Välinpitämättömäksi kasvanut?

Kumpa voisin rauhoittaa sinut,

kun odotat jännityksellä tulevaa. Ottaa kädestäsi kiini, kun pelkäät jotain mitä ei ole, tai kun pelkäät jotain, mitä minä en näe. Kunpa voisin olla myötätuntoinen suurissa katastrooffeissa, jotka tapahtuvat jossain, johon en ole millään tavoin sidoksissa? Kunpa voisin, kärsiä tuskasi, kantaa taakkasi ja olla muuri edessäsi, kun hyökkäysvaunut jyräävät alleen kaiken, sen muurinkin. Kunhan sinä vain säilyisit, viis minusta.

Eikö tämä ole oikea tapa, laittaa henget tärkeysjärjestykseen? Eikö? Miksi kummassa? Eikö ole tärkeintä. Asettaa aina toiset ensin ja itsensä jonossa viimeiseksi? Äidin rakkaus lie tätä lähinnä, eikä äitikään silti riistä henkeään, jos voisi sen vähäisillä voimilla, pelastaa pienokaisensa elämän. Laumassa heikoin jää, se jää, oli se pieni, tai iso. Jos ei se kykene seuraamaan muuta laumaa, on sen selvittävä yksin, tai tultava syödyksi. Laumasta riippuen. Yhteisin voimin, saattaa pelastaa sen pienimmäisenkin, jos tahtoa on.

Mutta onko oikein elää toisen kautta, toisen tuskat, jotta toinen pääsisi helpommalla? Sulkea silmänsä omilta tarpeiltaan, jotta Toinen Enenpi Arvokas, saisi mahdollisuuden? Tarina laivaonnettomuudesta selvinneestä, kertoi miehen ja naisen joutuneen valitsemaan, kumpi nousee pelastusveneeseen ja kumpi jää laivaan odottamaan varmaa kuolemaa. Mies sanoi: minä menen pelastusveneeseen. Vaimo suuteli häntä ja halasi rakastavasti, pyysi miestä kertomaan lapsille, että äiti rakastaa heitä. Ja mies nousi pelastusveneeseen.

Minun reaktioni tähän oli, "Ei hemmetti!", varmaan sama kuin sinunkin, mutta luin tarinaa eteen päin ja kun tultiin selityksiin, olin jo päätellyt, että tässäkin tarinassa lie kaunis opetuksensa. Tämän tarinan kohdalla se oli, että pariskunnan kaksi pienta lasta oli isovanhemmilla hoidossa ja vaimo oli vast'ikään saanut tietää sairastavansa vakavaa sairautta ja ettei hänellä ole enää elinaikaa, kuin joitakin kuukausia. Niin liikuttava tarina.

Mutta koska olen minä, en jätä tarinaa tähän. Pariskunta nimittäin pelastui molemmat ja hiukan myöhemmin lääkäri huomasi tehneensä väärän diaknoosin ja vaimo parani täydellisesti. Mies ja nainen kasvatti lapsensa yhdessä. Riitelivät ja rakastivat, eivätkä koskaan sen koommin asettaneet itseään toisensa edelle, eikä toistansa itsensä edelle, vaan elivät tasa-arvoisina ja toisiaan kunnioittavina kumppaneina elonsa loppuun asti, opettaen myös lapsensa kunnioittamaan itseään yhtäpaljon, kuin kanssakulkijaansa.

Minä en ole taloudellisesti samassa asemassa kuninkaallisten kanssa, enkä samassa asemassa johtajain kanssa, mutta jos menemme alkulähteillemme ja siihin hetkeen, kun tänne synnyimme, niin kuningas, johtajisto, kuin minäkin vedimme ensi henkäisymme alastomina ja huusimme ensi rääkäisymme ilman pienintäkään omaisuutta, vastuuntuntoa, tai vaatimusta maailmankaikkeudelle. Avuttomina ja täysin toisista riippuvaisina. Tämän hetkisen tiedon mukaan, olemme selvityneet hengissä, kuka mitenkin. Ennen pitkää kuollaan kaikki ja hautaankin meidät hoidetaan mitä suuremmalla varmuudella, jos jotain haudattavaa jää. 

Minä en halua olla Kuningas, en Johtavainen kansalainen, minä haluan olla minä. Sillä minä olen niin paljon mukavuudenhaluinen, etten halua mennä kenenkään edellä, enkä edes muuttua muuriksi sinun ja muun maailman väliin. Hökkäysvaunuja tulee ja menee pommeja pyörii siellä ja täällä, mutta niin paljon minä en osaa tuntemattomia rakastaa, että osaisin olla suruissani, siitä että, joku kuolemalla pelastuu, kenties vielä pahemman sodan kourista. 

Minä en osaa enää olla kauhuissani maailmasta, joka on kaukana. Kun se minun tärkein maailmani on tässä, "oman napani ympärillä". Nähtävissä ja kuultavissa ja toistaiseksi rauhan tyysijaa. Meille kun annettiin jokaiselle voimia sen mukaan, kuin jaksamme kantaa. Tunnustan heikkouteni, minun jalkani kantavat tasan minut, ei yhtään enenpää.

Vapaa kuin taivaan lintu, en kylvä, enkä niitä. Pahoittelen vaisusti, jos se ei kaikille riitä. 

Maailmaansa Vatvoellen Wiltsu.