Suvaitsevaisuus.

Tunnustan suoraan. En ole suvaitsevainen.
En siedä perheväkivaltaa, en naapurihäiriköintiä, en koulu-työpaikka, tai nettikiusaamista. En selän takana puhumista, en syrjimistä missään muodossa, miltään ikäluokalta, ketään kohtaan, en edes niitä kohtaan joilla olisi tosiaan syytä hetken aikaa katsella omaa napaansa kauemmas ja omaa napaansa lähemmältä. 

Meillä on kaikilla syytä muuttaa katseen suuntaa toisinaan. Ihan siksi, että ehtisi tarkistaa kuinka paljon napa kerää nöftää ja ihan siksikin, että onko toisilla mahdollisuus katsoa napansa nöftää, vai onko sekin jo viety, niinkuin tuhkat pesästä?

Se uutistarjonta.

 Saako Lörtsy olla Lörtsy, tai Karjalanpiirakka Karjalasta, vai vaan riisistä. Voiko ja saako, vain hetero olla parisuhteessa (siis jos sattuu sen suhteen löytämään? Eihän sekään ole niin sanottua, että löytyy sanon minä.) Maailmassa olisi niin paljon muutakin mihin tarttua ja suuret päättäjät tarraa epätoivon vimmalla kiinni pilkkuihin. Vai onko joku muu kiinnittänyt huomiota siihen, että rommipullossa oisi tosiaankin ollut joku julkisuudenhenkilö? Ainiin olihan hän joskus vuonna nakki ja suttura pornoteollisuuden multipeenis? nimeltään Ron mitälie sama kun se alkohooli, jota ei saa mainita Wiskin lisäksi. (Häpeäkseni, vai helpotuksekseniko lie tunnustan, etten ollut koko juomaan, tai mieheenkään, kiinnittänyt mitään huomiota aiemmin. Tarmoilijana ollessani katsoin, että etiketissä oli joku tahra, enkä kiinnittänyt siihen muuta huomiota, kiitos Kyseisen Ron-herran videon tajusin melkein mistä on kysymys, jonkun nimikko juoma ei saa enää olla hänen nimikko juoma, koska hän on oikeasti olemassaoleva henkilö. Seuraavaksi sensuroidaan kai Karl Fazer?)

Ihmiset juo, syö, tupakoi ja harrastaa intiimiä kanssakäymistä, sekä pilkkujen, että pisteiden, sekä toistensa kanssa. Kaikki on kivaa kohtuullisissa rajoissa, mutta yllättäen kaikesta, mitä ihmiset tekee jonkun toisen ihmisen mielestä liikaa, aletaan tekemään laitonta

Ihmiset ovat juoneet ikiaikojen, siitä saakka, kun joku keksi käyttää viinimarjamehun, tai jonkin muun nestepitoisen juomansa. 

Humaltui ja havaitsi humalakokemuksensa hauskaksi ja ressitasonsa nollaavaksi. No humalaista idioottia en suvaitse, enkä humalan tuomaa väkivaltaa, siis selvänkään ei tarvitse känninkäistä piestä, olkoon känninkäinen kuinka rasittava ja hermostuttava tahaansa. Mutta en kyllä suvaitse selväjärkiseksi todettua valtion virkamiestäkään, joka asemansa turvin voi suustaan päästää sammakon ja vaikka kokonaisen lantapatterillisen paskaa, eikä häntä silti haasteta oikeuteen kunnian loukaamisesta, tai rasitisista kommenteistaan. 

Jos tahtoo kunnioitusta, niin mukavaa olisi jos kunnioitettuhenkilö, kunnioittaisi muitakin, kuin vain itseään. Hyvän aseman luulisi jollain tapaa tekevän ihmisestä kiitollisen, iloisen ja jopa ajattelevaisen heitä kohtaa, joiden asema ei ole niin kehuttava, mutta toisin tuntuu käyvän tässä maailmassa. En pidä siitäkään, suvaitsen, vaan en pidä.

En pidä Siitä, että ihmiset tuhoaa itsensä alkoholilla huumeilla lääkkeillä ja jos jonkinmoisilla aineilla, holtittomalla käytöksellä hullulla vaaran tavoittelulla ja aivottomuudella. En pidä siitä, mutta se, että he tekevät kuten heidän täytyy, minun on suvaittava. Minun on suvaittava ja annettava anteeksi monta asiaa, mitä ihmiset tekevät, ihan vain itseni vuoksi. Sillä, jos jatkuvasti hönkäisen palkokasvustoa hengityselimiini, kun joku maailman laidalla tekee jotain täysin minun periaatteitani vastaan, niin pian sisälläni ei ole tilaa hengittää. 

Enkä suvaitse enää elää itseni kanssa, jos minun on jatkuvasti tuomittava joku muu, tai itseni siitä, että ajattelen, toimin tai hengitän eritavoin, kuin toiset, nukumme eri aikoihin syömme, juomme, harrastamme, tai vanhenemme eritahtiin. Uskomme erilaiseen Jumalaan, palvomme kuka mitäkin, tai ei mitään. Jos Jumala loi miljoonia erilaisia kukkia eläimiä ja ihmisiä niin miksi hän oisi tarkoittanut, että kaikkien pitää rakastaa, lisääntyä ja elää sammalla tavoin? 

Onhan niitä kaksineuvoisia kalojakin, enkä usko, että niiden keskuudessaan pohditaan, että onko tuo nyt laitaa, että setä ois täti? Ne on ja se siitä tarinasta.

Suvaitkaa suvaitsemattommuus ja sallikaa napanöftä.

Kaikella rakkaudella ~W~

Ps. Kuvat ei liity millään muotoa tekstiin, mutta... Hei. Ei ne ole tainneet liittyä yhteen aiemmissakaan teksteissäni. ;) <3 

~

Elämämme Laulu.

Joskus sitä vaan on, hiukan hankalanpaa olla siinä missä on, pelkäämättä ja ahdistumatta. Kun ei voi sanoa ja selittää muutamalla tyhjentävällä sanalla että tässä vika. Tai voisi tietty, mutta, jos ottaisi ja tussauttaisi vian ilmoille, epäilisit reaktion olevan,"voi voi oivoi, voinko auttaa hössön hössön" säälin tulvaa, tai halveksivaa, "eihän toin nyt mitään, mutta ootas kun mä kerron, kuinka mulle kävi, se on sentään jotain."

Tämä pelko päässään on siis helponpi näyttää, autonvaloihin eksyneeltä jänekseltä, tai pentujaan puolustavalta kissan ja karhun risteytymältä. "IIIIIkkk" Tai "Mur Sihis, tuuppa tänne, niin saat hyvästellä nätin naamasi." Olkoon tiedon julkituominen, kuinka puhdistavaa hyväänsä, se toisten ihmisten reaktioiden pelko, saa mieluummin hyytymään noiden naamareiden sisään, kuin luopumaan siitä "harniskasta", jonka sisälle olemme maastoutuneet ja suojautuneet vuosi miljoonia, hyssytellen kokemiamme vääryyksiä.

Oikeastaan sekä vääryyksiä, että onneamme.

 Asiat vaijetaan kuoliaiksi. Eikä vain asiat vaan koko elämä. Minulla ei ole suurtakaan tietoa lähimmäisen elämästä koska kysellä ei saanut, eikä juuri puhuttukaan mistään henkilökohtaisuuksista, sillä "kel onni on se onnen kätkeköön" ja "huolillaan ei saa ketään rasittaa." Eli siis, jos sattui olemaan hiukan huolimaton ja jokin meni rikki, ei kannattanut  siitä hiiskahtaakkaan koska, mitäpä sitä ketään huolillaan rasittaisi... (Oisipa tämä ajatus pompsahtanut pienen minun mieleen vuonna 1 ennen nakkisotia. Oisi vaan hyssynnyt särkyneen peilinkin hyssylän kulmaan, hys hiljaa huomaamattomaksi...)

Maailma on ristiriitaisuuksia täynnä. Se kumoaa ensimmäisen lauseen jo toisella. Kadottaa positiiviset kaijut negatiivisten huutojen alle, ennen kuin kukaan on tajunnut mitään. On melkeinpä hämmentävää, miten yhteen lauseeseen voi sisältyä niin paljon negatiivista, kun päälimmäinen tarkoitus oli kuitenkin sanoa jotain kaunista.

Mietitäänpä vaikkapa toteamusta; Tänään oli kaunis päivä, mutta vesisade ja pilvisyys, tuntuu jo kerääntyvän taivaan rantaan. Muttaan saakka kaikki sujui. 

Jätetään mutta pois: Tänään on kaunis päivä. 

Vau, heti tuli iloinen mieli. Se kaunis päivä tarttui minuunkin. Rupattelemme kauniin päivän kanssa pitkään ja poistumme kotiimme hyvillä mielin, jos vaan keskustelusta pysyy pois mutta. Ups!

Jossiin saakka meni nyt hyvin. Eli, jos ja mutta pois.

Tänään on kaunis päivä. Vau heti tuli iloinen mieli. Se kaunis päivä tarttui minuunkin. Rupattelemme kauniin päivän kanssa pitkään ja poistumme kotiimme hyvillä mielin.

Tämä alkaa näyttää paremmalta. Silti mietin, että on paljon sanoja ja lauseita ja tunteita, jotka pitäisi poistaa tiedostoistamme, jottemme aiheuttaisi turhaa mielipahaa harmeillamme, tai paljastaisi, sitä kätkettävää onneamme, tai kertoisi siitä onnesta ja seuraavassa lauseessa, jo mitätöisi sitä. Vai olisiko sittenkin niin, ettei kenenkään sielun sisälmykset, voi olla niin synkkiä, tai onnellisia salaisuuksia täynnä, etteikö ne kestäisi päivän valoa?

Vai emmekö me vaan osaa olla onnellisia?

Olisiko kenties aika alkaa opettelemaan onnellisemman olon tuntoja? Kaikessa ei voi olla täydellinen, huolia ja murheita on ja uusia tulee, niiden kanssa vaan taitaisi selvitä paljon paremmin positiivisemmilla asenteella ja toisinaan sillä puhdistavalla marmatusaallolla. Eihän ilmapallokaan määräänsä enenpää sisällään kestä. Ottaa ja sanoo vielä

PUMMM!!!!

Rakkaudella ~W~

Suru

Siellä se,

edelleen sinnittelee.

Syvällä sydämessä,

Suru.

Elän sitä läpi,

katsellessani meluavia lapsia,

väkijoukossa,

nähdessäni äitejä,

isiä.

Lukiessa

uutisia,

 jonottaessa,

Kuunnellessa vitsikkäitä

ihmisiä,

ystävien lasten kanssa

kulkiessa.

Lainalapsia.

Rakas ihminen,

pieni on pieni, vain hetken,

pidä siitä pienen kädestä kiinni,

niin kauan, kun 

käsi on kiinni pidettävissä,

Meille

lapsi on laina vain,

kunnes kuolema meidät erottaa.

Maailmassa aika

kuoleman, ei katso,

synnyitkö jo,

elitkö päivän vain,

matkaatko ohitseni, suoraan 

seuraavaan elämään?

~W~

Kun et tiedä.

Kun et tiedä,

Kysy aina hankalia kysymyksiä,

sano ääneen 

kaikki, mitä ajattelet.

Katso hämmästyneenä,

jos jokin ei ole

ajatustesi mukainen.

 Kun et tiedä,

tyrmää kanssakeskustelijasi

arvauksilla,

ole aina vitsikkään rento,

Lyö vyön alle ja

vähättele.

Kun et tiedä,

 vihjaile,

arvuuttele.

Keskustele kovalla äänellä

ystäväsi kanssa.

Kun et tiedä,

vetoa aina tietämättömyyteesi,

ole petollisesti häijy.

muistuta aina 

iästä,

painosta,

siviilisäädystä, 

tai säädyttömyydestä,

taustasta.

Sopimattomuudesta.

Kerro,

 miten sinusta asioiden tulisi olla.

Koska 

näin on ollut,

näin kuuluu olla,

näin on aina oleva,

Siihin saakka, kunnes minä

tulen ja muutan näkemyksesi.

Älä tee minusta muottia,

kun et tiedä kuka olen.

Yhdestäkään sirpaleiksi hajonneesta,

ei sinulle 

ole oletusarvoa,

 sillä

me tulemme ja muutamme

kaiken, 

mitä pysyväksi luulit.

Sinutkin.

~W~

Muurahaispesä

Tiedätte ne keot metsissä? Isonpia ja pienenpiä, yleensä puun eteläisellä puolella, sellaisella paikalla jonne auringon valo parhaiten paahtaa. Neulasista ja kaikista pikkusälästä rakennettuja ruskean sävyisiä kekoja. Joidenkin tietojen mukaan ne sijaitsee maasäteilylinjan ja Curri-linjan risteys kohdassa, jos tämmöinen termistö jotain sanoo? Muurahaisten polut kulkee näitä linjoja myöden ristiin rastiin ja niillä kulkijoilla on yleensä kova kiire.

Se niiden kiire, on aina hämmentänyt minua ja viime keväänä, koin muurahaisten taholta toisenkin, todella kumman ihmetyksen aiheen. Kuulen niiden askeleet. En toki, jos ötököitä on yksi jossakin, mutta lenkkeillessäni metsässä keväällä, kuuntelin ihan kummallisen rytmikästä ääntä, joka tuntui koko ajan lähenevän ja lähenevän. Noin 50m askellettuani tulin muurahaiskeolle ja ääni pauhasi kuin oisin ollut autotien varrella. Hiukan vauhkona katselin ympärilleni ja koetin selventää mistä ääni tuli. Oli uskomaton tunne tajuta, että noin sohvatyynyn korkuinen kasa ja kaverit, jotka sen ympärillä hyörivät, oli äänen alkulähde.

En ole koskaan voinut kehua kuuloni terävyydellä ja niinpä tämä kokemus oli hyvin mieleen jäävä. Pitkin kesää ja kevättä seurasin tilanteen kehittymistä ja aina jossain vaiheessa huomasin että "äänet hävisi."Sadesäällä niitä ei kuulunut, kun kasvit kasvoivat ne pehmensi ääniä ja jos olin liikkeellä jonkun muun kanssa, ei ääniä kuulunut lainkaan. Yksin ehti kai kuunnella, mitä maailmalla on sanottavanaan. Nyt ne äänet ovat kadonneet ihan kokonaan, ei kuhinaa muurahaispesissä. Tulee siis talvi.

Kaikkineen kuhina ei ole kadonnut. Muutamaan otteeseen, on oman pään sisällä, askeltaneet hiukan samankaltaiset askeleet, ne ei ole yhtä rytmikkäät, eikä yhtä mukavat kuunneltavat, eikä aivan yhtä selkeästi sijoitettavissa, johonkin tiettyyn asiaan, paikkaan, tai liikkujaan, vaan se on kuin hermostunutta varpaan naputusta. Hiukan kiireistä, tuohtunutta ja toisinaan äkäistäkin, joskus innosta naputtavaa. Kuin koiran hännän rummutusta, huiskintaa, kissan kiukulla, tai häiriötekijöitä pois huiskivaa, kuin lehmän, tai hevosen häntä. Niistä kaikista lähtee hauska ääni, mutta tämä ääni on hiukan hermostuttavaa, sen sävy muuttuu aina sen mukaan, missä olen. Tänään lenkkeillessäni se oli, kuin rauhallista pisaroitia, 

Nykäisi katselemaan milloin puun kuorta, milloin harmaata taivasta, toisinaan kuohuavaa järven selkää ja toisinaan ihan vain silmäluomien sisäpintaa ja kuuntelemaan tarkemmin aallon kohinaa ja tuulta. Ihana marraskuu, viima pieksi poskipäitä ja vesi oli likaisen ruskeaa,sakeaa ja sekoitettua.

Minä jään usein rantaan katsomaan aaltoja, nautin tuulesta ja niistä äänistä,mitä se saa aikaan hioessaan veden pintaa rantaa vasten ja osuessaan hupun reunaan, tai suoraan korviin. Samankaltaista kohinaa, kuin maailma muulloinkin pitää, mutta rannan tuuli puhdistaa. Näin marraskuussa, kun kaikki tuntuu vain kuraisen rapaiselta, tuo tuulen tuiverrus "pään sisällä" tekee hyvää koko keholle. Se on koko olemuksen tuuletus. Ja se sai minut myös oivaltamaan, mikä on ollut se levottoman monimuotoinen askellusääni pääni sisällä.

Se on minun elämää. Muurahaiskeossa se oli muutaman kymmenentuhannen muurahaisen elämän kohinaa, mutta tämä kohina on kuin television kuvaputken säätösuhinaa, ennen näitä littanan olemattomia hilavitkuttimia. Aivan kuin minua säädettäisiin kohdilleen.

Silloin kun suhina aiheuttaa mukavaa hyrinää ja kehräystä, kanavat on minun mieleisillä sijoilla ja sitten kun se levoton huiske ja naputus alkaa, ollaan menossa jonnekin sellaiseen suuntaan, joka ei ehkä aivan ole sen mukaista, kuin toivoin, mutta ei ihan pielessäkään. Jotain vaatisi tehtäväksi, mutta asema antaa odotuttaa itseään, siispä pyörittelen peukaloita(säätönamikoita) vielä kotvan. Tämä oli hyvin hermoja kiristävä vaihe silloin, kun koitti saada kanavan näkymään ja tiesi, ettei sen huippu hyvän leffan alkuun ole enää, kun muutama hetki.

Nyt on mahdotonta sanoa mille kanavalle minua säädellään. Toivon vaan että tiedossa olisi hauska leffa, ei enää itkua ja hammasten kiristelyä ja mielellään ei myöskään kaaosteorioita, eikä huonoja uutisia. Vaikka romanttista komediaa, tai joku kiva piirretty edes. Muttei verta ja suolen pätkiä, minun kananaville enää. 

Hartaan toiveekkaasti suhistellen ~W

~

Ystäväni.

 Toivon sinulle 

pussillisen pumpulin pehmeitä 

ajatuksia.

Ei haittaa,

 jos niissä on tummia Sävyjä,

ne vahvistaa vaaleanpia värejä,

se kuuluu elämään siinä

missä hempeämmätkin,

ne kristallin aikaansaamat

sateenkaaret.

Kun niitä kaikkia käyttää hyvin 

voi maalata maailman.

 Toivon sinulle

Kupillisen mausteita,

suolaa, sokeria, ciliä ja pippuria, piparkakkumausteita ja vaniliiniä, siirappia, sitruunaa, sipulia, jotta kyyneleet puhdistaisi ja niitä elämän mausteita, mitkä saa irvistämään, nauramaan ja sanomaan HUH Hui.

 Toivon sinulle

Upeita maisemia, Ulkoilmaa,

auringonsäteitä, pilven hattaroita,

syysmyrskyjä,

Ohi kulkevia päiviä, liplattelevia aaltoja ja voimia ponnistella Siinä hurjimmassakin Lumituiskussa.

Intoa kohottaa kasvot sadetta päin ja siepata hiutaleita 

kielelle sulamaan.

Sivelkööt Hiutale-Enkelit poskiasi ja Tuulen-Poika hiuksiasi.

          Iloa tuokoot Säidenhaltiat                                      kulkemallesi tielle

 Olkoon mukanasi kiven voima,

Se hiotuu kun sitä silitetään,

Sen pinta on kaunis ja muuttuu 

niin tuulten, aaltojen, kuin toisten kivien kosketuksesta. Välillä siitä murtuu paloja, mutta se muuntaa muotoaan, sillä on kyky sopeutua.

Siitä tulee sileää hiekkaa varpaita kutittamaan, sirpaleita, jotka hioutuu, haavoittaakin. Suurenpia lohkareita, kauniita veistoksia, joita katsellessa, mieli tulee onnelliseksi. Kun meillä on kiven voima, meillä

myös sen kyky selvitä kolhuista.                                  

Mukautua siihen, mitä maailmalla,

on meihin kirjailtavanaan.

Siinä kovassa paineessa,

 missä hiilestä 

puristuu timantti,

Hiokaamme timanttimme

huolella

 että valo heijastuisi

ulos.

Iloksi pimeinpiin hetkiin.

Rakkaudella ~W~

Syyllistävä Syyllisyys.

Ulkona tunkee hämärään koleaa synkkyyttä, joka suunnasta ja sisällä huoneistossa vaivaa mikä lie laiskamato. Ei pienintä intoa minkään "viisaan" tekemiseen. Päivä saldo on aamupala, kolme koneellista puhdasta pyykkiä, tiskatut astiat ja muutama puhelu.

Toki olen koettanut saada myös Kattilan väen syömään, siinä sen paremmin onnistumatta. Juniori on paastonnut enemmän, tai vähemmän tehokkaasti, kaksiviikkoa ja Seniori lähes viikon. Hurraa Eläimellinen hammashuolto. Onneksi molemmille maistuu vesi.

Huoli lemmikeistä, on minulla nykyään aina suurenpi, kuin huoli ihmisistä. Ihmiset pärjää, vaikken aina olekkaan heidän saavutettavissaan. Lemmikit, jotka olen tuonut kotiini ovat minun armoillani, jos he ei voi hyvin, minun on oltava hän, jonka avulla lemmikki toipuu ja voi paremmin. Viimeisimmän eläinlääkäri kerran aikana, sain kyllä sisälleni niin "huono emo" fiiliksen ettei paremmasta väliä. 

Pikkuinen emonsa heitteille jättämä Vieno, jonka 4 vuotta sitten pistin "taskuuni" ja kuljetin turvaan kotiini, heittäytyi nyt syömättömäksi ja eläinlääkäri totesi hällä olevan valtavasti hammaskiveä ja erittäin pahan ientulehduksen. Sen lisäksi leuoissa oli rakenteellinen vika, joka esti neitoa pureskelemasta ruokaansa. Pieni epäilys tästä oli minulla aina ollut, kun ei kissi ikinä rouskinut ruokaansa niinkuin Vanha Rouva, mutta ohitin sen aina sillä, että Neiti syö neidin tavoin. Ja kun ei neito oireillut mitenkään hämmentävästi. Päivastoin, on ollut kummallisen perheemme onnellisin otus.

Jälkiviisaana silti nyt pohdin, että oisiko leuka-asiaa voinut korjata, jos oisin jo aiemmin vienyt pienen tutkittavaksi? Olisi päästy vähemmällä, eikä Kumpikaan Kattilainen olisi nyt niin kipeä. Olisiko  karvakorvat onnellisenpia nyt? No jaa, en ole ikunaan nähnyt purentakiskoja Kissuloilla,  enkä purentakiskoistaan onnellista ihmisiä, mutta voihan asiaa silti pohtia ja märehtiä. Ja Samalla syyllistää itseäni siitä, että vaikka pelastinkin Vieno Juniorini pienenä ulkomaailman vaaroilta, niin eihän se millään riitä.

Syyllisyys on kumma asia, sitä voi tuntea lähestulkoon kaikesta. Veden kuluttamisesta ja siitä, että oli kiire, eikä ehtinyt jäädä pitelemään ovea 15m päässä hiipineelle mummolle, joka, ehkä, oli tulossa samaan kauppaan kanssasi. Syyllisyyttä voi tuntea huonoon aikaan soitetusta puhelusta, tai kieltävästä vastauksestä lounaskutsulle. Tai siitä, että syöt tänään isomman satsin ruokaa, tai et toisella kertaa jaksa syödä kaikkea.Syyllistän itseäni siitä, että tuhlaan vähiä rahojani, suklaaseen ja  herkkukinkkuun, kun voisin ottaa halvenpaakin leikkelettä ja ostaa salaattia suklaarahalla. Viis siitä, että halvenpi leikkele, kuten salaattikin, jää syömättä, koska ne ei vaan nykyään maistu minulle. Voinhan minä tuntea syyllisyyttä ruuan hukkaan heittämisestäkin ja siitä, että kadotin ne kunnon kestävät kauppakassit ja ostan nyt useammin muovikassin, joka ei ole ekologista, eikä luontoystävällistä.

Syyllisyyttä voi kokea siitäkin, ettei mene juhliin, jos on kutsuttu. Viis syistä. Ei se riitä, että voit huonosti, eikä se vallankaan, että haluat mieluummin olla itseksesi. Jos yleensä pelkäät väkijoukkoa ja ahdistut äänistä ja hallitsemattomista tilanteista. Niin eihän pelkotilat, kutsuttuihin tilaisuuksiin päde.Muistan joskus lapsuudessa erään sukulaiseni lausahduksen "Tarpeeksi usein kun kieltäydyt, niin kutsuja juhliin ei enää tule..."Taisi pitää paikkansa, olen nimittäin usein jättänyt menemättä, koska tosiaan olen hiukan rajoittunut. Joskus pärjään, joskus en, ja jos juhlapäivänä jokin mututuntuma sanoo, että en selviä, niin menemättä jää, Syyllistyin tai en. Ja kutsut on harventuneet. Vai oisiko niin, ettei juhliakaan enää järjestetä, kuten ennen? 

Syyllistän itseäni kummallisista asioista, työttömyydestäni ja siitä, että käytän sen ajan mitä minulla on, johonkin mitä muut ei voi tehdä, mutta haluaisivat tehdä, jos vain olisi sitä aikaa. Syyllistän itseni siis siitäkin, ettei kaikilla ole aikaa, jota minulla joihinkin asioihin, olisi vaikka kuinka paljon ja toisiin taas ei ole yhtään. Syyllistän itsen kateudesta toisten työhön ja helpotuksesta siihen, ettei minun onneksi tarvitse aamulla lähteä työhön, jota toiset tekee. Olisihan se mukavaa, jos oisi tilipäivä joskus, mutta tavallaan, mitä iloa olisi tilipäivästä, jos ei ikinä olisi aikaa esimerkiksi piirtää kuvia, kävellä rannalla katsomassa pilviä, tai  kotona istumiseen ja elämän pohtimiseen, pieniä vähäpätöisen tärkeitä asioita, joita rakastan enemmän, kuin tilipäivää.

On outoa, ettei ihminen ikinä osaa olla rentona siinä hetkessä, joka hänellä on. Siis rentona ja hyväksyvänä. Nauttia ja rakastaa sitä hetkeä, jonka viettää kotinsa sohvalla tekemättä mitään, tai siitä hetkestä, jolloin hän katselee ikkunasta ulos ajattelematta ja tavallaan näkemättäkään mitään, on vain.

Rannan kaislikon katselu, tuulen liikutellessa niitä aaltojen kanssa samaan tahtiin, on ollut yksi terapeuttisimmista kokemuksista, mitä olen elämäni aikana kokenut. Vain istun ja katselen. Mutta tämänkin terapiakokemuksen tulee ja "huuhtelee" minusta aina yhtä murskaava syyllisyys. Oisihan tuonkin ajan voinut käyttää johonkin "älyllisenpään tekemiseen".

Mutta mitä se oisi se Älyllisyys? Kuka sen määrittää ja kelle siitä on vastattava, kuinka "laadukkaasti" päivänsä käyttää? Minä vietän päivät kissojeni ja tietokoneeni kanssa ja syyllistymisestä huolimatta, pidän niistä parenpaa huolta, (myös tietokoneestani), kuin monesti ystävyyssuhteistani. Ja tuossakin ajatuksessa loisti syyllisyys, vaikkei ihan jokainen ystäväni, olekkaan asiasta nostanut meteliä.

Minä en tosiaan ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt mikä se minun Älyllinen Virkani tällä pallolla on, mutta paljon ja kaikenlaista on tullut kokeiltua. Joistakin asioista tulee joko hyvä olo, tai huono olo ja toisista taas ihan kamala olo ja jokaisen asian kohdalla on syyllisyys ollut hyvin vahvana mukana. Jos en syyllistä itse itseäni, syyllistää minua kanssakulkija, tai vain "takaraivosta kuuluva nalkuttaja", joka ei pidä mistään, mitä kulloinkin teen. 

Järjenääntä pitäisi kuunnella, mutta mistähän sisuksiensa keskeltä löytäisi sellaisen Järjenäänen, joka ei syyllistäisi ihan jokaisesta hengenvedosta, onnistumisesta, epäonneen ja kaikesta siltä välitäkin. Siitäkin että on kerrankin panostanut ja lähtee Halloweeni illan pirskeisiin, vain huomatakseen että on riekkujaisissa ainoa pynttäytynyt. Ja samaan aikaan tuntee olonsa suorastaan riehakkaaksi, kun kerrankin uskalsi näyttää itsestään tämänkin puolen ja viihtyä ulkokuoressaan. Sisäinen sarvipää näkyvillä.

 Olisi niin mukava joskus katsella siitä silmien ikkunasta ulos näkeämättä niitä kaikkia kärpäsen läjiä, muistamatta samallakertaa kaikkia muitakin tekemättömiä töitä ja koko maailman hulluutta ja ystäviä, jotka ponnistelee työpäiväänsä loppuun, kun minä nyt vaan seison tässä tekemättä mitään muuta, kuin hengitän, koska en kelpaa töihin, en itselleni paikoillaan oloon, ajattelemattomuuden tilaan, elämisen elämiseen, minuna olemiseen ....

Voi jäkäti jäk. Kyllä oma aika on ihanaa. Siinä ehtii melkein tuhanteen kertaan tehdä itsestään jätepaperia.

Tulisipa sekin päivä pian, jolloin ajattelisin itseäni rakkaudella näinä hetkinä, kun minulla on aikaa Turhalle, Syylliselle ja Itsekkäälle itselleni. Taitaisi olla aika karistella olkapäiltään tuo Syyllistävä Syyllisyys. Sillä ei kai kukaan voi aina olla vain pahasta itselleen ja muulle valtakunnalle.

Kummastellen

~W~

Sieluton.

Löydänkö minä sanoja

sielun ikävälle?

Kaipuun kantamalle 

voimalle?

Löydänkö minä sanoja,

joilla kertoisin, kuinka

puolikas minä olen.

Löydänkö minä sanoja,

kertomaan siitä, miten kylmä,
on sisinpäni tuuli?

Kadotetun sielun koto,

jääksi jo muuttunut.

Mikä hajottaa ihmisen sirpaleiksi?

Eksyttää sielun kotelosta, josta

kehoksi kutsutaan.

Minussa on jää ja kylmyys,

 vailla Sydämen lämpöä,

rakkauden, sulattavaa

voimaa.

Vain kotelo,

 timanttia kovenpi,

terästä kestävänpi,

 läpipääsemätön ja kipeä.

Missä on se Taika,

Se Magia,

joka ehjiksi taikoo,

vihaansa eksyneet?

~W~

Murut ja muffuka

Mie olen niin yli kylkieni ihmeissäni Väsepöökin äärilaidoista. Yltiörakastuneita pareja, jotka murumussukoi ja nussukoi kultujaan sivuillaan ja päivityksissään sinne ja tänne mumsmussun mussun. Sitten on se äärilaita, jotka haukkuu niitä kultujaan, joka panahisen käänteissä teki ne/he mitä tahaansa. Mussu Muru Pallerohan voi olla tapaus kohtaisesti sekä koira, kissa ihminen tai kirppuelävä, aivan sama, mutta aina siitä löytyy hyvä ja pahaa sitä sun tätä sanottavaa ja paljon muffunmuffun. Puf ja muifkis.

Sitten on ne ihmiset, jotka suoltaa tuutin täydeltä hyvinvointia, pahoinvointia, säätä ja kuunpimennyksiä, hottentottikansan uutisia, perämettän sanomia, Citymakasiinia ja maailman makusarjaa. On kahvia ja herkku hetkiä yms. sivu tolkulla ja me katselemme luemme ja haalimme mielikuvaa siitä, kuinka kulloinkin kuuluisi toimia koska kaikki muutkin niin toimii. Osa on hiljaa ei ota kantaa yhtään mihinkään, ei tykkää yhtään mistään, ei lue yhtään mitään, ei kurkista kaveri sivuille ja jos kurkistaa, ei kommento Ikinä. Kaikesta tykkääjiä, jotka tykkää ihan kaikesta mistä minäkin ja kaikesta mistä minun vastakohta kaverini.Pääasia että huomioitu on.

On niitä, jotka ei itse päivitä ikinä mitään, mutta kurkistavat jokaisen päivityksen, joka tuuttiin napsahtaa ja löytää siihen aina jotain kommentoitavaa, joko omasta, tai tuttavansa elämästä. Ja sitten on minä ja minun kaltaiset, jotka syytävät päivityksiä, katselevat toisten päivityksia, kommentoivat, vaikkei aina niin järin viisaita sanottavia olekaan ja jotka elää ja hengittää fäsepöökkiä niinäkin päivinä, kun muut Muruineen ja Muffukoineen ovat hankkineet elämän ja kävelleet ulos ihmisten ilmoille.

Ko Minä henkilö ottaa ja ploggaa muutaman hämmentyneen sanan siitä miten kummia dyyppejä sitä onkaan väsepöökkiin kasautunut ja saa siitä taas hyvän mielen. Häh Sainpas sanottua, hirveen pitkään oon tässä jo hiljaa istuskellukin, kun kaikilla muilla on muka, joku väsepöökin ulkopuolinen elämä. He käy töissä ja tulee sitten päivän päätteeksi kertomaan kuinka kiva, tai kaamee se päivä sitten oli.
 -En mie vaan niin tee, ikinä en valita.... Muusta kun joulun tulosta, syksyn alusta, tylsyydestä, siitä kun on liian vähän, tai liikaa tekemistä, tai on niin kivaa, tai ei oo kivaa jajajajajjajaja, jesta ketä peijoonaa tämä kaikki edes kiinnostaa? Ei ainakansa minua. Siis minun mietteet, suollanpa ne eetteriin ja ihmettelen, että mitä pitäisi tehdä kun olen niin elämääni turhautunut. Äh pahus tänään on liikkeellä vain ne, joita ei kiinnosta, huomena juttuni on vanha jo, ketään ei kiinnosta vanhat jutut...Sieläpä leijuu mielipidekirjoitus Bittitaivaalla kenenkään lukematta.

No mitäpä siitä kirjoitanpa myöhemmin uuden saarnan epistolasta "elämä on tylsää, hauskaa, mukavaa, ihmiset ihania, kamalia ja kummallisia." Niinpä me taidetaan olla. Ihanan kamalia, erilaisia ja toisinaan kutkuttavan naurattavan, kummallisia, aiheutamme toisillemme päänvaivaa juoruilllamme ja ajattelutavoillamme. Saamme tuikituntemattomat kiehaantumaan, tai ilahtumaan toiminnallamme ja kiroamaan käytöstämme niin väsepöökissä, kuin sen ulkopuolisessa elämässämme. Ja kertooko se meistä jotain tärkeää? Kyllä. Yksikään meistä ei elä yksin, keneenkään vaikuttamatta. Vaikket pöökkää, etkä ploggaa, et sättää, etkä nettisurffaa, asut ja elät jossakin, jossa joku naapurisi, tai ystäväsi , ystävän ystävä, tai tutuntuttu, tai juuri tapaamasi kaupan täti, tai Parikki-Pirkko, harrastaa nettisurffinkiä ja kommentoi "päiväsi kulkua" omilla sivuillaan. Täytyy myöntää, että mieltä lämmittää ajatus olla se päivityksen hyvän tuulen tuoja. Eikä tällä kertaa se kummajainen, joka haukkui taas kerran ihan syyttä suotta, kaikki ympärillä olijat.

Eli olkaamme omammelaisia, aina me jotenkin onnistumme tuomaan valoa ja ajatuksia päivän kulkuun, vain olemalla tuulemme vietävinä.


                                HöpöHöpöllä ~Wiltsu~

Mukavuuskaava.

  Aamut on ihanaa vietää omissa oloissaan, herätä rauhassa ja kiireettömästi. Minun aamuni on unta vielä tunti heräämisestäkin. En osaa puhua kuin kissoilleni ja muut ihmiset ei puhu kanssani samaa kieltä. Kun elää omissa oloissaan vuosikaudet, on toisinaan vaikea havahtua, edes ovikellon soittoon. -Minun, vai naaprin kelloko soi? Naapurin varmaan, eihän minulla ketään tähän aikaan käy.

 Normaalista poikkeaviin aikoihin,Ovikello saa huoletta kilistä pidemmän aikaa, ennen kuin sen todella rekisteröi oman oven kilkuttimeksi. Saatan jopa ovisilmään kurkistaessani todeta, että jätänpä avaamatta, jos en tunnista ihmistä, joka oven takana odottaa. Rehellisyyden nimissä joskus jää avamatta, vaikka tunnistaisinkin, N.A Muselle on oikeasti aamun valjetessa, tai illan hämärtäessä, parenpi jättää avaamatta, jos aikoo pysyä hyvällä tuulella, kauemmin kuin kaksi sekunttia.

On vaan vaikea tietää, että onko oven takana oleva Herra tai Rouva Jokunen hyvän-vai huonontuurin tuoja. Joskushan sitä oven takana voi oikeasti olla joku, jolla on Kontillinen Iloa mukanaan. Joskus olin paljon innokkaanpi avaamaan oveni ihan kelle vaan, mutta maailma opettaa.

Jopa kissan putoamaan perseelleen. En olle aiemmin nähnyt kömpelöä kissaa, ennen kuin minulle tuli tuo oma Tuhka-Rouva, se pärjäsi monessa asiassa hienosti, on nopea ja loistava saalistaja ja kaikkea, mutta hurjassa nuoruudessaan se loukkasi selkänsä niin, että takajalat lakkasi toimimasta. Kun selkäranka saatiin paikalleen, jalkoihin palasi liike, mutta ei ponnistusvoimaa. Nyt kissan hypyt on melkeinpä nolon lyhyitä, sohvakin on jo haaste, huononpana päivänä.

Tuon rakkaan Vanhan Rouvan  touhuista olen huomannut sen olevan kuin peili minusta. Se ei pidä äkkiherätyksistä, se ei pääse nopeasti liikkeelle, se seuraa tilannetta pitkään, ennen kuin heittäytyy asioihin mukaan ja kun sitä leikityttää, se heittäytyy mukaan ihan ilolla, mutta jäykin koivin ja varovasti, enemmän painovoimaan, kuin ketteryyteensä luottaen. Muihin eläväisiin, se suhtautuu, kuten minä. Erittäin varauksellisesti. Joko mennään ja avataan ovi, tai sitten ei. Jos on ollut unikekopäivä, odotetaan tervehdystä soffalla, tai tuolilla, niinä hetkinä liikkeelle lähtö, ei olisi välttämättä ollut kissamaisen sulokasta.

Minä en juurikaan pidä muutoksista, jos niistä ei ennakkoon ole varoitettu. Kivat yllätykset on kivoja  mutta viime vuosina tulleet yllätykset ja muutokset  on olleet raakoja ja mullistavia. Muutoksien tuulissa, ovat olleet niin asuinympäristöni, kuin sisäisäinen maailmaani. Ja niitä on muokattu rautakouralla. Ei helläkätisiä otteita, vaan ihan on karskisti runnottu ja riepotettu. Ilmoituksitta ja varoituksitta. Ryskis, räiskis ja mäiskis. Viime aikoina on kulkenut "huhu", että pihalla olisi tulossa lämmityspistokkeiden remontti.

 Taloyhtiön hallitukselta tai isännöitsijältä olen odotellut ilmoitusta aikataulusta. No kumpaakaan ei ole näkynyt, tai kuulunut ja tänään aamulla oveni takana rimputtaa kelloa, kaapin kokoinen mies. Sai rimputtaa. Olen yöpukeissa ja kertakaikkisen kankea, sormet ei toimi edes sitä vertaa, että saisin oven lukon auki. Hirvittää, harvoin jätän ovea aukaisematta, sillä yleensä ihmisillä on asiaa, jos he soittaa umpituntemattoman ovea, kyseiseen vuorokauden aikaan. Ovisilmästä ei näe kunnolla, muuta kuin sen, että iso on kaveri ja näyttää vittuuntuneelta (anteeksi kielikuva mutta juur sitä.)

Mitä enemmän hermostun, sen jäykemmiksi muuttuu nivelet, kissat juoksee sägyn alle piiloon. Teen selkeän päätöksen, tästä alkakoon "uusi elämäni" minä en avaa, minun on pakko joka tapauksessa pian lähteä ulos ja viedä Pirssi-Uljas kengän vaihtoon. Teen kuin paraskin vainoharhainen mielensäpahoittaja ja poistun ovelta, menen ja valutan hanasta vuoroin lämmintä ja kylmää vettä käsilleni, että saan sormeni toimimaan. Puen päälleni vaatehuoneessa ja taas soi ovikello,  uusi entistä ärsyyntyneemmän näköinen ukko seisoo oven takana. Heillä mitä ilmeisemmin on asiaa, mutta kirjoittakoon kirjeen. En pilaa maanantai aamuani avaamalla vihaiselle ihmiselle. Nimitietoni heillä on, soittakoon perään, jollei osaa kirjoittaa. Ehkä minä vastaan.

Tässä vaiheessa, minua tavallaan naurattaa ja samalla kauhistaa, sillä käyttäydyn aivan muutamien, hyvinkin tuttujen henkilöiden mukaisesti. Heitä olen heidän hölmöilystään moittinut, siitä että heidän ilveilynsä ja kotona piilottelunsa on niin näkyvää, ettei rajaa eikä määrää. Mukavuuskaava: jos tontilleni tulee jokin, joka aiheuttaa epämukavuutta, suljen silmäni ja sitä epämukavuutta ei ole. No minulla on tähän suurenpi oikeus juuri nyt. -En viitsi edes miettiä, miksi, mutta niin se vaan on. Oven takaa kuuluu kolahdus ja sitten kolisee raput, ilmeisesti joku löi turhaantuneena nyrkillä ovea ja poistui. Puin päälle ja join lasin vettä, etsin avaimeni ja kengät ja takin ja lähdin liikkeelle -Pihalla autoni ympärillä oli kokous. Iso määrä äijiä ja kaksi niistä, oli käynyt oveni takana. Yksi tuttu naapuri huikkasi iloisen huomenensa ja sanoi, että tulithan sinä. Hassua sinänsä, kommentti oli ilahduttavaa kuulla.

Mitään etukäteisviestiä ei ollut annettu ja henkilöt oli ilmeisesti oveni takana tulossa kehoittamaan minua siirtämään autoani. No en saanut kehotusta, mutta siirränpä nyt Uljaani "kehoittamatta" kengitettäväksi. Jos herrat remontoijat, sillä välin saisivat työnsä tehdyksi ja jurottaisivat sitten loppupäivää jossain muualla.

Mutta edelleen ihmettelen, että miksei asioista ilmoiteta edellisellä viikolla? Näin tietäisi olla vienyt autonsa, jo ajoissa pois. Jos remontti-ilmoitus, joskus sattuu tulemaan, se näyttää mainospostilta, joka yleensä päätyy roskiin, ilmoitustaululle ilmoituksia ei jätetä, tai ne otetaan sieltä pois ennen aikojaan ja virallista päivää ei tiedä muut, kun Namut, jotka karkottaa ihmisestä kaiken yhteistyökykyisyyden, jo pelkästään sillä, että autot pitäisi pistää atomeiksi vaikka, kunhan se on poissa hänen ylhäisyytensä näkyvistä pari kolme viikkoa aiemmin, kuin itse remontti alkaa.

Ja kyllä minä luulen, että minusta tulee sellainen vainoharhaa poteva, mielensäpahoittaja. Itseasiassa, minä olen sellainen jo. Minut on sen verran monesti yllätetty Jobin postilla omalla mukavuusalueellani. En ammu viestin tuojaa, mutta ärhäkän näköistä ihmistä, en enää lähietäisyydelle päästä, maanantai aamuna, tai muunakaan aamuna, ellei sillä ole mukanaan valkoista rauhanlippua ja kukkapukettia. 

Rakkaudella Pidätunkkis-Wiltsu