Viime vuonna näihin aikoihin, elin elämäni jännittävinpiä aikoja. Suuria suunnitelmia pää täynnä. Olin viimein uskaltautunut ottamaan aikuisen elämäni vaikeimman ja suurinta rohkeutta vaativimman askeleen. Ikäni ja olemattomat seurustelusuhteeni huomioiden, olin päätynyt ratkaisuun, johon moni yksinäinen nainen tuhannesti aiemmin, on päätynyt. Eli Väestoliiton klinikan asiakkaaksi ja tekemään lapsen yksin.
Ratkaisu oli vaatinut pitkän harkinnan oman pään sisällä, mutta kun se oli tehty ja käytännön ongelmat oli poistettu tulos oli, että olin lähdossä nyt toiseen inseminaatio hoitoon. Jännitys oli suuri mutta luotto onnistumiseen luja.
Muutamien viikkojen kuluttua jännitys alkoi muuttua iloksi ja varmuudeksi siitä, että pieni kullannuppu oli tulossa. Kun kuuli ympärillä olevilta vauva uutisia, niin oisin innosta piukeena halunnut kertoilla omaa uutistani, mutta vielä oli kaikki niin varhaista ja piti muistaa se, ettei kaikki aina suju hyvin. Ei silloinkaan vaikka asiat on edenneet jo pidemmällekin, Vaikka vauva oisi jo valmiskin, voi jokin mennä pieleen. Tämän minä olen joutunut oppimaan rankimman kautta elämässäni, kaikkien asioiden suhteen.
Voi mennä hyvin, mutta voi mennä huolella huonostikin, eikä mikään ole varmenpaa, kuin epävarma.
Kun on kysymys "varttuneemmasta" (Nätinpi sana vanhasta), ensisynnyttäjästä, tutkimuksia tehdään tiuhenpaan ja tarkenpaan. Ja Väestöliiton kautta tehtävissä hedelmöityksissä tulevaa äitiä/äidiksi haluaavaa, tutkitaan kaikin mahdollisin tavoin. Mahdolliset sairaudet, esim rinta-kohtusyöpä ja kilpirauhassairaudet jne pois suljetaan, mielentila tutkitaan ja muullakin tavoin tulevan äidin ajatuksia kartotetaan hyvin kattavasti. Jo ennen kuin edes päätetään, voiko inseminaatiota yrittää. Jollain tapaa koin, että ihmisenä, joka on koko elämänsä ollut lääketieteellisen suurennuslasin alla, en tätäkään toimenpidettä ilmeiseti ilman lääkärin apua osaa suorittaa. Sarkasmia, tiedän, mutta ajatuksissani pyöri vuosien takaiset ( tavallaa onneksi) epäonnistuneet seurusteluyritykseni. Ihania ihmisiä, vaan ei minua varten kukaan, enkä minä heitä varten.
Raskaustestin tehtyäni ja sen positiiviseksi havaittuani tein kuten siihin saakka joka päivä. Pistin käden napaselle ja sanoin ääneen "kiva kun olet siellä". Toivotin napaselleni aamulla hyvää huomenta ja illalla hyvää yötä. Jos ei joku yö tullut uni, niin hymisteli keksimiäni hyrinöitä pimeään, vain itse ne kuunnellen.
Kun sitten ensimmäisen kerran Väestöliitolla nousin tutkimuspöydälle ultraa varten ja odotin jännityksellä pienen kuulumisia, lääkärin ilme ei vastannut ollenkaan omaa iloista mieltäni ja kaikki onni odotuksesta, vaihtui hyvin nopeasti peloksi. "Sikiö on, mutta viikkoihin nähden kovin pieni. Tule viikon päästä uudelleen." Muutama päivä ennen uutta tutkimusta, alkoi kivut ja tuntui, että pieni elämän kipinä katosi. Kun myöhemmin Uudessa ultrassa, sikiön sydänäänet oli kadonneet ja minun pieni vauva todettiin kuolleksi.
Minun vauva, oli lääkärille sikiö ja jotta tuo sikiö saadaan pois, "nimipäivälahjakseni" määräsi lääkäri lääkettä ja minä menin kotiin otin lääkkeeni ja yhden kauniin toukokuisen päivän uin turtana verilammikossa. Kaikki hyvin ja se siitä tarinasta.
Paitsi ettei ole, minä menetin vauvan, ja koetin vähätellä asian kamaluutta itselleni ja ystävilleni ja silti minä olen pian vuoden surrut sitä, mitä menetin. Pienen tytön, tai pojan, minun lihaa ja verta.
Minä kävin vielä kerran syksymmällä uudelleen inseminaatiohoidossa ja alun hyvistä merkeistä huolimatta, sekin tilanne päätyi vessanpönttöön. Ja minä tunsin itseni huonoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi. Tunnen edelleen monina päivinä. Olen niin huono, etten kelpaa äidiksi. Niin huono, etten kelpaa mihinkään, niin huono, kun tunnen niin paljon pelkoja, en saa haaveideni elämää, kun ei onnistu mikään. Minä pelkään toisinaan, että hukun siihen pahaan oloon ja turhautumiseen, jota itseni suhteen tunnen. Mutta eniten pelkään, ettei minusta todella koskaan enää ole sanomaan omalle napaselleni, että "kiva kun olet siinä". Aivan kuin vauva olisi voinut olla ainoa rakastettava asia minussa. Itseleenkin täytyy pystyä sanomaan "kiva kun olet siinä". Sen jälkeen kai jaksaisi paremmin rakastaa, jotakin kehonsa ulkopuolistakin.
Minä tulen sinua vastaan useasti hymyillen, toisinaan omiin ajatuksiini vajonneena, mutta kun minä vedän kotini oven kiinni perässäni, täällä vastaanottaa minut kahden kissan täyttämä hiljaisuus. Se ei ole vähän, mutta se on toisinaan ihan liikaa, kun suru puskee sydämen sisältä ulos. Minun elämääni ei enää kuulu perhehaaveet, eikä muutoinkaan suuria suunnitelmia tulevaisuuteen. Väestöliitolla käyntejä en enää jatka, sillä se oli henkisesti hyvin raskas kokemus, kaikkessa kliinisyydessään. Ystävien tuki oli kaikessa korvaamaton apu, mutta heillekään ei kyennyt näyttämään kaikkia heikkouden hetkiään. Vaikka koetin suhtautua asioihin positiivisesti, muistan vain sen menettämisen kivun, joka edelleenkin jäystää tylppänä mieltäni.
Muutama viikko keskenmenoni jälkeen, kaupassa puolituttu, hyvin turhautunut äiti murisi lapsensa käytöksestä ja tuhahti minulle, "haluukko pikkupojan? Saat viedä." Mieli olisi tehnyt sanoa paljon ja rumia. Tarkalleen en muista, mitä sanoin, mutta jälkeen päin mietin, että mitäpä oisi tapahtunut, jos oisin napannut tuon söpön pellavapään kainalooni ja jättänyt tuon ajattelemattoman äidin, siihen kaupan hyllyjen väliin pohtimaan maailman menoa. Lapsi tuskin oisi asiasta traumoitta selvinnyt, näinkö lie selvisi muutoinkaan, äitinsä kovaan ääneen sanomista, ajattelemattomista sanoista, mutta oisiko tuo äiti mahdollisesti miettinyt seuraavia sanojaan tarkemmin?
Onhan se totta, että perhe elämä on joskus hyvin raskasta ja mielialat on hyvin räjähdysherkkiä meillä kaikilla, mutta toivoisin niin kovasti, että kun olet Lapsen lahjaksi saanut, älä ikinä, ikinä milloinkaan väheksy sen lahjan arvoa. Älä edes väsyneenä "kauppaa" kalleintasi vieraalle napattavaksi, sillä sinä olet hänet luonut ja lahjaksi saanut, hän on sinun. Kun luen uutisista, kuinka jotkut vanhemmat ottaa ja tappaa lapsensa uupumuksensa vuoksi, toiset laittaa juuri syntyneen pakkaseen, hautaa takapihalleen ja toiset tappaa teininsä ja pakastaa. Kuinka Jossakin lapsia siepataan ja hyväksikäytetään. Ja sitten näen, kuinka Monille, lapsia toivovalle, ei moista äitiyden, tai isyyden kunniaa suoda ollenkaan ja toisille tämä lapsi on vain hetken laina, kipinä sisällä, syttyy ja sammuu pois... Taivas kun toisinaan tuntuu että maailma on järjiltään mutta siltiki, Säilytä rakkautesi. Rakasta, kun siihin on tilaisuus. Niin kauan kuin voit.
Tämän tekstin kirjoittaminen on minulle eräänlaista menetyksen käsittelemistä. Mitkään sanat ei riitä kertomaan niistä tunteista, joissa olen ja elän, tämäkin kirjoitus tuntuu uudelleen luettuna tyhjiltä sanoilta.Vuoden aikana mikään rohkaiseviksi tarkoitettu kommentti ei ollut riittävä, sillä niitä on tullut kuultua yhden, jos toisenlaisia, ja ei, ne ei mikään vie pois tuntemaani kipua. Vaikka kuinka moni muu nainen on kokenut saman ja käynyt läpi vastaavaa, meistä ei kukaan voisi olla toistemme vertaistukena, sillä kokemus on niin yksilöllinen. Saatamme ymmärtää kokemuksiamme, muttemme sen vaikutusta. Ja ystäville ja läheisille voi puhua tietyn määrän, heitä ei voi kuormittaa liikaa, sillä piaan ikäviä aiheita alkaa itsekin vältellä, sillä ei halua pilata toisenkin mielialaa. Ja kyllä, tilanteessa oisi voinut käydä huonomminkin, meille kummallekin, mutta kävi näin. Ja seki sattuu. Yhden matkan polustani kuljin näin, mitään katumatta, kipuakaan kaihtamatta ja sitä sain, nyt tahtoisin jatkaa matkaa.Kiitollisena siitä, että Sain olla äiti ~W~
.jpg)