Luonnon kansan turinoita: Jalo Kasvienvartija

~* ~

Ensitapaaminen.

Huomenta ystävät, viikonloppu oli silkkaa juhlahumua, mutta nyt pyyhitään silmistä itsepäiset sumut ja palataan siihen, mihin jäin, ennen kuin Jalo alkoi järjestellä ensilumen juhlaa ja joulun avausta.

Osa kokemuksistani on lapsuuden aikaisia ja osa jo aikuisuuden saavuttua. Kyllä, myös aikuisilla on pääsy Henkimaailmaan ja Luonnonkansan pariin.He suhtautuvat meihin lempeasti. Hiukan kuten aikuinen ihminen lapsiinsa, mutta yleensä siitä puuttuu kaikkinainen vähättelevyys, johon ihmiset sortuu ”lasta kasvattaessa”.

Lapset ovat heille viisaita ja näkeviä, henkimaailman välittäjiä. Lapsi kuulee ja näkee heidät. Ja perheet, joissa on lapsia, ovat täynnä myös Luonnonkansaa ja henkimaailman olentoja.( en tiedä tarkalleen, mikä heidän eronsa on, sillä minulle he tuntuvat kaikki samankaltaisille, rakkauden ja valon täyttämille, niin enkelit, kuten menninkäisetkin. Ero on kai valon määrässä, menninkäisethän on hämärän olentoja, ja enkelit taas säteileviä, kuin kesäinen kirkkaus, tai hangella kimaltava aurinko,vielä enemmänkin.) Vaikka itselläni ei ole lapsia, olen itse heille edelleen, kuin

lapsenkengissä oleva. Se on monesti osoitettu minulle, mitä hauskimmin tavoin. Yksi näistä tilanteista oli joitakin vuosia sitten.

Keväisin minuun iskee vakavaa laatua oleva vihersisustus vimma. Asun rivikerrostalossa ja asuntoni parveke on ”valtava”. Meni monta vuotta, ennen kuin opin näkemään sen mahdollisuudet, mutta kun viherinto iski, se oli menoa. Kukkakauneutta on saatava parvekkeen täydeltä. Alkukasvatus yleensä sujuu minulta heikosti, koska olen suurpiirteisyyksien ihminen. Hiukan sitäsun tätä ja sinne päin.

Silti parvekkeella kukoistaa, siitä taas on kiittäminen lähiseudun puutarhayrittäjiä ja heidän puutarhatonttujaan. He tekevät sen pitkäjännitteisyyttä vaativan alkukasvatuksen. Kevät ja kesä, ovat jo vuosien ajan käynnistynyt retkellä Hellqvistin Puutarhatontun ja hänen apulaistensa luona. Kasvihuoneet kasveja pullollaan, kurkkua amppeleissa ja tomaattia tomppeleissa. Kukkia sateenkaaren kaikissa väreissä. Vähemmästäkin tulee viherpeukaloon kuume. Tuona keväänä tartutin piha-ja puutarhurointikuumeeni kaikkiin ympärillä olijoihini.

Samoin tuona keväänä, kun kesäolohuoneeni sai nimen Wilhelmiinan Kesälä ja Kesälä sai uuden asukkaan.

Kierrellessäni puutarhalla ja hamutessani kasveja autoni täydeltä, kiipesi mukaan myös Jalo. Hänen ”pujahdustaan” autoon en tajunnut, tajusin vain sen autossa valitsevan ahtauden, sen laitoin kasvimäärän tiliin. Sekä etu- että takapenkki oli tulvillaan kasvillisuutta, puhumattakaan takakontista.. Kantaessani tavaroita sisälle, kulkeminen ovista ja portaissa, saati sisällä kotonani oli kerrassaan hankalaa, kaikkialla oli ahdasta. Parvekkeella ahtaus aina hetkittäin hävisi, mutta mikään ei tuntunut asettuvan minnekkään..

Tuodessani viimeistä kukka-amppelia parvekken ovesta sisään, tajusin sen. Vieressäni hosui aivan valtavan kokoinen mies, ymmärsin selkeää selkeämmin olevani oikea tomppeli ja huithapeli ja hutilus, varomatomin kakara, jonka hän ikinään on tuntenut. Kun vihdoin ymmärisin näkemäni ja kuulemani, otin ja hiljensin tahtia. -Selvä, innoissani olin siis tehnyt jotain väärin, mutta voisiko herra isoherra kertoa, että mikä meni pieleen?

Herra valtavan iso pysähtyi ja tuijotti hetken. ”Kuuletkos sinä minua?” Kuulen kyllä, kiitos. Mitäs minä olen oikein tehnyt väärin? Toin kasvit parvekkeelle ja ajattelin alkaa laittaa niitä paikoilleen, että neuvot oisi tarpeen, jos sinusta on niiden antajaksi. Vai olenkos minä liian huithapeli ja hutilus neuvottavaksi?

~*~

 

Luonnonkansan turinoita: Joulun avajaiset

~*~

Vieraat kertoilevat itsestään ja nauttivat kanssani kaalilaatikkoa puolukoilla. Illemmalla koko sakki, myös Kesälästä saapuu glögille ja lämmittelemään. Jalon kertoma uusi Krouvi, oli siis sijoitettu Turvalan kartanoon. Luonnonkansan kokoontumispaikat ovat yleensä heidän luontaisilla asuin seuduillaan. Minun kievarini on tosin keskellä kirkonkylää.

Kun Luonnonkansa kutsutaan kotiin, ei haittaa vaikka asuisit keskellä kaupunkia, kutsun saatuaan, he kun kulkevat omista ovistaan. Ystäväni toivotti myös heidät tervetulleeksi, hänen asunto sijaitsee lähellä Tapiolaa ja on näin Luonnonkansan silmin katsottuna, aivan heidän ydinkeskustassa, joten he nauttivat tilanteesta suuresti. Ja kuten kerroin, Kartanon Rouva, Juuson emäntä, on vielä oikea kokkien kokki, saan kuulla moneen otteeseen kuinka hyvin heillä on asiat. Turvalassa juhlittiin myös nimmiäsiä, sillä Turvalan Rouva oli viimein kuullut Saunatonttunsa Julius Juurakon nimen ja Juuson ”Liikanimen” eli ihmisellisesti sukunimen.

Ilta kului ja juhlahumu oli varsin loistava. Luonnonkansa vahvistui saamastaan huomiosta ja tuntuivat kasvavan ja kasvattavan myös meidän iloamme ja ilostamme. Ennen pitkää kuitenkin ihmismieli alkoi kaivata unta ja siirrymme untenmaille. Luulenpa että Tytti, Juuso ja Jalo ystävineen jatkoivat vielä pitkään juhliaan.

~*~

Sain juuri kuulla, että nämä ensilumen juhlat eli joulunavajaiset ei jääneet viimeisiksi kekkereiksi, joihin saamme osallistua.

Tänään on kuulema Luonnonkansan juhlavastaanotto Tapiolan hoveissa. Tätä vastaanottoa on järjestäneet muiden mukana, touhukkaat Tytti Kattila Ja Juuso Rrömmpäinen. Kuten meidän ihmisten itsenäisyysjuhlallisuuksissa, isännöi presidenttipari, heidän juhlia isännöi itse Metsän kuningas Tapio ja hänen puolisonsa Mielikki.

Kaikki Juhlat ovat aina suuri tapahtuma Luonnonkansan keskuudessa. Se on merkki siitä, että he ovat taas ystävyydellään ja (itsepäisyydellään kuten Kaarnalan Herra sanoo) pysyneet hengissä ja huomattuina. Eivätkä vaipuneet unohdukseen tänäkään vuonna. Monet heistä kutsuukin näitä tämän iltaisia juhlallisuuksia Itsepäisyysjuhliksi.(Ihmisten itsenäisyyden juhlallisuuksia mukaelle.)

Vuosi vuodelta kuitenkin luonnonkansan keskuudestakin joitakin heimoja katoaa, sillä tarinankertojat unohtavat heidät, eikä kertomukset enää saavuta ihmiskorvia. Luonnonkansat muistelevat heitä näissä  Tapiolan juhlissa. Ja toivovat, että  ihmiset ei heitä unohtaisi.

Juhliin kokoontuu niin metsän eläimet, kuin henkiolennotkin, enkelit, sinipiiat ja ja metsänneidot esittävät tanssejaan ja kaikki Luonnonkansan kuninkaalliset, mutta myös pienimmät ja suurimmat henkiolennot, tanssivat, laulavat ja nauttivat toistensa, iloisesta seurasta. Ja jos kotonasi tuntuu tänään, Linnanjuhlien tanssiosuuden alkaessa, olevan vilkkaanpaa ja ahtaanpaa, kuin muulloin. Se johtuu siitä, että Luonnon kansa tanssii tupasi läpi ja käy haukkaamassa pitopöytiemme tarjoamisia.

(Ja vaikka Tytillä ja Juusolla romantiikan keijukaksoset yllään leijaileekin, niin Juuso sanoi emännälleen terveisiä, että hiljentää Liinukkaansa. Ainakaan ei vielä ole heidän hääpitojen  aika, niitä kuulema juhlitaan sitten, joskus, kun virallisemmat esittelyt ja vastaanotot on hoidettu. Vielä on moni heidän ystävä esittelemättä. )

~*~

Luonnonkansan turinoita: Jalo Kasvienvartija ja joulun avajaiset

~*~

Ensi kohtaamisemme tapahtui joitakin vuosia sitten, Hellqvistin Puutarhatontun kasvihuoneilla, mutta koska nyt tuntuu olevan jännitystä ilmassa, on hypähdeltävä asioissa hiukan edelle ja kerron tapaamisesta sitten, kun hän on rauhoittunut aloilleen.. Jalo viihtyy selkeästi luonani, asuu parvekkeella ja liittyy usein seuraani ihan huoneessakin. Nyt kirjoittaessani, hän ravaa ovesta sisään ja ulos ja vaatii minua kanssaan ripustamaan lyhtyjä ja valoja Kesälän kaunistukseksi. ”On tullut talvi ja nyt sata ensilumi. Liikettä Wilhelmiina, etkö huomaa?” Huomaanhan minä. Ja tulenhan minä, mutta ensin kirjoitan vielä loitsusi, jonka pyysit toimittamaan Puutarhantontun väelle, Sopiiko? ”Myöhemmin, Tytti sanoi, että tämä on tehtävä nyt.” Selvä siis valoja....Mikähän hoppu tässä nyt on?

~*~

Joulun avajaiset

Jalo sai valonsa ja minä loitsun kirjoitettua. Jalon posliiniset ystävät, Puutarhatontut Etwart ja Metusalemi, puutarhamajan ja maailma lunta. Voi kuinka on luminen maisema kaunis. Siivotessamme Kesälää, laittaessamme valoja ja kynttilälyhtyjä, parvekkeella vallitsi juhlan tuntu. Jalo kertoi uudesta Krouvista, joka aukaisi ovensa. Kuuntelin asiaa puolella korvalla, kuten meillä ihmisillä on tapana.

Kuulin Juusosta ja Turvalasta, Kattilan Kievarista ja taas krouvista, Joulun avajaisista ja ketä kaikkia on tulossa. Sepä mukavaa vastasin hajamielisesti ja mietin, mikä mahtaa olla seuraava kertomus, jonka saan kirjata ylös. Jos oisin osannut ennakoida paremmin, oisin kaiketi myös kuunnellut Jaloa tarkemmin.

Iltani oli yhtä hulinaa. Väkeä tuli ja meni, se juhli Kesälässä ja keittiössäni, istui kanssani olohuonessa kuuntelemassa ja katselemassa touhujani ja kaikilla oli paljon kerrottavaa. Viestittelin ystäväni kanssa ja hän kertoi heillä olevan saman hulina. Juuso oli järjestänyt siellä krouvin avajaiset. Jalo piti Kesälässä joulun avajaisia ja Tytti kievaria, kuten usein muulloinkin. Erikoiseksi illan teki se, että jokin ovi, oli auennut talojemme välille ja juhlijat kulkivat tuon monen kilometrin matkan, kuin astuisivat huoneesta toiseen.

Juuso oli ystävällisesti levittänyt tietoa lupauksestani, että kirjoittaisin heidän kansastaan ja vapaaehtoiset ja enimmäkseen Juuson antaman listan ”ulkopuoliset”, aivan uudet tuttavuudet, esiintyivät, sekä ystävälleni, että minulle. Ystäväni on edelleen hiukan tietämätön lupauksestani ja olen tavattoman hämmentynyt, kuinka vahvasti häntäkin opastetaan nyt tunnistamaan, ketä kukakin on. Hyvä niin, jos jää jokin asia epäselväksi, on joku jolta varmistaa myös ihmismaailmassa.

”Voi mihin me jouduimmekaan?” Sanon tämän ääneen, hymyillen ja huvittuneesti.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Juuso Rrömppäisen tehtävän anto

~*~

Niinkuin aamulla huomasitte, tämä Juuso ei ole niitä tonttuja, jotka jäisi turhia hidastelemaan, kun turinan alkuun päästään.Niin ei hän myöskään malta odottaa aamuun, koska jupisee tuossa vieressä: "tehtäviä on, hommeleita jonossa...", kuulin muutaman suunnitelman ja olen jo hiukan kauhuissani. Pitäisi ehtiä pysymään vihkoineni perässä, mutta mitenkä tässä hidas ihminen, elohopean perään poukkoilee? Juuso vaan nauraa, kuten Turvalan Rouva hetki sitten,

"Järjestetään järjestetään." No niinpä kai sitten...

Mutta mutkan kautta tehtävään.

Kun uteliaana ja hämmentyneenä ihmettelin, että mikä Satulan emäntä? Ihan uusi nimi minulle, Juuso esitti sen niin arvokkaan vakuuttavasti, että jäin sitä makustelemaan. Hämmästyttikin hiukan, että mistäs moinen titteli?  Semmoinen hevosen selkään laitettava satulako?

Ystävällisesti Juuso selvensi että, vieraani Luonnonkansasta, ovat antaneet nimen. Satula, tai mielikuvan mukaan, se voi olla myös Tarula, on kotonani toimivan Kievarin lisänimi. He käyvät täällä kahvilla ja syömässä. Jos täällä on ystäviäni istumassa iltaa, myös he ovat joukossamme nostamassa maljojaan. Usein silloin, kun emännöin kievaria yksin Tytin kanssa, he kertovat tarinoitaan. Minä kuulen niitä, mutta unohdan ne melkein saman tien. Niin käy useimmalle ihmiselle.

No entäs se tehtävä? Mistä tehtävästä oli kyse?

Juusolle oli annettu tehtäväksi kertoa, että Heillä olisi minulle tarjolla työ. ”He” ilmeisesti tarkoitti Luonnonkansaa. Minun kaltaisia kuuloja, on kuulema vieläkin liian vähän ja tarinankertojat vähenee yhtä piaan. Ja koska olen tarinankertojan sukuja, sekä isäni, että äitini puolelta, ja kuulema paljon muutakin, mitä en siinä hötäkässä ymmärtänyt, minun täytyy alkaa kirjoittaa kuulemaani.

Ihmettelin, että kunka se käy, kun on tämä ihmisen mieli, mutta he lupasivat auttaa.

Juuso muistutti minua kohtaamisistani vuosien varrella. Ja niitä muistellessa mieleeni todella tulvi hulvattomia tapahtumia, puutarhalta ja rannoilta, lapin tuntureilta ja niinkin ”kaukaa”, kuin omalta parvekkeeltani. Ihaillen Juuso Rrömppäistä, Kahdella Ärrällä. (Lisänimen muodon hän ilmoitti emännälleen.) olin lyhyessä hetkessä, oppinut tuntemaan häntä jo hiukan.

Armoton herkkusuu ja utelias tiedon kerääjä, loistava kyky tulla ymmärretyksi. Fiksukin vielä, asettuu kotoseksi taloon, jonka Rouva on loistava kokkaaja, se tietää hänelle ja hänen mahtavalle tuoksureseptorilleen nautinnon aikoja. Olen melko varma, ettei tämä ollut viimeinen kerta, kun tapasin tämän Tonttuherran. Ystäväni puolesta olen myös iloinen. Kun talon onni, on noin kaikkialle ulottuvissa käsissä, ei se voi olla muuta kuin Turvala.

Mutta melkoisella tehtävällä, hän minua paiskasi. 

Kyllä, otan haasteen vastaan, kunhan lupaatte auttaa minua. Tälläistä hommaa en ole vielä tehnyt, ja asioillani on taipumusta lähteä rönsylemään, niin kuin sen eräänkin Jokisen eväillä..Minulla on oltava useanpiakin apuja, niin kuulon, kuin kirjoittamisenkin suhteen, joku puhui kuvittamisesta...Mutta,mutta, mutta...hei kuulkaa rajoittakaahan vähän..?

~*~

Luonnonkansan turinoita: Juuso Rrömmpäinen

~* ~

Rasittavaa herätä siihen, että nurkissa kolisee ja Kissat koettaa laulaa joululauluja kyläilemään tulleen tontun kanssa, ennen kukonpierua. Kun vihdoin hyppäät sängystä tarkistamaan tilannetta, (siis, että miksi ja milloin ja onko aihetta hälyyttää palokuntaa?)Ympärilläsi pomppii onnen soikiainen olento kiljumassa minun päivä, minun päivä....No niin on ystävä hyvä, toivottavasti herätit talonväkesikin yhtä riehakkaasti.

Lisää sydämiä Tytille...

Olen usein miettinyt, omaa paikkaani, täällä maailmassa. Olen hiukan outo, ihan perustallaajaksi, mutta ihan liian tavanomainen kuolevainen, luonnonhenkien keskelle. Suvussani on ollut Kuulevia ja Näkeviä, Parantajia ja Tarinankertojia. Tavanihmisen kuorissa Tähtikansaa. Minulla on ihmisen kuoret ja menninkäisen korvat. Kuulen huomisen eilisestä yli ja enemmän. Mutta nuori kun olen, luonnonkansan iässä mitaten, olen vielä niin hiirenkorvalla, etten ymmärrä kaikkea kuulemaani.

Ihmiskorvien kuuloksi, kuuloni on tuhannen huono, sillä kaiken ympärilläni kuuleman hälyn keskeltä, on usein tavattoman vaikeaa kuulla ja erottaa sitä, mitä kulloinkin pitäisi kuulla. Siksipä ympärilläni aina sattuu ja tapahtuu, kuten nyt. Päivät on mielestäni aina samanmoisia. Alkaa aamusta ja loppuu iltaan ja siinä välissä, on hallittua, tai hallitsematonta kaaosta.

Erään illankoitossa Turvalan kartanon Rouva, viestitti kotinsa tapahtumista. Kolinoista ja kissojen öisistä kekkereistä. Siinä viestien poukkoillessa täältä sinne ja sieltä tänne, viereisen tuolin käsinojalle istahti tonttu."Se olen minä, Eikö niin?" Sinäpä tietty...

Hän pokkasi syvään ja kysyi ”Saapiko häiritä”(Oikunolinkohtelias -niin olit jatketaanko? Joo)  Saapi toki , ole hyvä. ”Juuso on nimeni ja ikää 150v, eli nuori tontun kloppi.” Hän ilmottautui palvelukseen ystäväni kotiin. Ensimmäiselle työkomennukselleen. Pidin ystävälleni viestintää samanaikaisesti yllä ja havaitsin, että Juuso autteli kertomisessa, sen kun ehti.(sormet näppäimillä, hiukan tuli kirjoitusvirheitä ja hassuja sanoja, mutta veikkaan, että samaa tapahtuu kaikkialla missä Juuso häärä.)

Harmaa asuste ja jouhevasti sojottava parta, muikeaa muikeanpi ilme. Oli kuulema jo asettunut taloksi, (ihmisen vuosissa jo 6 vuotta sitten...) talonväen lupa vain virallisesti puuttui. Josko Satulan emäntä voisi välittää tietoa? Hiukan kummastellen kirjottelen viestin toisensa jälkeen ja asiat alkaa Juuson uuden työnkuvan suhteen selvitä ja samoin toiveista mausteiden ja herkkujen suhteen. Asiat Turvalan suuntaan alkaa olla kunnossa. Kun tuli valmista, istui Juuso onnesta kippurassa tuolin käsinojalla ja näytti, jos mahdollista, entistä muikeammalta.

No niin, minun työasiat on hoidettu ja sitten sinuun Satulan emäntä. Voin kertoa että tämä yllätti. Mitäs minusta? "Meillä on sinulle tehtävä."

~*~

Ps..Tämän kirjoituksen aikana, Juuso herra ehti flirttailla Tytille, laulaa kissojen kanssa kuusi joululaulua, jota en ole ikinä ennen kuullutkaan ja syödä kolme appelsiinia...Ja turina jatkuu vielä..

Luonnonkansan turinoita: Tytti ja Kantolan purku

Tytti ja 

Kantolan purku.

Kuunnellessani sipinää selkänitakaa, sain selville että Tytti on nuori, alle 200 vuotias ja Kantolassa ensimmäisiä työvuosiaan tehnyt Kotitonttu. Aloitti työt jo isomummollani ja jatkoi isosedälläni. Heidän siirryttyään henkimaailmaan, jatkoi Tytti emännöimistä autioituvassa talossa. Ja hyvin oli työnsä hoitanut, koonnut metsän eläimet suojaan myrskyjen ajaksi mökkiin ja varmistanut, ettei maankiertäjät jätä tulia vartioimatta nukahtaessaan uupumukseensa. Aina oli tilaa kulkijalle, mutta pikkupoikien ja joskus tyttöjenkin kolttosille, ei voinut Tyttikään mitään. 

Taloa oli rikottu ja tuhottu enemmän, kuin ajankulun verran. Luonnonkansan näkijöitä ja kuulijoita, tuntuu olevan iankaikkisen vähän. Tunsin ylpeyttä Tytistä, sillä hän on selvinnyt Autiotuvan emännyydestä ja ensimmäisestä kotitontun komennuksestaan loistavasti. Näitä pohdiskellen, katselin monen muun uteliaan kanssa, kun ystäväni suurine koneineen surruutti pihalle ja aloitti purkutyönsä. Yhden elämän kaari, tuli loppupisteeseensä ja ympärillä kuului jyrinän ja paukkeen lisäksi hiljaista nyyhkettä. Sinne meni kotikolo.

Meitä oli tätä tapahtumaa katsomassa ihmisiä useanpikin ja Luonnonkansaa satamäärin, Mutta Tyttiä otin kädestä ja kiitin avusta. Ei jäänyt ketään pulaan, tai kodittomaksi, kun Tytti järjesti. Mutta suuria muutoksia tuli jokaisen eloon. Minun saapumiseni Kantolan kamaralle oli suuri muutos heidän elämäänsä. Minä toin sinne uuden tien ja puratin heidän kotinsa. Nyt siellä on rippeitä ja roippeita jäljellä, pala maata ja sen kansa (minä mukaan lukien) odottamassa, että joku niistä suurista suunnitelmista, joskus toteutuu.

Toisinaan surullisin mielin mietin, että oisinpa antanut heidän elää rauhassa. Tosin, jos jos aina voittaisi, niin minulla ei oisi Luonnonkansaa kahvivierainani. Eikä ihanaa Tyttiä ystävänäni ja hyyryläisenäni. Hän nimittäin oli ensimmäinen meille muuttanut ja lähes aina näkyvissä oleva tonttu. Anteeksi, hänen korvaani supatuksen mukaan, heitä oli jo aiemmin, vaan ei näkyvissä, ensimmäiset muutti tänne jo tämän talon rakennusvaiheessa 1970-luvulla ja Asunnon väkimäärä kasvoi Kattilanväen saapuessa.(Voi että hän on tarkka) "No, jos kirjoitan, että olit ensimmäinen, Kantolasta meille muuttanut  tonttu, onko sanamuoto oikea?"- No se on totta, toiset tuli, kun minä olin ensin vähän järjestänyt täällä. 

Niin Tytti on kova tonttunen järjestämään, sen olen huomannut. Meille muuttaessaankin Tytti vain ilmestyi yhtenä päivänä viereeni. Minun jupistessa siivottomia, siivotessani lattialle kaatamiani kissanmuruja. Hän sanoi, että "siivoaminen on kivenpaa silloin, kun ei ole vielä liian sotkuista." Ärsyttävän fiksu, hauska ja rakas emäntä. Siitä edespäin hän on meillä asunut, kaataa jotain, kun rojuja on liikaa. Saa Kattilan väen villityksi konnuuksiin, jos huusholli on liian sekaisin, tiskaa seuranani koska rakastaa saippuakuplia ja asuu vaatehuoneessa, jonka mutisee olevan aivan kammottavassa kaaoksessa. Ja auttoi minua perustamaan Kattilan Kievarin, jotta Luonnonkansalla on paikka levähtää ohikulkiessa. Ja hän on ihastunut.

Yhden herttaisen Kievarin Rouvan kotitonttuun, joka supatuksillaan sai Rouvan tuomaan Sydämellisen Lahjan.

Mutta siitä tontusta kerronkin toisella kertaa.

~* ~ 

Luonnonkansan turinoita: Taikaa

~*~

Punatulkku, pyryn lähetti. Kävelyllä ollessa kuulin taas tuon ihanan helinän.

Tiesittekö että siellä missä on punatulkku, on aina mitä varmimmin myös Tonttu? Siitä tulee se tiukujen ääni. Tontun hiippalakki tuulen tuiverruksessa kilisee, kun hän pyrylähetin selässä liitelee, tarkkailee lapsia ja aikuisia. Kuinka me kohtelemme pieninpiä, talven tuulissa ja tuiskuissa. Riittääkö jyvät ja siemenet ja onko linnuilla riittävästi pesänsä lämmikettä ja kuka heistä tarvitsee lääkeapua ja kellä on uutisia keijumaailmasta.

Tonttujen ja metsänväen yhteistyö on saumatonta. He auttavat tasapuolisesti toisiaan.

  Maailmamme on täynnänsä taikaa. Puolukka metsässä korren alla majaili Tuhatjalka-Touhoke ja Mittari-Mönni ja papan navetassa Taavi, riihellä Ripa Sihinä riihitonttu ja kotolampolassa Lippi Lammaspaimen. Puhumattakaan keijuista ja menninkäisistä, joita koko maailma on täynnä. Lapsuuden kotona niitä oli ja oli kylissä ja aina kun niitä näki, olisi pitänyt päästä livistämään niiden mukaan, mutta kukapa kuunteli kakarain metkuja ja ymmärsi, että Ne oikeasti oli siellä.

Minun onnekseni, minulla on kunnia nähdä ja kuulla edelleen, koen olevani vieläkin vanhoissa salaisuuksissa kiinni. Enkä enää tunne itseäni liian pieneksi, tai liian vanhaksi, vaan juuri Keijumaailmaan sopivaksi. Ja sadun maailma elää ja voi taas paremmin. Jos minun uneni ovat lentäviä yksisarvisia ja lohikäärmeitä pullollaan, on kuin olisin käynyt kiertoajelulla kotona. Ja jos automatkalla tunnen mitä varmimmin, että nyt kuljen peikkometsien ohi, niin miksi minä silloin kieltäisin itseäni höpisemästä turhia ja käskisin jatkaa matkaani, kun voin yhtä hyvin ajaa auton parkkiin ja mennä tutkimaan oliko asia todella niin. (Yleensä se on)

On ihanaa olla aikuinen lapsi, kun on lupa uskoa turinoihin ja onnellisin asioihin. Enkelin suukkoihin lumihiutaleissa, Tuulen-Huiskun halaukseen ja Tontun tossun jälkiin pölyisellä hyllyllä. Mikä muka kieltää uskomasta taikaan? Tänään taas tajusin ettei mikään muu, kuin aikuinen minussa. Aion opettaa hänet uskomaan taas.

~*~

Luonnonkansan turinoita Ohrasaari

~*~

Luonnonkansaan tutustuneiden ihmisten kohtaamisissa, on aina paljon samaa. Tilanteet on odottamattomia ja toisinaan niin hämmentäviä, että useinkaan emme luota näkemäämme, vaan silmien hieraisun jälkee unohdamme kokemamme ”ei totena”.

Marja Lehtisen, Armen ja Helge Salon "Haltijan kertomaa” on yksi niistä harvoista luonnonhenkien kohtaamista ja elämää käsittelevistä kirjoista ja siinä ollut Helge Salon kertomus Puupaimen Aaronista. Kiitos heidän kertomuksensa, en heti silmiäni hieraistuani pitänyt kokemiani "ei totena". Hekin kohtasivat toisensa rannalla, kuten minä Entin. Luulin katselleeni ja kuunnelleeni riittävästi Tarua Sormusten Herrasta, näen sen hahmoja jo hereillä uneksuessanikin. Muistatte kirjan suurenmoiset Entit, joihin Hobitit Pippin ja Merry törmäsivät. Kuulen tänne asti, kun sanotte "satua".

Sellaistahan elämä on, satuja ja tarinoita, kuka sanoi mikä turina on tarinaa?

Entit ovat kuitenkin totta ja harvinaisia. Aarnimetsien kadotessa saattaa myös entit ja puupaimenet kadota unohdukseen. He ovat samoja, tai samankaltaisia, kiitos vaan monien maailmamme kielten. Eri alueilla on käytössään heitä kuvaamaan, heidän murteensa nimet. Aaron esittäytyi ystävälleen Puupaimeneksi ja minä huiskutan veden yli muunmuassa Entille Ohrasaareen. Nimeään hän ei ole kertonut, mutta tähän asti olen pitänyt häntä nuorena herra Enttinä.

Tuossa paikkakuntamme ulkoilusaaresta on selkäni takana kulkenut enemmänkin Kaarnalan kansaa ja luonnonhenkiä. Enttiä en ole vielä tavannut lenkkireitillä, hän on kai hiukan ujo, mutta monet keijut ja menninkäiset, tontut ja metsäenkelit suorastaan janoaa kulkijan huomiota. He ovat monasti pyytäneet lenkkeilijää hidastamaan tahtiaan ja kuuntelemaan tarinoitaan. Jotkut toisinaan niin tekeekin ja iloitsee kuulemastaan. Siksipä nyt ihan saarelaisten puolesta pyydänkin, että tänään, kun kuljet Ohrasaaressa ja näet sen erikoisemman pikkulinnun, halattavan puun, tai persoonallisen kiven möhkäleen, lenkkipolkusi varrella, niin pysähdy ja sano ”minä kuuntelen.” He tahtovat, että huomaat heidät, sillä näkymättömänä ei jaksa rakastaa. Yksinäinen ihminenkin väsyy ja muuttuu surulliseksi, kadoten ennenpitkää näkyvistä. Jos me, tai he, kadottavat taidon itsensä rakastamiseenkin, kuihdumme pois, kuin syksyn lehdet puusta.

Kun tänään Lähdette Ohrasaaren Joulupolulle, muistakaa pyytää, myös ystävänne selkänne takaa, liittymään seuraanne. Luonnonkansa arvostaa joulu aikaa ylitse muiden, mutta siitä kerron toiste. Jos näet Nuoren herra Entin, pysähdy juttelemaan ja kerro hälle terveiseni. On kunnia tuntea.

Ps. Muutama ystäväni toivoi, että turisisimme jatkossa tarinoiden sijaan, sillä näin myös aikuiset voisi lukea heidän kertomiaan.  Sadut ja tarinat on kuulema tarkoitettu, vain lapsille, mutta Luonnonkansan Tarinat ja Turinat on tarkoitettu kaikille, ikään katsomatta.

Luonnonkansan turinoita: Tytti

~* ~

Muistin mitä huomaamattani unohdin. Eli muunmuassa sen, kuinka kohtasin Tytin. Tytti on minun hompsantuu kotitonttuni. Olin juuri saanut palan maata taivaan alta. Kauniin pikku Kotosen, Kantolan tontin, jossa oli ränsistynyt mökkivanhus. Yli 70 vuotta paikallaan seissyt, siitä ajasta jo lähes 30 vuotta yksinään kallellaan kallistellut, punainen tupa.

Nyt tupa odotteli lopullista lepoaan. Pihapiirissä oli luononhenkien Onnenkoto ja talovanhus toimi heidän asuinpaikkanaan myös. Alueella asui kansaa niin paljon, että huoli uudesta huoneesta oli suuri. Omaa asuntoani tarjosin majataloksi. 

(Tämmöisen sain tietää olevan mahdollista perustaa. Tarkenpaa tietoa löysin kirjan ”Haltijan Kertomaa” sivuilta. Ja Luonnonkansa auttoi siinä, mitä sivut ei kertoneet.)

Ja Tytti. 150cm kaunista ja hoikkaa Kotitontun vartta. Marjanneraidallinen essu ja punapilkullinen liina. Punaiset tossut ja harmaa, ei. Vaalea, ei. Palleroporonjäkälän värinen mekko. Erittäin tarkka värinäkö (tämä omana huomionani.)Hän koettaa pitää minut ruodussa. Olen siitä kiitollinen.

Ensikohtaamisemme, oli tyhjentäessäni 
mökkivanhusta, ennen purkua. Olin kantamassa vanhoja pölyisiä vaatteita ja kenkärajoja nuotiopaikalle. Yllättäen hosui  Tytti ympärilläni, pitkine raajoineen ja koetti nyppiä sylistäni, vaatekappaleita ja kenkiä pois. ”Vasemman jalan saappaassa asuu Hiirolan Siiri, sitä et kyllä polta!” -Selvä, Siirin saapas, ei saa polttaa. 
Mutta ymmärrätkö, että täältä on vietävä kaikki ulos, sillä pian tulee iso kone, joka murskaa kaiken?

Voitko auttaa, että kaikki saa tiedon? En ole tavannut, kuin parven tiaisia ja sammakon, eikä loput uskalla selkäni takaa näkyville. Olen pahoillani, että talo täytyy purkaa, mutta se on laho ja vaarallinen. Kaikkea en hävitä, tila pysyy, ja niin kauan kuin se on meidän, Luonnonkansa saa täällä asua. Kotini ovet on teille myös auki.

Ja Tytti auttoi, Hän hosui ja hääräsi, hoiti tietoa selkäni taa ja tunsin luissani, että en ollut kovin pidetty henkilö.Tosin hilpeää hyrinääkin tuntui olevan, ”Juukelis puukelis, koska lienee tällä maalla, näin paljon on ollut hyörinää ja pyörinää viimeksi? Perunan nostossa? Vai se yöllinen tulipalo? Tai silloin, kun Pikku-Seija sukset sai? Muistatteko Viljo Olavin kalaverkkojen setvinnät? Nekin oli lystikkäät tapahtumat. Ikinä ei tiennyt, mihin jäi kiinni, kun verkkoja oli pihapuut täynnä. Tai kun torppa jäi tyhjilleen ja kylän klopit tuli rikkomaan ikkunoita... Tytti oli kyllä melkoinen pelotus, kun ranstakan kanssa koetti hätyttää kloppeja matkoihinsa.Mutta eihän ihmiset mitään enää nää...Miten tuo ihminen? Kuulijoitahan niillä on kyllä suvussa, samoin tarinankertojia,... oletteko kuulleet?...”

~* ~

Luonnonkansan turinoita. Osa 1 Herra Kaarnala

Ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi alkaa Tulvivanmielen joulukalenteri.Luukut aukeilee Tarinatuvan ehdoilla, Jännittää itseänikin mitä tulossa lie.

~ * ~

Hei Sinä siellä!

Minä olen Kattilan emonen, Satulan emäntä, tunnistan itseni kyllä Wilhelmiinaksikin, jos nimi tuntuu enenpi suunmukaiselta. Minun tarinani alkoi jo vuosia sitten, mustikkametsässä. Minä ja kipponi, emme vaan millään löytäneet pöperömarjojamme ja sehän pisti jupisemaan vähän rumiakin.

Tuon jupinan kuuli, se parrakas Kaarnalan Herra Kantokodostaan, ja alkoi opettaa minulle Luonnonkansan lakeja ja käytöstapoja. ”Metsän rauhaa ei sovi rikkoa, rumin jupinoin. Tapiola on Pyhän Rauhan tyyssija.”

Kun pyysin nöyrästi anteeksi, viisi vuotiaan taidolla ja viisaudella, lupasi Kaarnalan Herra näyttää marjamaansa. 

Kipollinen jouti ja toisenä päivänä lisää, Metsätontun Kunniasanalla. Kippo täyttyi ääriään myöden, suu sinistyi ja jupinat unohtui sammalille. Ja aina jouti siit'edes kipollinen marjoja, niiden hakijalle. 

Herra Kaarnalan kohtasin vielä useasti, tämän jälkeen, mutta ensitapaamisesta sain kertoa nyt.

Tänään on nimittäin ollut erikoinen päivä. Muistin mitä huomaamattani unohdin.

~*~