Minä olen huono ystävä. Olen ollut sitä aina. Enkä edes enää viitsi häpeillä sitä mitenkään, koska eihän kaikki ole sillä tavoin sosiaalisia, että jaksaisi olla alvariinsa toisen tavoitettavissa, kysymässä kuulumisia, tai läsnä toisen elämässä. Ja kuinka moni semmoista edes todellisuudessa tahtoo? Varjoa peräänsä?
Minä olin ennen aina tavoitettavissa ja aina läsnä, aina siinä missä minä oletin, minun tahdottavan olla. Kurkistamassa, tarvitsetko jotain, voinko olla avuksi, seuraksi, jollain tapaa sinulle tarpeellinen. Ja kun huomasin, etten ollut, tunsin suunnatonta tuskaa siitä, että olin muuttunut itsestäänselvyydeksi. Ihmiseksi, jonka arvo on sama, kuin huonekalulla. Se voi olla mukava ja tehdä ympäristön kodikkaaksi, mutta kun siihen kyllästyy, sen voi vaihtaa johonkin muuhun.
Ja se myös vaihdettiin, usein. Ilman selityksiä. Varoitusta, tai minkäänlaista keskustelua. Minä totuin siihenkin. Aloin lopulta sisäistää, ettei kukaan tarvitse minua määräänsä pidenpää. Ja kun se toisen tarveaika päättyy, minun tehtäväksi jää selvityminen. Sielun Veljien Yksinäinen Peltirumpukin, tuntui toisinaan onnellisemmalta tarinalta, kuin omani.
Olen vuosien saatossa oppinut, ettei pidä kiintyä mihinkään, tai jos kiinnyt, niin kiinny semmoisiin asioihin, jotka pysyy. Toistaiseksi pysyvimmät asiat elämässäni, on olleet Kattilan väki ja autoni Uljas, Sinkeli Vatkulaattori ja Koti-Kotoseni. Ystävyystilanteet, ovat muuttuneet aina ystävien elämäntilanteiden mukaan. Sehän on normaalia. Niin käy aina ja kaikille.
Jossain vaiheessa, tunsin tuskalliseksi tavata ystäviäni pitkän tauon jälkeen, kun jo ensimmäinen kysymys "Mitä kuuluu?" tuntui lähinnä veitsen käännöltä rinnassa. Kaikki on kuten ennenkin, mikään ei ole muuttunut. Elämäntarinan toisto säännöllisin väliajoin, oli kuin käynti psykologilla. Olen jumiutunut, eikä maailmassani tapahdu mitään mielenkiintoista, eikä uutta. En koskaan nähnyt toisissa, sitä samaa pysähtyneisyyttä, kuin omassa elämässäni oli. Teitte töitä, perustitte perheen, saitte lapsia ja rakensitte jotain uutta. Vuosi vuodelta muu maailma ympärillä muuttui, mutta minun päänsisus ja maailma sen ulkopuolella pysyi jumiutuneena.
Tuo tunne oli ihan vain omien korvieni välissä. On edelleen, sillä muistimme on lyhyt. Jos ei sitä uudista säännöllisin väliajoin, unohdamme kokemamme. Se mitä koemme usein ja eniten, jää parhaiten mieleen. Se mitä kaipaamme, muttemme koskaan saavuta, jää samoin mieleen. Mutta ne hetket, joita kohtaamme harvoin, katoaa kaiken muun paljouden keskelle. Minä kohtasin noihin aikoihin todella harvoin hyviä asioita. Onnellisia tapahtumia, tai edes ystävyyttä. Mutta johtuiko se sinusta, vai minusta? Maailman kaikkeuden päätöksestä, tähtien asennosta, vai jostain muusta?
Silloisen Minun mielestä, se johtui teistä ja heistä, itsekkäistä ihmisistä, jotka elivät omaa elämäänsä muista piittaamatta. Nykyisen Minun mielestä, homma kusahti omien korvieni välissä. En osannut nauttia elämästäni, saati että oisin nauttinut siitä, että elämäni oli minun, ei kenenkään muun, vain minun. Minä käytin kaiken aikani varjona ja koetin olla niin, että sinä minut hyväksyisit. Kun en saanut sitä mitä tarvitsin, muutuin harmaaksi, itselleni läpinäkyväksi ja tuntemattomaksi. Ja kaikki mitä oisin tuolloin tarvinut, oli hyväksyntä, rakkaus ja ilo elämästä. Minä oisin tarvinut minut itselleni, minulla oisi ollut itseni kaltaiselle ystävälle, paljon enemmän käyttöä, kuin sinulla. Tosin, tuskin noihin aikoihin, oisin osannut arvostaa moista ystävällisyyttä ja omistautumista. Pidin itseäni silloinkin outona. Hiukan friikkinä. Semmoinen ystävä oisi pelottava. Olisin ahdistunut jo pelkästään siitä käyttämättömän rakkauden määrästä, mikä minussa on. Ei ihme, että jouduin usein vaihtoon. Jos minä pelkäsin itseni kaltaista, miten sinäkään oisit voinut kokea muuta tunnetta?
Kun pohdin sitä, miksi olen huono ystävä, tajusin, etten minä toisaalta ole ainoa. Ja olemmeko loppujen lopuksi kukaan kovin hyviä ystäviä? Olemme toisillemme sopivia. Sinä joka olet närkästynyt minun käytöksestäni, närkästyt nyt varmasti lisää. Sallin sen sinulle, hymy huulillani, minäkin närkästyn usein sinun käytöksestä. Kuulin kun sanoit, että olen itsekäs. Niin olen, kerrankin ja ihan tavattoman ylpeä siitä. Koska minä muistan kirkkaan selkeästi ajan, jolloin en ollut. Ja silloin kuljin sinun varjonasi ja elin sinun huonekaluna, jonka poistit. Ja ajattelin sinusta jätekuormassa ollessani samoin. Itsekäs.
Niin meidän pitäisikin olla. Kysyä itsekkäistä syistä toisen kuulumisia. Kysyä itsekkäistä syistä, voiko olla avuksi? Hakeutua itsekkäistä syistä toisten seuraan. Vältellä toisia ihmisiä ihan itsekkäistä syistä, sillä vain minä jää jäljelle, kun sinä olet poissa. Tehdä asioita ja käydä paikoissa, puhtaasti itsekkäistä syistä, koska minä niin tahdon.
Vaikka minä rakastan sinua, minun ei tarvitse luopua elämästäni, jotta sinun oisi hyvä olla, se on itsekästä. Mutta jos luovun elämästäni, jotta minun on hyvä olla, toimin silloinkin itsekkäästi. Itsekkyys ei ole aina hyvä asia, muttei aina niin pahakaan. Kun teet jotain itsekkäistä syistä, voi se olla suurinta rakkautta, jota voit osoittaa kaikkia ympärillä olevia kohtaan, myös itsellesi.
Ja vaikka ymmärsit tuon lauseen juuri niin, kuin sen tarkoitin, Ei tämä ole jäähyväiskirje, sillä kuten sanoin, minä olen huono ystävä. Itsekäs ihminen. En rakasta enää teistä ketään riittävästi, luopuakseni elämästäni, jotta sinulla olisi hyvä olla. En rakasta edes itseäni niin paljon, että tekisin oloni "helpommaksi, ja kenties paremmaksi" ja luopuisin elämästäni. Olen jättänyt jo niin monta asiaa kesken, ettei ole mitään järkeä, palata tälle tielle uudestaan seuraavassa elämässä. En odota, että ymmärrät minua yhtään paremmin, kuin ennenkään. Otat tästä kirjoituksesta muistiisi vain ne asiat, joita sinä tarvitset ja niin kuuluukin olla.
En odota enää sinulta, että sinäkään pistäisit minut elämässäsi etusijalle. Siinäkään ei olisi järkeä. Rakkaus omaan itseen, kuuluisi olla aina se esityslistan ensimmäinen. Kun tunnet itsesi rakastetuksi, olet voimakkaanpi ja vahvenpi elämäsi haasteisiin. Jos ympäriltäsi puuttuu ihmiset, jotka rakastaa, syy ei ole yksin heissä, vaan myös siinä, että unohdit itserakkautesi, itsekkyytesi käyttöönoton. Elä itsesi vuoksi ja itsekkäästi. Todella ajatellen, että teet sen saman muille, kuin toivot itsellesikin tehtävän. Jos haluan itselleni hyvän ystävän, aloitan Minusta, minä olen itselleni paras. Ennenpitkää minusta riittää muillekin, kunhan ne vanhat, epäkelvot näkemykset, pestään ja puunataan pois.
~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti