Pienenä sitä eksyin hiihtoladulla. Yksin ollessa, maisemia syöden, silmät huijasi aivoja, että "Ei ei tuo ole millään tuttu talo, ei lainkaan, ei yhtään, eikä ikinä nähtykkään." Hiihdän huutoparkua mylvähdellen takaisin sinne sairaan kauas, mistä eksymään tulin, valittamaan hiihtointoiselle isille, äidille ja iso veikalle, "Minen löyvä kotiin täältä!!!!!!!!!"
Marjamettässä äippäsen kanssa, hukuttiin mettään, ämpärit painoi ja tassut painoi ja lopulta ärrimmurrikin painoi ja kohta otettiin ja huutomylvittiin molemmat jossain "lähipellolla" töitään tekevää isi-Villeä "Isii tuu löytämääään!!!!!!"
Sukka, tai muu vaatekappale hukkui, pyörän avain, tai koulukirja lähti hukkupiiloonsa, tai juur se ainoo oikee kirja, kirjanmerkki, tai yöppä, joka just sillä erää oisi ollut pakko löydettävä. Tähänkin kaikkeen löytyi ratkaisu, kun hihkaisi kimakoilla oktaaveillaan "Äitee tuu löytämään!!!!!!!!"
Pari ärmäräytä, oikeille henkilöille ja jo alko tapahtua. Mikä kikkaran kökkö tähän elämään nykyisin on tullu? Vaikka kuinka tungen tuutin täydeltä ärinää, niin avaimet on hukassa, samoin lompakko, ne aurinkoiset lasit. Misson mun sontsa, misson mun pipo? Kaik on ja pysyy hukassa, vaikka kuin niitä kutsuvasti vihellän. Hanurista moinen.
Ja jos olen itse itseltäni hukassa, mielipahan keskellä ja harmin vyörykkeessä. Eksyksissä elon tiellä, niin ei auta huuto ei mekastus, ei tuu isi, eikä äippä löytämään. Sanoin kuvaamattoman huonoa on palvelu nykyiässä. Edelleen on äippä ihana, jolle voi marmattaa hukkuneista huopikkaista ja kadonneesta kynäkotelosta, eksyneisiin ajatuksiin. Nauraa hattarapilvelle, jolla on päänsä vuorannut. Itkeä ihmisyyden vaikeutta. On ystävät, joille avautua elon haittatekijöistä ja niistä ilon kimalluksistakin. Mutta suunnat on jokaisessa etsinnässä ja löydännässä päätettävä itse. Hyvin, huonosti tai hyvin huonosti menestyen.
Jos olen sillä pellon laidalla, missä näkyy se iso valkonen talo joten tunne, on itse puhuttava ne silmät näkemään se, mitä edessä on, sellaisena kuin se oikeasti on, eikä pelolla verhoiltuna, kuten sen säikähtänen lapsen silmin näin. Ei auta odottaa, että isi sieltä henkimaailman töistään tulisi ja puhuisi talon naapurin taloksi takaisin. Hitsi miten helposti hän siinäkin onnistui. Niin kuin onnistui puhumaan liikkuvan kiven lopettamaan pomppimisensa ja navetan ikkunasta näkyneen tontun, ihan tavalliseksi navetta kissaksi.
Ihmeellisiä on aikuiset ihmiset.
Koskahan minä kasvan niin suureksi, etten eksy olemattomaan, enkä kadota avaimiani, puhelintani, itseäni ja sitä elämäni punaistalankaa? Huudellen ja huhuillen, lakkaisin niitä etsimästä. Hukkapiiloon laittamiani. Kadotettua eilistä päivää, tai menetettyä mitälie?
Hukuksista huudellen ~W~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti