylsemmältä pitkäpiimäiseltä aamuvanumiselta. Joko kohta syödään? Nukuitko hyvin? Näkyikö mukavia unia? 

Sukkia laittaessani ja Vienon hioessa otsaansa nenääni vasten mutisin, että huomenta, huomenta, jos ensin lenkkeilen ja sitten ruokaa teille? Viimeinen näky Nukkulandiassa oli karaokeboksi missä oli miljoona ja kuus erilaista karaokelevyä, vanha tuttu vetäjä ja koetin löytää kappaletta Vanno mulle (että olen sulle enemmän kuin öinen uni vain...)Juuri kun oli minun vuoro laulaa, heräsin ja nyt korvamato laulaa kappaletta ihan omilla sanoillaan ja sävelillään. 

Vieno jäi kotiin Tuhka-Rouvan kanssa ja minä lenkkeilin ja laulu jatkoi sointiaan. Pohdin, sävelten soljuessa pään sisällä, elämääni. Se on ollut kuin tuo laulu, hiukan tylsä vähän soinut ja sanoiltaan melko mitätön, vaan tykkäsin kovasti laulaa sitä silloin, kun vetäjän levylaarista moinen jollotus löytyi. 

Se oli helppo laulaa ja antoi tilaa luovuudelle, muttei saanut kovinkaan usein aploodeja, eikä kukaan muu laulajista koskaan laulanut sitä. Hämmentävää, että jostain syystä pidin sen laululistallani, juuri siksi ja siitä huolimatta. Ja hämmentävänpää on, että se oli "päätähtenä" unessani. Kun toivoin, että unimaailma oisi se pysyvänpi olomuoto, siellä kun on jollain tapaa tarpeellisenpi ja tärkeänpi, kun täällä valvemaassa. On hankalaa palata aina tähän,"arkeen" jossa ei oikeastaan edes tiedä, minne menee, tai mistä tulee? On vaan. 

Lenkkeillessäni pohdin myös sitä, että olen kokenut tosi pitkään tallaavani samoja jalanjälkiä. Konkreettisesti se tarkoittaa että, lenkkireittini on ollut vuosikausia sama, kotini sijainti, samoin sosiaalinen tilanteeni, siviilisäätyni ja asemani työelämässä. Mietteenikin ovat pyörineet koko ajan samoja ratoja. Hiukan niinkuin laululista, jota laulan karaokessa, sikäli kun sinne enää innostun menemään. Tänään aamulenkki tuntui menevän mullan alla. Tahmeana ja kaikkea muuta kuin terapeuttisena, mutta eikö se kuitenin ole parenpi antaa niiden ikävänpienkin mietteiden tulla pintaa, kuin että jättäisi ne tunkkaisina nurkkiin notkumaan?

Minä tunnustan, pidän elämääni melko mitättömänä. Olkoonkin kallisarvoinen lahja saada olla, elää ja hengittää, juuri tässä, tänään ja nyt, mutta toisinaan kun katselee elämäänsä, niin sanotusti filminauhalta, se vaan nyt sattuu olemaan ihan järkyttävän tylsä "koko illan elokuvaksi". Niin ennalta-arvattava. Ilman mitään sydämen pompsahduksia, saati riemun raikamista, ei onneksi suuta draamaakaan, jos ei ota huomioon, sitä kuinka monesti, pelkästään kuluneen vuoden aikana, olen päättänyt ettei elämääni mahdu enää enepää sitä, eikä tätä tyyliä.

Tämä elo on vain minun, enkä usko tahtovani enää muuta, kuin hyvin pelkistetyn ja lyhyen matkan tätä maailmaa. Viis siitä, että se tuntuu ajoittain tylsältä. Viis siitä, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä minun oikeasti kuuluisi täällä tehdä. Elämä tuntuu kulkevan omalla painollaan, tein mitä tahaansa, painoin kaasua, tahi jarrua. Se nyt vaan menee näin. Ei taida kukaan aina tietää, miten päin sitä pitäisi aamuunsa nousta, toisinaan oikealla tassulla, välillä vasemmalla ja kuten, tänään peffa edellä kömpien. Ihan pykälän turhautuneena, samoja ratoja kävellen ja samaan tuoliin istuen ja sormet näppäimillä tyhjyyttä naputtaen.

Mutta on sunnuntai ja aurinko paistaa.

Ei se huonosti voi olla.

 Tänään taaperran elooni turhautuneena, joskus loikin toisella mielialalla. Kun saan itseni pihalle ja pihalta pois, on ovella vastassa nälkäinen ja seurankipeä Kattilan väki ja se on paljon pehmeää katinvillaa se.

 ~W~

...Ja lehmätkin lentää.

Olen aamu ihminen pahinta lajia. Älä puhu minulle sanaakaan ennen, kuin olen ollut muutaman tunnin hereillä, yksin. En kuule mitään, peitto on vielä syvällä korvissani ja koska koetan saada itseni Nukkulandiasta takaisin tähän aikakauteen. En ymmärrä mitää, koska kieli, mitä yön puhuin, saattoi olla vaikka siansaksaa, mutta suomenkieltä ei sanottu sanaakaan. Minä en näe, silmieni edessä on edelleen verhot, jotka aivoissani asuva ärripeikon retale, on unohtanut vetää auki. Potkin varpaitani kiviin ja kantoihin tasamaastollakin ja hyppyseni on kuin juuripahkat, tönköt ja toimimattomat. Viimeksi eilen illalla ahdisteli mielessäni, miten tähän on tultu.

Samoin ahdisteli kroppani nykytila. Lenkki-into kadonnut ja huiman suuri itsetunto kato iski koko mahtavan päivä päätteksi. Kamalaa, minä, ruma lihava löllykkä ihminen, en saa itseäni enää ikinä, edes lenkille vaikka rakastan liikkumista. Vaikka nautin kaikesta, missä keho joutuu äärirajoille, unelmoin seinäkiipeilystä, tanssista, 

juoksemisesta, uinnista ja ylipäätään liikkumisesta ja huh, tässä minä olen, tönkköjäykkänä, laiskanmöllykkänä, liikkumattomana, laiskanpulskeena keski-ikääntyvänä naisena, tuijottamassa pimenevää iltaa ja kauniin ystäväni lähettämiä kuvia, joissa hän on nuori teini pimu ja minä itse näytän vanhan tantan lisäksi, valtavan kokoiselta matamilta. Juuri siltä, miltä oloni tuntuu.

Tämä on aihe, josta on puhuttu monta monituista kertaa. Omat kuvat. Millaisena itsensä näkee. Näky ei minun silmissäni eilen illalla, ollut nätti. Ei joka päivä ole. Ja se nyt vaan on niin. Ja jos minä odotan, että pääni ulkopuoleinen maailma tulee ja sanoo minua kauniiksi ja tykkää minusta sellaisena kun olen, ei se silti minulle riittäisi. Minä en edes usko sitä kehua, joka tulisi ulkopuoleta. Se olisi yhtä uskottavaa kuin helpot aamut. Aamut ilman Ärripeikon verhoja silmissä ja samaisen peikon peiton kulmat korvissa vilkkuen. En kuule, enkä näe ihailevia silmäyksiä, saati kehuvia kommentteja. Masennuksen mielipaha oli iltavieraani ja murisin murinoitani, vielä matkalla Nukkulandiaankin.

Eilen Uljastelimme  ystäväni kanssa siellä ja täällä, lähinnä metsästimme burgereita, mutta loppujen lopuksi, kuten aina, teimme maakuntamatkailua ja paransimme maailmaamme. Puhuimme viisaita ja vähemmän viisaita ja pongasimme menninkäisiä ja pilviä. Useissa pilvissä seikkaili sydämet ja muut ihmisen ilot, autuaallisen sekavina hahtuvina. Joissakin pilvissä liiti maahis-sotien örkit ja kammotukset ja toisissa käsiaseet. Vaan yhdessä kohdin taivaan laidunta, lensi selkeää selkeänpi LEHMÄ. On ollu tuhat ja yksi asiaa, jolloin olen sanonut loppu kaneetiksi ...ja lehmätkin lentää. Eilen lensi. Ja sitä ollimma todistamassa. Me epäuskoiset. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja mitä ilmeisemmin merkitsikin.

Tänään uusien ajatusten turvin tajusin, että hoidimme eiliselläkin retkellä taas kerran, myös mielenterveyttä. Ystäväni minun ja minä, toivoakseni, hänen mielenterveyttä. Minä en ole helppo ihminen ja hän on kestänyt minua jo vuosien ajan varsin mallikkaasti. Paremmin kuin moni  muu ja paremmin kuin minä häntä. Sanon tämän hymy huulillani, sillä tiedän eräänkin kerran ripittäneeni ystäväni, mutta hän ei silti ole tuttavuutemme aikan ripittänyt minua. Vaikka syytä joskus olisi. Ehkä se on edessä vielä.

Joinakin aamuina sitä nousee ylös, ennen kuin on kunnolla herännyt. Tämä aamu taisi olla juuri semmoinen. Heräilin nimittäin ulkona, sen verran suojeluvaisto oli toiminut aamutuimiinkin, että lenkkivermeet oli päällä. Kävelin hyvää vauhtia, harvinaisen joustavin askelin, aamulenkillä. Ensikertaa aikoihin. Kiersin tutun, mukavan lenkkireittini, siivet kantapäissä, monen monta ajatusta mielessäni. Hyviä ja huonoja, lihavia ja laihoja vuosia, paskoja ja vähemmän paskoja ajatuksia pohtien, miettimättä jaksanko, vai en liikahtaa lenkkini joka metrin, vai loppuuko into alkuunsa kuten aina ja alan taivastella. Mikään ajatus ei tullut ytimessä asti ja liiti taivaan tuuliin ennen seuraavaa askelta. Mutta kaikki ajatukset kieppuvat eilisen päivän ja illan ajatusmaisemissa, samoin ne olivat kuin Nukkulandian matkan jatkumoa ja koko suuren ja pienen maailman kokonaistuminen. Ja loppumatkasta en enää edes miettinyt mitään muuta, kuin että oloni on hyvä. 

Olen onnellinen ystävistäni, jotka näkevät minussa hyvää, vaikken minä itsessäni näkisikään, kuin lihavan keski-ikäistyvän akan. He lähettävät minulle kuvia. Vaikka tietävät inhoni valokuvissa oloon, he nappaavat niitä silti. Ja yllättäen opettavat minua näkemään itseni niissä kuvissa, mitä moninaisemmin tavoin. Kun olen tarpeeksi niitä katsellut huomaan, että hittojenko väliä on sillä miltä näytän nyt ja tässä, jos olo sisällä kuitenkin tuntuu joka reissun jäljiltä, ihan samalta, kun tämän harvinaislaatuisen lenkin jälkeen. Aivan tuhannen hyvältä. Ehjältä ja sadasti onnellisemmalta. Minä kävelin puoli unessa, alle tunnissa lenkin, jonka olen monen kuukauden ajan, tuntenut itselleni liian pitkäksi edes yrittää. Minä elin sen lenkin aikan uudelleen koko elämäni. Ja muistin joskus sanoneeni, etten ikinä voisi olla onnellinen. Ennemmin lehmät lentää. No ne lensi eilen. Ja tänään, Olen tässä. Kiitos ystävistä, teistä kaikista yhdessä ja erikseen. Olette kultaakin kalliinpi aarre  yhdessa paketissa. Edelleen kauniita kun teinitytöt ja pojat. Kadehdittavia ja kerrassaan upeita. En ikinä yllä samaan huonona päivänä. Mutta hyvinä päivinä, ollaan yksissätuumin menossa sinne, minne nokka näyttää, ja ollaan jumalaisen ihania ihmisiä.

Aivan järkyn suurella rakkaudella ~W~

Ps. Lukuun ottamatta tuota reipasta 1vuotiasta minua kuvakavalkaadista vastaa Ystäväni Rouva Naapuri. Joka sisarensa Kesäheinäsen kera myös esiintyy kuvakavalkaadissa. Kiitos teini kaunistuksille.

Olen ilolla huono ystävä.

Minä olen huono ystävä. Olen ollut sitä aina. Enkä edes enää viitsi häpeillä sitä mitenkään, koska eihän kaikki ole sillä tavoin sosiaalisia, että jaksaisi olla alvariinsa toisen tavoitettavissa, kysymässä kuulumisia, tai läsnä toisen elämässä. Ja kuinka moni semmoista edes todellisuudessa tahtoo? Varjoa peräänsä?

Minä olin ennen aina tavoitettavissa ja aina läsnä, aina siinä missä minä oletin, minun tahdottavan olla. Kurkistamassa, tarvitsetko jotain, voinko olla avuksi, seuraksi, jollain tapaa sinulle tarpeellinen. Ja kun huomasin, etten ollut, tunsin suunnatonta tuskaa siitä, että olin muuttunut itsestäänselvyydeksi. Ihmiseksi, jonka arvo on sama, kuin huonekalulla. Se voi olla mukava ja tehdä ympäristön kodikkaaksi, mutta kun siihen kyllästyy, sen voi vaihtaa johonkin muuhun.

Ja se myös vaihdettiin, usein. Ilman selityksiä. Varoitusta, tai minkäänlaista keskustelua. Minä totuin siihenkin. Aloin lopulta sisäistää, ettei kukaan tarvitse minua määräänsä pidenpää. Ja kun se toisen tarveaika päättyy, minun tehtäväksi jää selvityminen. Sielun Veljien Yksinäinen Peltirumpukin, tuntui toisinaan onnellisemmalta tarinalta, kuin omani.

Olen vuosien saatossa oppinut, ettei pidä kiintyä mihinkään, tai jos kiinnyt, niin kiinny semmoisiin asioihin, jotka pysyy. Toistaiseksi pysyvimmät asiat elämässäni, on olleet Kattilan väki ja autoni Uljas, Sinkeli Vatkulaattori ja Koti-Kotoseni. Ystävyystilanteet, ovat muuttuneet aina ystävien elämäntilanteiden mukaan. Sehän on normaalia. Niin käy aina  ja kaikille.

Jossain vaiheessa, tunsin tuskalliseksi tavata ystäviäni pitkän tauon jälkeen, kun jo ensimmäinen kysymys "Mitä kuuluu?" tuntui lähinnä veitsen käännöltä rinnassa. Kaikki on kuten ennenkin, mikään ei ole muuttunut. Elämäntarinan toisto säännöllisin väliajoin, oli kuin käynti psykologilla. Olen jumiutunut, eikä maailmassani tapahdu mitään mielenkiintoista, eikä uutta. En koskaan nähnyt toisissa, sitä samaa pysähtyneisyyttä, kuin omassa elämässäni oli. Teitte töitä, perustitte perheen, saitte lapsia ja rakensitte jotain uutta. Vuosi vuodelta muu maailma ympärillä muuttui, mutta minun päänsisus ja maailma sen ulkopuolella pysyi jumiutuneena.

Tuo tunne oli ihan vain omien korvieni välissä. On edelleen, sillä muistimme on lyhyt. Jos ei sitä uudista säännöllisin väliajoin, unohdamme kokemamme. Se mitä koemme usein ja eniten, jää parhaiten mieleen. Se mitä kaipaamme, muttemme koskaan saavuta, jää samoin mieleen. Mutta ne hetket, joita kohtaamme harvoin, katoaa kaiken muun paljouden keskelle. Minä kohtasin noihin aikoihin todella harvoin hyviä asioita. Onnellisia tapahtumia, tai edes ystävyyttä. Mutta johtuiko se sinusta, vai minusta? Maailman kaikkeuden päätöksestä, tähtien asennosta, vai jostain muusta?

Silloisen Minun mielestä, se johtui teistä ja heistä, itsekkäistä ihmisistä, jotka elivät omaa elämäänsä muista piittaamatta. Nykyisen Minun mielestä, homma kusahti omien korvieni välissä. En osannut nauttia elämästäni, saati että oisin nauttinut siitä, että elämäni oli minun, ei kenenkään muun, vain minun. Minä käytin kaiken aikani varjona ja koetin olla niin, että sinä minut hyväksyisit. Kun en saanut sitä mitä tarvitsin, muutuin harmaaksi, itselleni läpinäkyväksi ja tuntemattomaksi. Ja kaikki mitä oisin tuolloin tarvinut, oli hyväksyntä, rakkaus ja ilo elämästä. Minä oisin tarvinut minut itselleni, minulla oisi ollut itseni kaltaiselle ystävälle, paljon enemmän käyttöä, kuin sinulla. Tosin, tuskin noihin aikoihin, oisin osannut arvostaa moista ystävällisyyttä ja omistautumista. Pidin itseäni silloinkin outona. Hiukan friikkinä. Semmoinen ystävä oisi pelottava. Olisin ahdistunut jo pelkästään siitä käyttämättömän rakkauden määrästä, mikä minussa on. Ei ihme, että jouduin usein vaihtoon. Jos minä pelkäsin itseni kaltaista, miten sinäkään oisit voinut kokea muuta tunnetta?

Kun pohdin sitä, miksi olen huono ystävä, tajusin, etten minä toisaalta ole ainoa. Ja olemmeko loppujen lopuksi kukaan kovin hyviä ystäviä? Olemme toisillemme sopivia. Sinä joka olet närkästynyt minun käytöksestäni, närkästyt nyt varmasti lisää. Sallin sen sinulle, hymy huulillani, minäkin närkästyn usein sinun käytöksestä. Kuulin kun sanoit, että olen itsekäs. Niin olen, kerrankin ja ihan tavattoman ylpeä siitä. Koska minä muistan kirkkaan selkeästi ajan, jolloin en ollut. Ja silloin kuljin sinun varjonasi ja elin sinun huonekaluna, jonka poistit. Ja ajattelin sinusta jätekuormassa ollessani samoin. Itsekäs.

Niin meidän pitäisikin olla. Kysyä itsekkäistä syistä toisen kuulumisia. Kysyä itsekkäistä syistä, voiko olla avuksi? Hakeutua itsekkäistä syistä toisten seuraan. Vältellä toisia ihmisiä ihan itsekkäistä syistä, sillä vain minä jää jäljelle, kun sinä olet poissa. Tehdä asioita ja käydä paikoissa, puhtaasti itsekkäistä syistä, koska minä niin tahdon.

Vaikka minä rakastan sinua, minun ei tarvitse luopua elämästäni, jotta sinun oisi hyvä olla, se on itsekästä. Mutta jos luovun elämästäni, jotta minun on hyvä olla, toimin silloinkin itsekkäästi. Itsekkyys ei ole aina hyvä asia, muttei aina niin pahakaan. Kun teet jotain itsekkäistä syistä, voi se olla suurinta rakkautta, jota voit osoittaa kaikkia ympärillä olevia kohtaan, myös itsellesi. 

Ja vaikka ymmärsit tuon lauseen juuri niin, kuin sen tarkoitin, Ei tämä ole jäähyväiskirje, sillä kuten sanoin, minä olen huono ystävä. Itsekäs ihminen. En rakasta enää teistä ketään riittävästi, luopuakseni elämästäni, jotta sinulla olisi hyvä olla. En rakasta edes itseäni niin paljon, että tekisin oloni "helpommaksi, ja kenties paremmaksi" ja luopuisin elämästäni. Olen jättänyt jo niin monta asiaa kesken, ettei ole mitään järkeä, palata tälle tielle uudestaan seuraavassa elämässä. En odota, että ymmärrät minua yhtään paremmin, kuin ennenkään. Otat tästä kirjoituksesta muistiisi vain ne asiat, joita sinä tarvitset ja niin kuuluukin olla.

En odota enää sinulta, että sinäkään pistäisit minut elämässäsi etusijalle. Siinäkään ei olisi järkeä. Rakkaus omaan itseen, kuuluisi olla aina se esityslistan ensimmäinen. Kun tunnet itsesi rakastetuksi, olet voimakkaanpi ja vahvenpi elämäsi haasteisiin. Jos ympäriltäsi puuttuu ihmiset, jotka rakastaa, syy ei ole yksin heissä, vaan myös siinä, että unohdit itserakkautesi, itsekkyytesi käyttöönoton.  Elä itsesi vuoksi ja itsekkäästi. Todella ajatellen, että teet sen saman muille, kuin toivot itsellesikin tehtävän. Jos haluan itselleni hyvän ystävän, aloitan Minusta, minä olen itselleni paras. Ennenpitkää minusta riittää muillekin, kunhan ne vanhat, epäkelvot näkemykset, pestään ja puunataan pois.

~W~

Välinpitämättömäksi kasvanut?

Kumpa voisin rauhoittaa sinut,

kun odotat jännityksellä tulevaa. Ottaa kädestäsi kiini, kun pelkäät jotain mitä ei ole, tai kun pelkäät jotain, mitä minä en näe. Kunpa voisin olla myötätuntoinen suurissa katastrooffeissa, jotka tapahtuvat jossain, johon en ole millään tavoin sidoksissa? Kunpa voisin, kärsiä tuskasi, kantaa taakkasi ja olla muuri edessäsi, kun hyökkäysvaunut jyräävät alleen kaiken, sen muurinkin. Kunhan sinä vain säilyisit, viis minusta.

Eikö tämä ole oikea tapa, laittaa henget tärkeysjärjestykseen? Eikö? Miksi kummassa? Eikö ole tärkeintä. Asettaa aina toiset ensin ja itsensä jonossa viimeiseksi? Äidin rakkaus lie tätä lähinnä, eikä äitikään silti riistä henkeään, jos voisi sen vähäisillä voimilla, pelastaa pienokaisensa elämän. Laumassa heikoin jää, se jää, oli se pieni, tai iso. Jos ei se kykene seuraamaan muuta laumaa, on sen selvittävä yksin, tai tultava syödyksi. Laumasta riippuen. Yhteisin voimin, saattaa pelastaa sen pienimmäisenkin, jos tahtoa on.

Mutta onko oikein elää toisen kautta, toisen tuskat, jotta toinen pääsisi helpommalla? Sulkea silmänsä omilta tarpeiltaan, jotta Toinen Enenpi Arvokas, saisi mahdollisuuden? Tarina laivaonnettomuudesta selvinneestä, kertoi miehen ja naisen joutuneen valitsemaan, kumpi nousee pelastusveneeseen ja kumpi jää laivaan odottamaan varmaa kuolemaa. Mies sanoi: minä menen pelastusveneeseen. Vaimo suuteli häntä ja halasi rakastavasti, pyysi miestä kertomaan lapsille, että äiti rakastaa heitä. Ja mies nousi pelastusveneeseen.

Minun reaktioni tähän oli, "Ei hemmetti!", varmaan sama kuin sinunkin, mutta luin tarinaa eteen päin ja kun tultiin selityksiin, olin jo päätellyt, että tässäkin tarinassa lie kaunis opetuksensa. Tämän tarinan kohdalla se oli, että pariskunnan kaksi pienta lasta oli isovanhemmilla hoidossa ja vaimo oli vast'ikään saanut tietää sairastavansa vakavaa sairautta ja ettei hänellä ole enää elinaikaa, kuin joitakin kuukausia. Niin liikuttava tarina.

Mutta koska olen minä, en jätä tarinaa tähän. Pariskunta nimittäin pelastui molemmat ja hiukan myöhemmin lääkäri huomasi tehneensä väärän diaknoosin ja vaimo parani täydellisesti. Mies ja nainen kasvatti lapsensa yhdessä. Riitelivät ja rakastivat, eivätkä koskaan sen koommin asettaneet itseään toisensa edelle, eikä toistansa itsensä edelle, vaan elivät tasa-arvoisina ja toisiaan kunnioittavina kumppaneina elonsa loppuun asti, opettaen myös lapsensa kunnioittamaan itseään yhtäpaljon, kuin kanssakulkijaansa.

Minä en ole taloudellisesti samassa asemassa kuninkaallisten kanssa, enkä samassa asemassa johtajain kanssa, mutta jos menemme alkulähteillemme ja siihin hetkeen, kun tänne synnyimme, niin kuningas, johtajisto, kuin minäkin vedimme ensi henkäisymme alastomina ja huusimme ensi rääkäisymme ilman pienintäkään omaisuutta, vastuuntuntoa, tai vaatimusta maailmankaikkeudelle. Avuttomina ja täysin toisista riippuvaisina. Tämän hetkisen tiedon mukaan, olemme selvityneet hengissä, kuka mitenkin. Ennen pitkää kuollaan kaikki ja hautaankin meidät hoidetaan mitä suuremmalla varmuudella, jos jotain haudattavaa jää. 

Minä en halua olla Kuningas, en Johtavainen kansalainen, minä haluan olla minä. Sillä minä olen niin paljon mukavuudenhaluinen, etten halua mennä kenenkään edellä, enkä edes muuttua muuriksi sinun ja muun maailman väliin. Hökkäysvaunuja tulee ja menee pommeja pyörii siellä ja täällä, mutta niin paljon minä en osaa tuntemattomia rakastaa, että osaisin olla suruissani, siitä että, joku kuolemalla pelastuu, kenties vielä pahemman sodan kourista. 

Minä en osaa enää olla kauhuissani maailmasta, joka on kaukana. Kun se minun tärkein maailmani on tässä, "oman napani ympärillä". Nähtävissä ja kuultavissa ja toistaiseksi rauhan tyysijaa. Meille kun annettiin jokaiselle voimia sen mukaan, kuin jaksamme kantaa. Tunnustan heikkouteni, minun jalkani kantavat tasan minut, ei yhtään enenpää.

Vapaa kuin taivaan lintu, en kylvä, enkä niitä. Pahoittelen vaisusti, jos se ei kaikille riitä. 

Maailmaansa Vatvoellen Wiltsu.