Aamut on ihanaa vietää omissa oloissaan, herätä rauhassa ja kiireettömästi. Minun aamuni on unta vielä tunti heräämisestäkin. En osaa puhua kuin kissoilleni ja muut ihmiset ei puhu kanssani samaa kieltä. Kun elää omissa oloissaan vuosikaudet, on toisinaan vaikea havahtua, edes ovikellon soittoon. -Minun, vai naaprin kelloko soi? Naapurin varmaan, eihän minulla ketään tähän aikaan käy.
Normaalista poikkeaviin aikoihin,Ovikello saa huoletta kilistä pidemmän aikaa, ennen kuin sen todella rekisteröi oman oven kilkuttimeksi. Saatan jopa ovisilmään kurkistaessani todeta, että jätänpä avaamatta, jos en tunnista ihmistä, joka oven takana odottaa. Rehellisyyden nimissä joskus jää avamatta, vaikka tunnistaisinkin, N.A Muselle on oikeasti aamun valjetessa, tai illan hämärtäessä, parenpi jättää avaamatta, jos aikoo pysyä hyvällä tuulella, kauemmin kuin kaksi sekunttia.
On vaan vaikea tietää, että onko oven takana oleva Herra tai Rouva Jokunen hyvän-vai huonontuurin tuoja. Joskushan sitä oven takana voi oikeasti olla joku, jolla on Kontillinen Iloa mukanaan. Joskus olin paljon innokkaanpi avaamaan oveni ihan kelle vaan, mutta maailma opettaa.
Jopa kissan putoamaan perseelleen. En olle aiemmin nähnyt kömpelöä kissaa, ennen kuin minulle tuli tuo oma Tuhka-Rouva, se pärjäsi monessa asiassa hienosti, on nopea ja loistava saalistaja ja kaikkea, mutta hurjassa nuoruudessaan se loukkasi selkänsä niin, että takajalat lakkasi toimimasta. Kun selkäranka saatiin paikalleen, jalkoihin palasi liike, mutta ei ponnistusvoimaa. Nyt kissan hypyt on melkeinpä nolon lyhyitä, sohvakin on jo haaste, huononpana päivänä.
Tuon rakkaan Vanhan Rouvan touhuista olen huomannut sen olevan kuin peili minusta. Se ei pidä äkkiherätyksistä, se ei pääse nopeasti liikkeelle, se seuraa tilannetta pitkään, ennen kuin heittäytyy asioihin mukaan ja kun sitä leikityttää, se heittäytyy mukaan ihan ilolla, mutta jäykin koivin ja varovasti, enemmän painovoimaan, kuin ketteryyteensä luottaen. Muihin eläväisiin, se suhtautuu, kuten minä. Erittäin varauksellisesti. Joko mennään ja avataan ovi, tai sitten ei. Jos on ollut unikekopäivä, odotetaan tervehdystä soffalla, tai tuolilla, niinä hetkinä liikkeelle lähtö, ei olisi välttämättä ollut kissamaisen sulokasta.
Minä en juurikaan pidä muutoksista, jos niistä ei ennakkoon ole varoitettu. Kivat yllätykset on kivoja mutta viime vuosina tulleet yllätykset ja muutokset on olleet raakoja ja mullistavia. Muutoksien tuulissa, ovat olleet niin asuinympäristöni, kuin sisäisäinen maailmaani. Ja niitä on muokattu rautakouralla. Ei helläkätisiä otteita, vaan ihan on karskisti runnottu ja riepotettu. Ilmoituksitta ja varoituksitta. Ryskis, räiskis ja mäiskis. Viime aikoina on kulkenut "huhu", että pihalla olisi tulossa lämmityspistokkeiden remontti.
Taloyhtiön hallitukselta tai isännöitsijältä olen odotellut ilmoitusta aikataulusta. No kumpaakaan ei ole näkynyt, tai kuulunut ja tänään aamulla oveni takana rimputtaa kelloa, kaapin kokoinen mies. Sai rimputtaa. Olen yöpukeissa ja kertakaikkisen kankea, sormet ei toimi edes sitä vertaa, että saisin oven lukon auki. Hirvittää, harvoin jätän ovea aukaisematta, sillä yleensä ihmisillä on asiaa, jos he soittaa umpituntemattoman ovea, kyseiseen vuorokauden aikaan. Ovisilmästä ei näe kunnolla, muuta kuin sen, että iso on kaveri ja näyttää vittuuntuneelta (anteeksi kielikuva mutta juur sitä.)
Mitä enemmän hermostun, sen jäykemmiksi muuttuu nivelet, kissat juoksee sägyn alle piiloon. Teen selkeän päätöksen, tästä alkakoon "uusi elämäni" minä en avaa, minun on pakko joka tapauksessa pian lähteä ulos ja viedä Pirssi-Uljas kengän vaihtoon. Teen kuin paraskin vainoharhainen mielensäpahoittaja ja poistun ovelta, menen ja valutan hanasta vuoroin lämmintä ja kylmää vettä käsilleni, että saan sormeni toimimaan. Puen päälleni vaatehuoneessa ja taas soi ovikello, uusi entistä ärsyyntyneemmän näköinen ukko seisoo oven takana. Heillä mitä ilmeisemmin on asiaa, mutta kirjoittakoon kirjeen. En pilaa maanantai aamuani avaamalla vihaiselle ihmiselle. Nimitietoni heillä on, soittakoon perään, jollei osaa kirjoittaa. Ehkä minä vastaan.
Tässä vaiheessa, minua tavallaan naurattaa ja samalla kauhistaa, sillä käyttäydyn aivan muutamien, hyvinkin tuttujen henkilöiden mukaisesti. Heitä olen heidän hölmöilystään moittinut, siitä että heidän ilveilynsä ja kotona piilottelunsa on niin näkyvää, ettei rajaa eikä määrää. Mukavuuskaava: jos tontilleni tulee jokin, joka aiheuttaa epämukavuutta, suljen silmäni ja sitä epämukavuutta ei ole. No minulla on tähän suurenpi oikeus juuri nyt. -En viitsi edes miettiä, miksi, mutta niin se vaan on. Oven takaa kuuluu kolahdus ja sitten kolisee raput, ilmeisesti joku löi turhaantuneena nyrkillä ovea ja poistui. Puin päälle ja join lasin vettä, etsin avaimeni ja kengät ja takin ja lähdin liikkeelle -Pihalla autoni ympärillä oli kokous. Iso määrä äijiä ja kaksi niistä, oli käynyt oveni takana. Yksi tuttu naapuri huikkasi iloisen huomenensa ja sanoi, että tulithan sinä. Hassua sinänsä, kommentti oli ilahduttavaa kuulla.
Mitään etukäteisviestiä ei ollut annettu ja henkilöt oli ilmeisesti oveni takana tulossa kehoittamaan minua siirtämään autoani. No en saanut kehotusta, mutta siirränpä nyt Uljaani "kehoittamatta" kengitettäväksi. Jos herrat remontoijat, sillä välin saisivat työnsä tehdyksi ja jurottaisivat sitten loppupäivää jossain muualla.
Mutta edelleen ihmettelen, että miksei asioista ilmoiteta edellisellä viikolla? Näin tietäisi olla vienyt autonsa, jo ajoissa pois. Jos remontti-ilmoitus, joskus sattuu tulemaan, se näyttää mainospostilta, joka yleensä päätyy roskiin, ilmoitustaululle ilmoituksia ei jätetä, tai ne otetaan sieltä pois ennen aikojaan ja virallista päivää ei tiedä muut, kun Namut, jotka karkottaa ihmisestä kaiken yhteistyökykyisyyden, jo pelkästään sillä, että autot pitäisi pistää atomeiksi vaikka, kunhan se on poissa hänen ylhäisyytensä näkyvistä pari kolme viikkoa aiemmin, kuin itse remontti alkaa.
Ja kyllä minä luulen, että minusta tulee sellainen vainoharhaa poteva, mielensäpahoittaja. Itseasiassa, minä olen sellainen jo. Minut on sen verran monesti yllätetty Jobin postilla omalla mukavuusalueellani. En ammu viestin tuojaa, mutta ärhäkän näköistä ihmistä, en enää lähietäisyydelle päästä, maanantai aamuna, tai muunakaan aamuna, ellei sillä ole mukanaan valkoista rauhanlippua ja kukkapukettia.
Rakkaudella Pidätunkkis-Wiltsu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti