Luonnonkansan turinoita: Tytti

~* ~

Muistin mitä huomaamattani unohdin. Eli muunmuassa sen, kuinka kohtasin Tytin. Tytti on minun hompsantuu kotitonttuni. Olin juuri saanut palan maata taivaan alta. Kauniin pikku Kotosen, Kantolan tontin, jossa oli ränsistynyt mökkivanhus. Yli 70 vuotta paikallaan seissyt, siitä ajasta jo lähes 30 vuotta yksinään kallellaan kallistellut, punainen tupa.

Nyt tupa odotteli lopullista lepoaan. Pihapiirissä oli luononhenkien Onnenkoto ja talovanhus toimi heidän asuinpaikkanaan myös. Alueella asui kansaa niin paljon, että huoli uudesta huoneesta oli suuri. Omaa asuntoani tarjosin majataloksi. 

(Tämmöisen sain tietää olevan mahdollista perustaa. Tarkenpaa tietoa löysin kirjan ”Haltijan Kertomaa” sivuilta. Ja Luonnonkansa auttoi siinä, mitä sivut ei kertoneet.)

Ja Tytti. 150cm kaunista ja hoikkaa Kotitontun vartta. Marjanneraidallinen essu ja punapilkullinen liina. Punaiset tossut ja harmaa, ei. Vaalea, ei. Palleroporonjäkälän värinen mekko. Erittäin tarkka värinäkö (tämä omana huomionani.)Hän koettaa pitää minut ruodussa. Olen siitä kiitollinen.

Ensikohtaamisemme, oli tyhjentäessäni 
mökkivanhusta, ennen purkua. Olin kantamassa vanhoja pölyisiä vaatteita ja kenkärajoja nuotiopaikalle. Yllättäen hosui  Tytti ympärilläni, pitkine raajoineen ja koetti nyppiä sylistäni, vaatekappaleita ja kenkiä pois. ”Vasemman jalan saappaassa asuu Hiirolan Siiri, sitä et kyllä polta!” -Selvä, Siirin saapas, ei saa polttaa. 
Mutta ymmärrätkö, että täältä on vietävä kaikki ulos, sillä pian tulee iso kone, joka murskaa kaiken?

Voitko auttaa, että kaikki saa tiedon? En ole tavannut, kuin parven tiaisia ja sammakon, eikä loput uskalla selkäni takaa näkyville. Olen pahoillani, että talo täytyy purkaa, mutta se on laho ja vaarallinen. Kaikkea en hävitä, tila pysyy, ja niin kauan kuin se on meidän, Luonnonkansa saa täällä asua. Kotini ovet on teille myös auki.

Ja Tytti auttoi, Hän hosui ja hääräsi, hoiti tietoa selkäni taa ja tunsin luissani, että en ollut kovin pidetty henkilö.Tosin hilpeää hyrinääkin tuntui olevan, ”Juukelis puukelis, koska lienee tällä maalla, näin paljon on ollut hyörinää ja pyörinää viimeksi? Perunan nostossa? Vai se yöllinen tulipalo? Tai silloin, kun Pikku-Seija sukset sai? Muistatteko Viljo Olavin kalaverkkojen setvinnät? Nekin oli lystikkäät tapahtumat. Ikinä ei tiennyt, mihin jäi kiinni, kun verkkoja oli pihapuut täynnä. Tai kun torppa jäi tyhjilleen ja kylän klopit tuli rikkomaan ikkunoita... Tytti oli kyllä melkoinen pelotus, kun ranstakan kanssa koetti hätyttää kloppeja matkoihinsa.Mutta eihän ihmiset mitään enää nää...Miten tuo ihminen? Kuulijoitahan niillä on kyllä suvussa, samoin tarinankertojia,... oletteko kuulleet?...”

~* ~

Luonnonkansan turinoita. Osa 1 Herra Kaarnala

Ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi alkaa Tulvivanmielen joulukalenteri.Luukut aukeilee Tarinatuvan ehdoilla, Jännittää itseänikin mitä tulossa lie.

~ * ~

Hei Sinä siellä!

Minä olen Kattilan emonen, Satulan emäntä, tunnistan itseni kyllä Wilhelmiinaksikin, jos nimi tuntuu enenpi suunmukaiselta. Minun tarinani alkoi jo vuosia sitten, mustikkametsässä. Minä ja kipponi, emme vaan millään löytäneet pöperömarjojamme ja sehän pisti jupisemaan vähän rumiakin.

Tuon jupinan kuuli, se parrakas Kaarnalan Herra Kantokodostaan, ja alkoi opettaa minulle Luonnonkansan lakeja ja käytöstapoja. ”Metsän rauhaa ei sovi rikkoa, rumin jupinoin. Tapiola on Pyhän Rauhan tyyssija.”

Kun pyysin nöyrästi anteeksi, viisi vuotiaan taidolla ja viisaudella, lupasi Kaarnalan Herra näyttää marjamaansa. 

Kipollinen jouti ja toisenä päivänä lisää, Metsätontun Kunniasanalla. Kippo täyttyi ääriään myöden, suu sinistyi ja jupinat unohtui sammalille. Ja aina jouti siit'edes kipollinen marjoja, niiden hakijalle. 

Herra Kaarnalan kohtasin vielä useasti, tämän jälkeen, mutta ensitapaamisesta sain kertoa nyt.

Tänään on nimittäin ollut erikoinen päivä. Muistin mitä huomaamattani unohdin.

~*~

Leevin tahtiin...

Se tunne, kun olet kehunut kuinka onnellinen olet. Kuinka hyvin hienon upeasti ja loistavan mahtavasti asiat on ja sitten alkaa se alamäki, tai ylämäki, tai ihan vaan, laaksoton ja kukkulaton jakso.

Se elämän vaihe, jossa AAAARG!!!-karjaisu, ei tunnu likimainkaan sopivalta kommentilta, kuvaamaan sitä käppyrän kippuraa, joka on asennettu pään sisälle aivojen tilalle. Mutta se AAAARG!!!-karjaisu on ainoa artikulointi, johon kielesi juuri siinä pirullisessa hetkessä taittuu.

Sie tiedät.

Mie myös ja jep ei naurata, siis ihan just sillä hetkellä, mutta ehkä jo ensi viikon loppupuolella, jos vaan kukaan ei muistuta, että "elä kehtaa hyppiä, saattaa joku viedä maton tassujen alta." "Ennenkin on aina käynyt niin. "

Onko vika siis fysiikan laeissa, vai siinä, että ihminen ei uskalla muuttua? Sehän nyt on aika yleismaailmallista ja niin tiessä, kuin metsänpoluissakin, selkeästi näkyvä fakta, että ylämäen jälkeen useimmiten tulee alamäki, tai pitkä suora. Saattaahan sen ylämäen jälkeen, toki tulla mutkakin ja alamäen jälkeen järvi,tai tie päättyä lossiin, siis mikäli niitä enää nykyään on, sillä, tai täälläkään järvenrannalla. Harmi, mie tykkäsin losseista. Sadasti enemmän ainakin, kuin nuista silloista, jotka vaappuu ja ketkuu sinne ja tänne.

Mutta tähän maailman aaltoliikkeeseen. Jotkut asiat on ihan selkeitä, mutta mikä fysiikanlaki päättää, että onnenkukkuloilta liusutaan aina pää edellä petäjään? Tai kapsahdetaan katajaan. Miksei voisi olla siellä kukkulalla ja nauttia maisemista? Siitä ihanasta olosta, mikä valtavan kapuamisen jälkeen, vallitsee sydämessä. Tuo hymyn huulille ja ällönmairean ilmeen koko olemukseen. "Hyvä minä. Olinpa rohkea ja reipas, sainpas aikaan ja teinpäs upeasti tuonkin homman."

Miten ansaittua, lillua hetki, siinä täydellisessä itsetyytyväisyydessä. 

Tässä vaiheessa korvissani kuuluu se sama ääni, kuin mikä kuului vinyylilevyn jumittaessa, tai c-kaseti imeytyessä nauhurin sisään. Melko nuiva ääni ja heti kohta alkaa tulvia ärräpäitä tupa tulvilleen, koska se maailman paras levy/kasetti, saattoi juuri tuhoutua täydellisesti. AAAARG!!!

Eikö olekin niin, että olen purputtanut tästä asiasta ennenkin? Siitä, että aina käy juuri näin, että onnenaurinkoisen saavuttaessa minut, (sinut tai Hentun Liisan,) Se kiskoo perässään aivan infernaalista myrskypilveä, joka tulee kohdalle, juuri kun nassulla on se muikeista muikein ja onnellisista onnellisin the ilme.

Oletko ajatellut, että se pilvi puskee kiinnitysainetta? Fiksatiivin kaltaista ainetta, jota laitetaan hiilipiirroksen päälle, ettei värit leviä.

Ja ne alamäet ja muut "vastukset" on testejä, että kuinka syvällinen se onnen tunne on? Nelosen onnentunteella homma aloitetaan alusta, ja kasin kohdalla vähän jyrkenpää kertausta, ja täydellisyyden kynppi, on siirto seuraavalle luokalle, uusiin aallokoihin?

Turhauttavaa kyllä, mutta jospa kaikessa tässä, on joku, vielä toistaiseksi aukeamatta jäänyt, joulukalenterin luukku? Ja kunhan ollaan siinä 24-luukun kohdalla, sieltä hypää esiin musikantit, tontut, seitsemän kultaista hanhea ja joulupukki, muorinsa ja runsaudensarven kanssa, laulamaan Leevien "ylämäki,alamäki ylämäki,alamäki, yhdessä kulkien"- piisiä. Ja maailma pelastuu.

Sekapäisiä pohdiskellen ~W~

Ei mitään.

Minkälaiseksi sinä miellät, "ei mitään" tekemisen?

Tavattoman usein käytän itse kommenttia "en mitään." Kun joku kysyy mitä teet, /olet tehnyt, viime päivinä/aikoina,/vuosina?

En mitään.

Niinkö todella? Onko ei mitään sitä, että elää ja hengittää. Siivoaa kotiaan ja pitää huolta lemmikeistään, ystävyyssuhteistaan?

Tai onko "ei mitään", selviytymistä vakavasta masenuksesta omatoimiseksi ja (toisinaan) itseään arvostavaksi ihmiseksi? Matkustamista siellä ja täällä. Ihmisten kohtaamista silloinkin, kun pelottaa, edes näyttäytyä peilille.

Onko "en mitään" samaa, kuin se, mitä toisinaan kutsutaan elämäksi?

Käytän ihan liian usein, kysymyksiin vastaukseksi "en mitään", koska silloin unohtuu ne todelliset aikaansaannokset, joita itse pidän pieninä ja mitättöminä ja joku toinen taas voisi arvostaa kovastikin.

Me istumme toisinaa päiväkausia koneillamme ja selaamme ulkopuolisen maailmamme tapahtumia. Ne on jotain suurta, toisinaan dramaattista, iloista, innostavaa ja tavattoman ihmeellistä. Ja kun mieli laajenee niin suuriin sfääreihin, ei hetken nettisurffailun jälkeen oma mitätön itse, ole millään tavalla uutisarvoinen henkilöitymä.

Olisiko oma arvotus hyvä alku? Haasteellinen saavutettava, mutta varmasti vaivan arvoinen.

Vaikka Minä pidän elämästäni tälläisenään. Ei suurta draamaa. Ei valtavaa vastuuta muusta, kuin omasta päivittäisestä selviytymisestä.

Jos minä itse vähättelen omaa elämääni, annan samalla luvan myös muille, vähätellä itseäni. Miksi? Siksikö etten tänäänkään saanut tehdyksi mitään?

 (Muuta kuin noustuksi ylös aamulla. ruokituksi kaksi ihanaa kissaa, jotka oli isosti mielissään, kun kaivauduin pois vällyistäni. Pestyksi pyykkiä, imuroiduksi tiskatuksi tiskit ja tehdyksi itselleni ruuan. Kirjoitetuksi. Luetuksi päivän uutisannin. Lähetetyksi pyyntöjä, (niihin bitti-sfäärejä suurenpii sfääreihin,) että apu olisi tarpeen siellä, niinkuin täälläkin. Kootuksi itseni ajattelemaan tätä omaa päivääni. Leikitettyä kissoja. Siivottua lisää, käytyä ulkona, juteltua naapurille, jolla ei juuri juttuseuraa ole ollut tänään, eikä eilenkään. Käytyä lenkillä. Muutaman pysähdyksen taktiikalla, puhun useammankin yksinäisen kanssa. Sain useammankin tuntemattoman ihmisen hyvälle tuulelle. Sain kehuja iloisesta luonteestani ja mukavasta juttuseurasta. Sain tehdyksi itselleni välttämättömiä asioita, huolehdittua, sekä lemmikkini, että itseni, elossa tästä päivästä iltaan. Maalattua taulun kyhäelmän, jonka laitoin piiloon, kun se ei ollut itselleni riittävän hyvä. Tehtyä luonnoksia muutamasta muusta taulusta. Kirjoitettua runon. Voitettua alkavan paniikin. Rauhoitettua itseni niin, että saatoin mennä nukkumaan. Nukuttua... Nämä teot olisi olleet mahdottomia vuosia sitten, mutta...) 

Tuo päivä ei tuottanut kukkarooni rahaa, eikä virastojen kirjoihin merkintää aikaansaannoksistani, ei työtodistusta, jonka esittelisin tulevalle työnantajalle, ei stipendiä, jolla rahoittaa tulevaa koulutustani, eikä minkään mittakaavan meriittiä cvhen, jonka esittäisin jollekin, joka arvostaa minua. Siksikö siitäkin päivästä tuli "ei mitään", koska, en voi sitä "oikeaksi todistaa"?

Kaikkein kriittisin cvn lukija olen lie minä, itselleni. Mutta kertokaahan ihmiset hyvät. Milloin sitä ihminen tekee, koko maailmankaikkeudelle, itsensä mukaan lukien, niin paljon riittävästi, että ei tarvitse vastata olevansa tai tehneensä,"ei mitään," Vaan juuri riittävästi?

Olen tammikuusta 2013 tähän päivään mennessä kirjoittanut, "muutaman sivun", tätä blogia. Ihmetellyt oman pääni sisäisiä ja toisten päänsisäisiä asioita.

Vähätellyt tekemiäni ja suurennellut tekemättä jäätämiäni. Ihaillut aina, pieni kateuden maku suussani, toisia siitä, kuinka paljon he saavat aikaan päiviensä kulussa. Itse vaan "nyhrään" omia, pieniä, näkymättömiä, työttömän juttujani, saamatta aikaan mitään oman arvostuksen arvoista. Tämä on 160 "sivu". Tänä aikana 5193 ihmistä, on käynyt lukemassa näitä "mitättömiä" ajatuksiani. Se on minusta valtavan paljon. 

.... ja silti. Miksi minusta, minä en tee mitään.

Tuntuuko sinusta koskaan samalta?

Wilhelmiinan Wähättelyyn Wättyyntyneesti ~W~

PS. Suurkiitos, että olet lukenut minut. Arvostan antamaasi aikaasi suuresti.

Pelko

Näin tulevan Pyhäinpäivä tunnelmiinhan kuuluu suuressa maailmassa kaikki haamut ja pölötykset, siispä tämäkin aihe on hyvä ottaa esiin. 

Olen ainakin yhden ihmisiän elänyt "symbioosissa" pelon kanssa. Pelko ilmenee aina eri muodoissa, siltakammosta ja korkeanpaikan kammosta, avariin paikkoihin, hisseistä suljetuihin tiloihin. Pelko tunteena on aina samanlainen, mutta ilmenee milloin missäkin tilanteessa ja milloin milläkin voimalla.

Puistatuksesta paniikkitiloihin, hyperventilointiin, itkukohtauksiin tai ihan suoranaiseen, horkkaan, kyvyttömyyteen, muuta kuin jähmettyä, piiloutua jne, monta muotoa on käyty läpi. Jämähdin jopa Uljaineni keskelle Käkisalmen siltaa. Viiden auton keskelle huutamaan kauhusta. Täydellisen liikuntakyvyttömänä. Paniikin aiheutti  minua omalla kaistallaan ohittava linja-auto. Olin varma, että se pudottaa meidät kaikki alas siltä sillalta. Viis kuolemasta mutta se pudous, pelkään putoamista. Ja sitä äkkipysähdystä, mikä sen pudotuksen jälkeen tulee. Mitä luultavammin sattuu sairaasti.

Pelkään toisten kuolemaa ja sitä tuskaa, mikä tulee, kun menettää rakkaan olennon. Pelkään menetyksiä, myös kontrollin menetystä omasta elämästä. Pelkään itse pelkoa. Vuosia näitä kaikkia pelkojani, koetettiin saada kuriin järkeilemällä monenkin lääkärin ja psykologin avustuksella. Pelot on edelleen täällä, mutta viisaat luovuttivat.

Kaikkein parhaimman neuvon, luin muistaakseni Aku Ankasta.

"Jos et voi voittaa vastustajaasi, liity siihen." Ankan pojat liitty majava yhdyskuntaan ja Minä yhdistin voimani pelkojeni kanssa. Hyväksyin niin hyvin kuin pystyin sen, että pelkään. Hyväksyin sen, ettei pelkoa nujerreta järjellä, vaan se eletään ja hengitetään, vaikka itkuhuutokohtauksella läpi, mutta pelot on olemassa syystä. Hyvästä, tai huonosta syystä, mutta joka tapauksessa. 

Ennen ihmiset eli vaistojensa varassa, haju-maku-kuulo-näkö-ja tuntoaistit, sekä se Kuudes, näkymätön aisti. Ne oli olemassa, että sai saalistettua perheelle ravintoa, löydettyä heimolle asuinpaikan ja selvittyä hengissä päivästä seuraavaan, äly, totta kai myös oli tarpeen, mutta ilman heimon sotureiden aisteja, älykkö olisi ollut suojaton vaipuessaan ajatuksiinsa, keksiessään pyörää, tai vipuvartta, tapoja käyttä tulta.

Jotta tiedän ja ymmärrän pelkojani, minun on opeteltava ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu, miksi se tuntuu ja kuinka kauan se tuntuu, siltä kuin tuntuu. Jos älylläni koetan estää sitä tulemasta, se pyörii mielessäni aina. Kun älyni uupuu, eli öisin, tai siinä hetkessä, jossa hiljaisuus on ainoa kannustajani, pelko palaa takaisin. Näissä tilanteissa se pelko on ehtinyt jo kasvaa vuoren kokoiseksi. Eipä muuta kuin vuorta valloittamaan. Kiipeän, toisinaan itken ja kiipeän, mutta kyllä, tutustun vuoreeni.

Pelkooni, joka pitää sisällään kaiken, elämästä kuolemaan ja siltä väliltä, kuoleman kaipuusta, ikuisesti yksin jäämisen kauhuun...
Osa peloista on muuttunut lohdullisuudeksi ja osa on edelleen paniikkiin ajavaa, mustaa kauhua. Mieluummin silti käyn läpi sisäiset pelkoni, kuin tuomitsen ne kokonaan tyhmyydekseni. Meitä varjoja pelkääviä on paljon, enkä usko, että meistä kukaan on tyhmyyden vuoksi peloissaan, vaan aika usein liian ajattelemisen vuoksi. Ja eikös se ole juuri järki, jota siihin ajatteluunkin käytettiin. 

Tunteet vei kuin lastua laineilla, jos joku otti ja rakastua rätkäytti. Vei laineilla, ei laineen alla, kuten liian järjenäänen kuuntelusta saattaa käydä. Se kuuluisa Sammakokin, joka kiipesi pystysuoraa seinää ihan ylös asti. Sillä oli tunne, että pystyy ja kykenee, muttei kuuloa, jonka avulla olisi voinut kuulla ne kaikki järjenäänet, jotka huuteli, ettet pysty, et kykene. Jokainen opetelkoot parhaat tavat, järjen käyttö kuuluu ihan oleellisena osana kaikkeen, mutta se ei ole se ainoa oikea käytettävissä oleva lahja, joita meille on avuksemme annettu. Peloilla on syynsä. Kun oppii tuntemaan ne, huomaa, ettei kaikkia pelkoja tarvitse enää ruokkia.

Näin minä luulisin.

Pelkoterveisin ~W~

Luonnonkansan turinoita: Höyhen Keiju

Höyhen keiju hupsahti

ensin eteeni hiekalla. 

Hän oli pahan kerran 

pöpperössä

ja hämmentynyt. 

Mutta hetken hiekkoja 

pudisteltuaan 

oli Keijulla hassutukset mielessään.

Voi puhalla,

lentoon lähetä,

pitää mennä katsomaan, 

tähtiä, tai mitä vain, 

maailman mukavuutta, 

ei jouda jäämään,

tekemään 

tuttavuutta tämän 

pitenpään. 

Laitan viestin,

tai tuulelle tarinan,

kyllä sen kuulet,

kun hiljaa,

hitaasti hissutat.

Tuuli tuo ja tuuli vie

 nyt kiire jo on

puhalla, puhalla.

Pois päästävä on.

Ja minä puhalsin.

Lensi väkkäränä metrin, 

jos toisenkin,

tuo Höyhenkeiju soma,

joka tuulen oma. 

Vaan lässähti 

rantaveteen

ja hätäännyin,

mikä nyt eteen .

Uppoaahan tuo,

kun höyhenhelmat

vettä juo. 

Vaan

huiskishaiskis

tättärää

keiju mua tervehtää 

ja jo luistimilla 

liitää,

pitkin pintaa Päijänteen,

Matkaan arvaamattomaan.

Laulaa lauluaan,

"hei hoi höyhenet,

tulkaa hitupikkuiset,

tää on hauskaa tättärää,

Tanssi talven alkaa,

vailla jäitä liidän, 

nopeana kiidän.

Etsin hauen mahtavan,

sen ratsukseni opetan

ja kuljen kuuran teille,

sieltä vaikka 

tuntureille.

Olen keiju huoleton,

mulla taskus suuri ilo on 

ja

sydämessä rakkaus, 

tuon hassun naisen puhallus.

Se vie minut 

maailmalle. 

Tiedät tien sä Keijumaahan,

siellä jälleen 

nähdä saat,

Kaikki hitupikkuiset,

Keijuäidin rakkaudet.

Kiitos Armas ystäväin,

kun matkaan minut laitoit näin.

Mun tiet on auki tähtiinkin, 

noihin kauniin tuikkiviin 

ja veden pinnan väreisiin.

Niihin nimet kirjattiin.

Minun ja Keijun toisenkin.

~W~