sunnuntai 21. elokuuta 2016

...Ja lehmätkin lentää.

Olen aamu ihminen pahinta lajia. Älä puhu minulle sanaakaan ennen, kuin olen ollut muutaman tunnin hereillä, yksin. En kuule mitään, peitto on vielä syvällä korvissani ja koska koetan saada itseni Nukkulandiasta takaisin tähän aikakauteen. En ymmärrä mitää, koska kieli, mitä yön puhuin, saattoi olla vaikka siansaksaa, mutta suomenkieltä ei sanottu sanaakaan. Minä en näe, silmieni edessä on edelleen verhot, jotka aivoissani asuva ärripeikon retale, on unohtanut vetää auki. Potkin varpaitani kiviin ja kantoihin tasamaastollakin ja hyppyseni on kuin juuripahkat, tönköt ja toimimattomat. Viimeksi eilen illalla ahdisteli mielessäni, miten tähän on tultu.

Samoin ahdisteli kroppani nykytila. Lenkki-into kadonnut ja huiman suuri itsetunto kato iski koko mahtavan päivä päätteksi. Kamalaa, minä, ruma lihava löllykkä ihminen, en saa itseäni enää ikinä, edes lenkille vaikka rakastan liikkumista. Vaikka nautin kaikesta, missä keho joutuu äärirajoille, unelmoin seinäkiipeilystä, tanssista, 
juoksemisesta, uinnista ja ylipäätään liikkumisesta ja huh, tässä minä olen, tönkköjäykkänä, laiskanmöllykkänä, liikkumattomana, laiskanpulskeena keski-ikääntyvänä naisena, tuijottamassa pimenevää iltaa ja kauniin ystäväni lähettämiä kuvia, joissa hän on nuori teini pimu ja minä itse näytän vanhan tantan lisäksi, valtavan kokoiselta matamilta. Juuri siltä, miltä oloni tuntuu.

Tämä on aihe, josta on puhuttu monta monituista kertaa. Omat kuvat. Millaisena itsensä näkee. Näky ei minun silmissäni eilen illalla, ollut nätti. Ei joka päivä ole. Ja se nyt vaan on niin. Ja jos minä odotan, että pääni ulkopuoleinen maailma tulee ja sanoo minua kauniiksi ja tykkää minusta sellaisena kun olen, ei se silti minulle riittäisi. Minä en edes usko sitä kehua, joka tulisi ulkopuoleta. Se olisi yhtä uskottavaa kuin helpot aamut. Aamut ilman Ärripeikon verhoja silmissä ja samaisen peikon peiton kulmat korvissa vilkkuen. En kuule, enkä näe ihailevia silmäyksiä, saati kehuvia kommentteja. Masennuksen mielipaha oli iltavieraani ja murisin murinoitani, vielä matkalla Nukkulandiaankin.

Eilen Uljastelimme  ystäväni kanssa siellä ja täällä, lähinnä metsästimme burgereita, mutta loppujen lopuksi, kuten aina, teimme maakuntamatkailua ja paransimme maailmaamme. Puhuimme viisaita ja vähemmän viisaita ja pongasimme menninkäisiä ja pilviä. Useissa pilvissä seikkaili sydämet ja muut ihmisen ilot, autuaallisen sekavina hahtuvina. Joissakin pilvissä liiti maahis-sotien örkit ja kammotukset ja toisissa käsiaseet. Vaan yhdessä kohdin taivaan laidunta, lensi selkeää selkeänpi LEHMÄ. On ollu tuhat ja yksi asiaa, jolloin olen sanonut loppu kaneetiksi ...ja lehmätkin lentää. Eilen lensi. Ja sitä ollimma todistamassa. Me epäuskoiset. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja mitä ilmeisemmin merkitsikin.
Tänään uusien ajatusten turvin tajusin, että hoidimme eiliselläkin retkellä taas kerran, myös mielenterveyttä. Ystäväni minun ja minä, toivoakseni, hänen mielenterveyttä. Minä en ole helppo ihminen ja hän on kestänyt minua jo vuosien ajan varsin mallikkaasti. Paremmin kuin moni  muu ja paremmin kuin minä häntä. Sanon tämän hymy huulillani, sillä tiedän eräänkin kerran ripittäneeni ystäväni, mutta hän ei silti ole tuttavuutemme aikan ripittänyt minua. Vaikka syytä joskus olisi. Ehkä se on edessä vielä.

Joinakin aamuina sitä nousee ylös, ennen kuin on kunnolla herännyt. Tämä aamu taisi olla juuri semmoinen. Heräilin nimittäin ulkona, sen verran suojeluvaisto oli toiminut aamutuimiinkin, että lenkkivermeet oli päällä. Kävelin hyvää vauhtia, harvinaisen joustavin askelin, aamulenkillä. Ensikertaa aikoihin. Kiersin tutun, mukavan lenkkireittini, siivet kantapäissä, monen monta ajatusta mielessäni. Hyviä ja huonoja, lihavia ja laihoja vuosia, paskoja ja vähemmän paskoja ajatuksia pohtien, miettimättä jaksanko, vai en liikahtaa lenkkini joka metrin, vai loppuuko into alkuunsa kuten aina ja alan taivastella. Mikään ajatus ei tullut ytimessä asti ja liiti taivaan tuuliin ennen seuraavaa askelta. Mutta kaikki ajatukset kieppuvat eilisen päivän ja illan ajatusmaisemissa, samoin ne olivat kuin Nukkulandian matkan jatkumoa ja koko suuren ja pienen maailman kokonaistuminen. Ja loppumatkasta en enää edes miettinyt mitään muuta, kuin että oloni on hyvä. 

Olen onnellinen ystävistäni, jotka näkevät minussa hyvää, vaikken minä itsessäni näkisikään, kuin lihavan keski-ikäistyvän akan. He lähettävät minulle kuvia. Vaikka tietävät inhoni valokuvissa oloon, he nappaavat niitä silti. Ja yllättäen opettavat minua näkemään itseni niissä kuvissa, mitä moninaisemmin tavoin. Kun olen tarpeeksi niitä katsellut huomaan, että hittojenko väliä on sillä miltä näytän nyt ja tässä, jos olo sisällä kuitenkin tuntuu joka reissun jäljiltä, ihan samalta, kun tämän harvinaislaatuisen lenkin jälkeen. Aivan tuhannen hyvältä. Ehjältä ja sadasti onnellisemmalta. Minä kävelin puoli unessa, alle tunnissa lenkin, jonka olen monen kuukauden ajan, tuntenut itselleni liian pitkäksi edes yrittää. Minä elin sen lenkin aikan uudelleen koko elämäni. Ja muistin joskus sanoneeni, etten ikinä voisi olla onnellinen. Ennemmin lehmät lentää. No ne lensi eilen. Ja tänään, Olen tässä. Kiitos ystävistä, teistä kaikista yhdessä ja erikseen. Olette kultaakin kalliinpi aarre  yhdessa paketissa. Edelleen kauniita kun teinitytöt ja pojat. Kadehdittavia ja kerrassaan upeita. En ikinä yllä samaan huonona päivänä. Mutta hyvinä päivinä, ollaan yksissätuumin menossa sinne, minne nokka näyttää, ja ollaan jumalaisen ihania ihmisiä.



Aivan järkyn suurella rakkaudella ~W~









Ps. Lukuun ottamatta tuota reipasta 1vuotiasta minua kuvakavalkaadista vastaa Ystäväni Rouva Naapuri. Joka sisarensa Kesäheinäsen kera myös esiintyy kuvakavalkaadissa. Kiitos teini kaunistuksille.















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti