Sunnuntai aamu. Kömmin punkasta peffa edellä pois ja mietin, että jossain pilkistelee inhan häikäisevä valo. Kas kas se on aamu aurinkoinen, ainakin melkein. Eikös sitä sanota, että synkinpienkin pilvien takana paistaa aina aurinko, vai oliko niillä hopeareunus, tai jotain muuta näpsäkän ilahduttavaa.
Tänään ei ilahduttanut. Kiskoin lenkkivermeitä päälle ja Kattilaisen Vieno pyöri ympärillä kertomassa miten ihanaa on kun heräsin ja tulin ja pelastit heidät tylsää tylsemmältä pitkäpiimäiseltä aamuvanumiselta. Joko kohta syödään? Nukuitko hyvin? Näkyikö mukavia unia?
Sukkia laittaessani ja Vienon hioessa otsaansa nenääni vasten mutisin, että huomenta, huomenta, jos ensin lenkkeilen ja sitten ruokaa teille? Viimeinen näky Nukkulandiassa oli karaokeboksi missä oli miljoona ja kuus erilaista karaokelevyä, vanha tuttu vetäjä ja koetin löytää kappaletta Vanno mulle (että olen sulle enemmän kuin öinen uni vain...)Juuri kun oli minun vuoro laulaa, heräsin ja nyt korvamato laulaa kappaletta ihan omilla sanoillaan ja sävelillään. 
Vieno jäi kotiin Tuhka-Rouvan kanssa ja minä lenkkeilin ja laulu jatkoi sointiaan. Pohdin, sävelten soljuessa pään sisällä, elämääni. Se on ollut kuin tuo laulu, hiukan tylsä vähän soinut ja sanoiltaan melko mitätön, vaan tykkäsin kovasti laulaa sitä silloin, kun vetäjän levylaarista moinen jollotus löytyi. 
Se oli helppo laulaa ja antoi tilaa luovuudelle, muttei saanut kovinkaan usein aploodeja, eikä kukaan muu laulajista koskaan laulanut sitä. Hämmentävää, että jostain syystä pidin sen laululistallani, juuri siksi ja siitä huolimatta. Ja hämmentävänpää on, että se oli "päätähtenä" unessani. Kun toivoin, että unimaailma oisi se pysyvänpi olomuoto, siellä kun on jollain tapaa tarpeellisenpi ja tärkeänpi, kun täällä valvemaassa. On hankalaa palata aina tähän,"arkeen" jossa ei oikeastaan edes tiedä, minne menee, tai mistä tulee? On vaan.
Lenkkeillessäni pohdin myös sitä, että olen kokenut tosi pitkään tallaavani samoja jalanjälkiä. Konkreettisesti se tarkoittaa että, lenkkireittini on ollut vuosikausia sama, kotini sijainti, samoin sosiaalinen tilanteeni, siviilisäätyni ja asemani työelämässä. Mietteenikin ovat pyörineet koko ajan samoja ratoja. Hiukan niinkuin laululista, jota laulan karaokessa, sikäli kun sinne enää innostun menemään. Tänään aamulenkki tuntui menevän mullan alla. Tahmeana ja kaikkea muuta kuin terapeuttisena, mutta eikö se kuitenin ole parenpi antaa niiden ikävänpienkin mietteiden tulla pintaa, kuin että jättäisi ne tunkkaisina nurkkiin notkumaan?
Minä tunnustan, pidän elämääni melko mitättömänä. Olkoonkin kallisarvoinen lahja saada olla, elää ja hengittää, juuri tässä, tänään ja nyt, mutta toisinaan kun katselee elämäänsä, niin sanotusti filminauhalta, se vaan nyt sattuu olemaan ihan järkyttävän tylsä "koko illan elokuvaksi". Niin ennalta-arvattava. Ilman mitään sydämen pompsahduksia, saati riemun raikamista, ei onneksi suuta draamaakaan, jos ei ota huomioon, sitä kuinka monesti, pelkästään kuluneen vuoden aikana, olen päättänyt ettei elämääni mahdu enää enepää sitä, eikä tätä tyyliä.
Tämä elo on vain minun, enkä usko tahtovani enää muuta, kuin hyvin pelkistetyn ja lyhyen matkan tätä maailmaa. Viis siitä, että se tuntuu ajoittain tylsältä. Viis siitä, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä minun oikeasti kuuluisi täällä tehdä. Elämä tuntuu kulkevan omalla painollaan, tein mitä tahaansa, painoin kaasua, tahi jarrua. Se nyt vaan menee näin. Ei taida kukaan aina tietää, miten päin sitä pitäisi aamuunsa nousta, toisinaan oikealla tassulla, välillä vasemmalla ja kuten, tänään peffa edellä kömpien. Ihan pykälän turhautuneena, samoja ratoja kävellen ja samaan tuoliin istuen ja sormet näppäimillä tyhjyyttä naputtaen.
Mutta on sunnuntai ja aurinko paistaa.
Ei se huonosti voi olla.
Tänään taaperran elooni turhautuneena, joskus loikin toisella mielialalla. Kun saan itseni pihalle ja pihalta pois, on ovella vastassa nälkäinen ja seurankipeä Kattilan väki ja se on paljon pehmeää katinvillaa se.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti